torstai 21. maaliskuuta 2019

Dram – Whisky Explorers Bar


Olen Puolaa koskevissa kirjoituksissani maininnut useaan otteeseen, että Puola ei ole viskimaa. Hämmästykseni oli suuri, kun edellisellä Poznaniin suuntautuneella reissullani törmäsin ipapäissäni ihka oikeaan viskibaariin.

Vanhankaupungin keskusaukion Wedel-kahvilan (paikallinen Fazer) kupeesta löytyvä kuppila kantaa nimeä Dram – Whisky Explorers Bar. Sisään astuessa käy selväksi, mikä Puolassa on halpaa. Ihmistyövoimalla ei voi olla liikaa hintaa, jos pienessä baarissa on töissä neljä tarjoilijaa. Tragikoomiseksi tilanteen teki vielä se, että olimme paremman puoliskoni kanssa paikan ainoat asiakkaat.

Paikan viskilistan voi katsastaa kätevästi etukäteennetistä. Listaa selaillessa käy pian läpi myös tämän kaltaisen viskibaarin ongelma.

Valikoima sisälsi suuren määrän pulloja, mutta suurin osa niistä oli noin 50–100 euron arvoisia tislaamojen omia peruspullotteita. Ei näitä jaksa baarissa maistella. Ryypätä toki voi, mutta se on eri asia. Hyllyistä löytyi myös kovempaa kamaa, mutta olen köyhä, joten esimerkiksi Taliskerin 35-vuotias jäi maistamatta. Eli ehkä ongelma on enemmän pinkan puutteessa kuin valikoimassa?

Valikoin lasiini Gordon & MacPhailin 12-vuotiaan Scapan. Viski oli mukavan suolainen tuttavuus, jonka kumosi kitusiin kitisemättä.

Ei paha.
Kyselin baarimikoilta kuulumisia Puolan viinaskenestä. Kuulema gini ja viski ei puolalaisia nappaa, mutta vodkaa kyllä tehdään. Skippasin tarjotut perunavotut, mutta baarimikko sai maistamaan paikallisia hunajasimoja.

Simasuille simaa.

Olen juonut muutamia puolalaisia hunajasimoja. Omaan suuhuni ne ovat erittäin mukavia ja makeita herkkuja. Näitä saa muuten Suomesta ainakin Tuulensuusta Tampereelta. Maistamani versio oli kuplivaa simaa, joka oli saanut muistikuvieni mukaan tynnyriäkin osakseen yli kymmenen vuotta. Toki juoman makeus on mallia diabetes, mutta pienissä erissä nämä laittavat suupielet ylöspäin. 

Kannattaa maistaa jos sattuu törmäämään.

Linkkejä ja lisälukemista:

Dramin viskilista
Squad Whisky Poznan
Viinavinkkejä Varsovaan
Puola ja kalja
Kaikki viskimatkailusta

torstai 14. maaliskuuta 2019

Viskinörtteily on eskapismia


Viskihifistelijä, -nörtti, -autisti, -hipsteri ja -harrastaja. Näillä nimiä minulla on kutsuttu.

Nappaan tällä kertaa kiinni sanasta ”nörtti”. Tuolla sanalla on ollut minulle aina positiivinen pohjavire, koska miellän itseni monella tapaa nörtiksi: pelaan tietokone-, lauta- ja korttipelejä. Olen lukenut scifiä ja fantasiaa ja Taru Sormusten Herrasta on eniten minuun vaikuttanut yksittäinen kirja/elokuva.

Viskinörtteilyssä ja ihan vaan ”nörtteilyssä” on paljon yhtymäkohtia. Yksi niistä eskapismi, todellisuuspako. Siinä missä tietokoneen ruudulla saan hetken olla Legolas ja ampua örkkejä otsalohkoon, myös viskiä juodessa pääsee hetkeksi todellisuutta pakoon. Tarpeeksi viskiä nautittuaan usein myös unohtaa mitä todellisuudessa tuli toilailtua.

Viskieskapismi on minulle asia, josta harrastuksessa nautin. Viski on portti pois arjesta. Viskin kaataminen lasiin on eräänlainen rituaali arjen ja oman ajan välissä. Viskikaappi on minulle Narnian vaatekaappi: kun ovi aukeaa, matka toiseen valtakuntaan voi alkaa.

Tätä viskieskapismia voi vahvistaa tarinoilla. Usein itselleni riittää kuitenkin pelkkä juoman ihastelu. Lasissa olevalla juomalla on aina historia ja juuret. Minun tapauksessani se on lähes aina vähintään kolme vuotta katsellut tammitynnyristä maailman menoa. Se on kiehtova ajatus.

Pari viikkoa sitten pääsin kokeilemaan eräänlaista viskinörtteilyn huipentuman. Olen pelannut Magic the Gathering keräilykorttipeliä vuodesta 2004. Sen pelaaminen on samanlainen osa identiteettiäni kuin viskin juominen. En usko, että tulen koskaan lopettamaan kumpaakaan. Jos nämä kaksi yhdistää, illan täytyy olla täynnä taikaa.

Karnin kanssa Port Elleniä <3.

Port Ellen 1983/2010, Douglas Laing ”Old Malt Cask”, Sherry Butt, 1/568, 50 %


Tuoksu: Lihaisa, lähes verisen metallinen tuoksu. Punaista marjaa ja BBQ-kastiketta. Makea.

Maku: Huh! Verta ja tervaleijonia. Makea, tanniininen ja savuisen likainen. Jopa chilinen. Grillattu sisäfileepihvi savuisella soosilla ja itämaisella twistillä.

Taikakortteja ja Port Elleniä. Keksitkö nörtinpää? Eskapismia parhaimmillaan. Aikamatka kadonneeseen ihmemaahan. Suosittelen – yhdessä tai erikseen.

torstai 21. helmikuuta 2019

Onko viskin harrastaminen kallista?



On. Mallasviskiä ei kanneta Alkosta ulos juuri alle 40 euron pullohinnan. Tällä panostuksella pääsee maistamaan lähinnä muutamaa peruspullotetta. Osa näistä on toki hyviä viskejä, mutta viskiharrastuksessa laatu ja vaihtelu ovat määrää merkittävämpiä tekijöitä. Uuden elämyksen saamiseksi pitää jälleen kantaa rahaa kauppaan.

Viskin hintaa tärkeämpi seikka harrastuksen kalleudelle on sen kulutusorientoituneisuus. Eräs samoissa pöydissä viskiä juova ystäväni tapaa sanailla, että ”ostaminen on ihmisen parasta aikaa”.

Lause on piinaavan rehellinen. Viskien hankinta on minulle vähintään yhtä tärkeää kuin niiden juominen. Uutuuksien seuraaminen ja kauppojen selailu hyvien tarjousten ja löytöjen perässä on parasta ajanvietettä. Huutokauppaillat ovat monelle viskinystävälle juhlapäiviä, joina läppärin ja viskimukin äärellä luottokortti huutaa armoa.

Viskiostokset luovat harrastajaidentiteettiä. Monelle oman lempitislaamon uutuudet pitää saada hyllyyn, oli niiden makuprofiili tai hinta mikä tahansa. Bowikkamieheltä pitää löytyä kaapista uusin Bowikka. Asiaa voisi verrata urheiluseurojen kannattamiseen: itse olen katsonut parin viime vuoden aikana Tottenham Hotspurin ja Seattle Seahawksin kaikki pelit. Seurojen kannattaminen on osa identiteettiäni. Erästä suomalaista jalkapalloaiheista keskustelufoorumia mukaillen – myös viskiä voi mieshuorata.

Viskiä harrastavat keski-ikäiset miehet. Ja kyllä, myös Oulussa tastingeissa pyörii naisia, eläkeläisiä ja ihmisiä, joita ei vielä kehtaa keski-ikäisiksi kutsua. Nämä seikat eivät muuta keskimääräisen harrastajan profiilia.

Tältä näyttää kallis viski.
Viime vuoden heinäkuussa Tuomas Rajala kirjoitti kolumnin otsikolla ”Mihin katoaa järki, kun keski-ikäinen aloittaa harrastuksen?”. Laajalti somessa levinnyt teksti osui, upposi ja toi mieleen monet viskiharrastajat. Rahaa palaa, google laulaa ja kaapit täyttyvät viskistä sitä vauhtia, että aina ei kerkeä hankkia säilytystilaa samaa tahtia. Ja tämä on hieno asia.

Asian summaa hyvin eräs betoniviidakon sananlasku: ”Jos harrastus ei vie kaikkia rahoja, hanki uusi”. Haluan painottaa sana ”harrastus”. Viski ei ole kulutushyödyke. 50 euroa seitsemästä desistä etanolia on liikaa, mutta harrastusvälineestä se ei ole mitään.

Itselle viskiharrastuksen kalleus on viime vuosina iskenyt silmille kovaa. Parempi puoliskoni muutti Puolaan ja leijonanosa viskibudjetistani on kulunut elämänveden sijasta lentolippuihin. Tämä on vaikuttanut yllättävän paljon viskiharrastukseeni. Uutuuksia ei kiinnosta seurata, koska kokonaisia pulloja ei pysty hankkimaan enää hetken mielijohteesta. Myös Uisge jäi välistä, koska rahalla oli nyt muutakin käyttöä. Harrastajaidentiteetin ylläpito on vaikeampaa ilman pinkkaa ja pelimerkkejä. Tämä syö puolestaan harrastuksen mielekkyyttä.

Itkut sikseen. Olen eräälle olutta harrastavalle ystävälleni todennut leikkisästi, että oluen harrastaminen on paljon kalliimpaa kuin viskin harrastaminen. Seison edelleen argumentin takana. Jos verrataan oluen perusyksikköä (0,33l) viskin perusyksikköön (4cl), on viskin hinta yleensä erittäin kilpailukykyinen. Esimerkiksi Taliskerin kymppiä saa Alkon hinnoilla 4 senttiä hintaan 3,1 euroa. Aika moni olut jää noilla hinnoilla Alkon hyllylle pölyttymään. Ja usein harrastajat juovat paljon pienempiä annoksia kerralla. Rehellisyyden nimissä pitää todeta, että tämä pätee myös oluen juomiseen harrastemielessä.

Edullisen viskiharrastuksen villakoiranydin on senttilitrapohjaisessa ajattelussa. Kun viskin hankalasta myyntiyksiköstä, 0,7 litran pullosta, pääsee eroon, ei viski ole enää kallista.

Senttilitrapohjaiseen harrastamiseen on muutama pesunkestävä neuvo. Yksi tapa kiertää ongelmaa on käydä juomassa baarissa. Vaikka litrahinta nousee tällöin isommaksi, saa samalla rahalla useampia makuelämyksiä. Suurelle osalle harrastajia uudet makuelämykset ovat ne harrastuksen tärkein osa-alue.

Toinen neuvo on hankkia viskistä hullaantuneita kavereita. Kimppapullot ovat mahtava keksintö. Desin osuus kallistaakin uutuudesta on hinnaltaan siedettävissä rajoissa. Tästä seuraava askel on samplejen ostaminen ja vaihtaminen netin kautta tai kavereiden kanssa, joka toimii myös mainiosti. Samplejen voimin taitaa pyöriä minun ymmärrykseni mukaan myös suurin osa suomalaisista viskiblogeista. Ja bloggarit ovat aina oikeassa.

Kolmas tapa kiertää pinkkaongelmat on liittyä harrastejärjestöihin. Viskin ystävien seura ja Suomen mallaswhiskyseura ovat ne ilmeisimmät vaihtoehdot, mutta myös pienempi paikallisklubeja löytyy ympäri Suomen. Google on tässä ystävä.

Viski on hieno harrastus – pankkitilin saldosta riippumatta.

torstai 14. helmikuuta 2019

Maisteluraportti: Kymmenen Mortlachia


Ystävänpäivä on mahdollisesti saanut alkunsa antiikin Rooman Lupercalia-juhlasta, jota vietettiin 15. helmikuuta. Juhlalla kunnioitettiin Junoa, roomalaista naisten ja avioliitonjumalatarta, sekä Pania, luonnon jumalaa. Nuoret miehet kokoontuivat Palatinus-kukkulalla olevaan luolaan ja uhrasivat vuohia ja koiran. Juhlan jälkeen nuoret miehet kulkivat ympäriinsä vuohennahkoihin pukeutuneina ja läiskivät vastaantulijoita vuohennahkaisilla remmeillä. Sen uskottiin lisäävän hedelmällisyyttä.

Näin kertoo ystävänpäivästä Wikipedia. Koska vuohien ja koirien uhraaminen olisi turhan arkista, kerron tarinan ystävyksistä, jotka joivat 10 Mortlachia.

Mortlach on Dufftownin vanhin tislaamo. Vuonna 1823 perustettu tislaamo on jäänyt isossa kuvassa kaupungin todellisten jättiläisten, Glenfiddichin ja Balvenien, varjoon. Lähes 3 miljoonaa litraa vuodessa tuottava tislaamo oli pitkään tuntematon työhevonen, jonka ainoa tehtävä oli puskea viinaa sekoiteviskien tarpeisiin.

Suuren ja mahtavan Diageon siipien suojasta on Mortlachia valunut kuluttajien laseihin myös single malttina. Tarina on monelle viskinharrastajalle tuttu. Vinkkinä kerrottakoon, että siihen liittyy kasveja ja eläimiä. Ja se nimi ei muuten ole Diageon keksintö vaan erään viskikirjailijan, jolla sattuu olemaan sama nimi kuin yhdysvaltalaisella pop-laulajalle, jonka hitistä tämän blogin nimi on väännetty.

Flora ja Fauna -sarjan historiaan voi tutustua alta löytyvän erinomaisen videon avustuksella.



Mortlach on tislaamo, jonka maine on pitkälti erinomaisen Flora ja Fauna -sarjan pullotteen ansiota. Siksi oikeaoppinen Mortlach-tasting potkaistaan käyntiin tällä pullotteella.

Mortlach Flora and Fauna, 43 %

Mortlach 16 yo, Flora & Fauna, 43 % (2012)


Tuoksu: Lämmintä puuta, suklaakeksejä, pähkinöitä, nutellaa ja ripaus mentholia. Melkoisen hieno nenä!

Maku: Öljyisen raskas suutuntuma. Kivasti puuta ja tanniinia. Kielellä leikkivät samat elementit kuin nenässä, mutta jälkimaku on yllättävän lyhyt. Onneksi viskiä voi ottaa aina lisää.

Klassikko on klassikko. Vähän olin pettynyt jälkimaun pituuteen, mutta erinomainen viski joka tapauksessa.

Seuraavat kaksi viskiä edustivat taas sitä kaikkea pahaa, mitä viskimaailma nykyään on. Pari vuotta sitten julkaistut Mortlachin OB-pullotteet muistuttavat lähinnä konjakki- tai hajuvesipulloja. Kaiken lisäksi niistä on vaikea ottaa kännykällä hyvää kuvaa. Kyllä pullot pitäisi suunnitella Instagram edellä! Nimetkin tuovat mieleen lähinnä Alkon alahyllyn brändyt.

Ei siitä saa edes kuvaa!

Mortlach Rare Old, 43,4 %


Tuoksu: Viinainen. Tulee mieleen kossulla jatkettu rusinavelli.

Maku: Mallas kutittelee kivasti kielenpäällä. Ohut, hämmentävän ”blendimäinen”. Yksinkertaisesti surkea.

Maistelupaikka ei tällä viskillä ollut paras mahdollinen, mutta tuossa hetkessä oma subjektiivinen näkemykseni viskistä oli hyvin negatiivinen. En osta, en suosittele.

Mortlach Special Strenght, 49 %


Tuoksu: Edelliseen verrattuna jykevämpi. Rusinaa, pippuria, mukavia suklaavivahteita.

Maku: Tuoksu lupasi jo enemmän, mutta heikoksi jää makuelämys. Ohut on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen. Sinänsä makumaailma tuo miellyttävällä tavalla mieleen liköörikonvehdit.

Tässä oli jo paremmin yritystä, mutta jos näitä kolmea OB-pullotetta keskenään vertailee, niin tulee taas paha mieli. Mainitsinko jo, että nämä uudet pullot näyttävät ihan kauheilta? Jos asiasta etsii positiivisia puolia, niin Diageokin oli samaa mieltä ja lopetti näiden tekemisen ja löi uusien Mortlachien kylkeen takaisin rehelliset ikämerkinnät.

Sitten siirryttiin tastingin hämmentävään osioon. Mortlach on profiloitunut sherryviskiksi. Mielikuva on lähes yhtä vahva kuin Macallanin tai GlenDronachin tapauksissa. Tästä huolimatta tastingiin oli isäntä kaivanut pöytään kolme kappaletta bourbontynnyrissä kypsyneitä Mortlacheja.

Mortlach 14 yo, 1998/2013, The Maltman, 46 %.

Mortlach 14 yo, 1998/2013, The Maltman, C.No 10998, 46 %


Tuoksu: Raikas tuoksu, jossa todella paljon päärynää. Vaniljanoottien kanssa tuo mieleen Ville Vallaton -jäätelön. 
Ripaus karamellista makeutta. Olisiko se sitten toffeeta?

Maku: Öljyinen suutuntuma. Jäätelömielikuvaan sekoittuu vahva maltaan maku. Päärynä-vanilja -jäätelö ja keksinmuruja!

Mortlach 18 yo, Sansibar, 51,2 %


Tuoksu: Suorastaan hyökkää nenään. Salmiakkia ja vihreitä hedelmiä. Ajan ja veden kanssa muuttuu trooppiseksi hedelmäsalaatiksi: kookosta, ananasta ja vaniljaa.

Maku: Vaatii ärhäkkyydessään vettä, mutta maku lunastaa nenän odotukset kiitettävästi. Trooppinen hedelmäcocktail pienellä likaisella rosoisuudella.

Mortlach 16 yo, 1994/2011, Cadenhead’s, 54,2 %


Tuoksu: Yrttisempi kuin kaksi edeltävää. Silti löytyy ananasta, mutta tällä kertaa käynyttä sellaista. Syksynlehtiä ja muuta käynyttä ja imelää (hyvässä mielessä). Muskottipähkinää.

Maku: Iso viski. Jälleen maun maltaisuus muuttaa hiukan mielikuvaa leivonnaisten suuntaan: syksyisen haravointiurakan jälkeen nautittu ylihaudutettu kuppi musta teetä kera ananaspullan.

Mielenkiintoinen kolmikko. Tynnyrit toki dominoivat makumaailmaa, mutta väitän että bourbonkypsytyksen seasta on helpompi poimia tislaamolle tyypillisiä makuelementtejä. Mortlachin tapauksessa yksi tällainen on tisleen öljyisyys, joka tuntui löytyvän kaikista kolmesta bourbonkypsytetystä kokelaasta.

Sitten niiden sherrymörköjen kimppuun. Loppuun oli säästety neljä IB-Mortlachia. Jo viskien väri toi veden kielelle.

Mortlach 1990/2012, van Wees, 46 %


Tuoksu: Lakritsia, toffeeta, ananasta, tiettyä taikinamaisuutta. Pölyinen.

Maku: Öljyinen suutuntuma, joka toi mieleen kastikkeet. Ettei olisi Maizenaa tipahtanut pulloon? Kuin lapsuuden irtokarkkihylly.

Hämmentävä viski siinä mielessä, että makukuvauksen perusteella viski kuuluisi bourbonkypsyteltyjen joukkoon. Ei huono viski, mutta odotin hiukan erilaista tykittelyä.

Mortlach 1990/1998, The Vintage Malt Whisky Co, 50 %.

Mortlach 1990/1998, The Vintage Malt Whisky Co, 50 %


Tuoksu: Pyörän sisäkumia, tammea, venelakkaa, kuolleita lehtiä, lakritsia. Ylikypsiä hedelmiä, jotka tuovat mieleen kotiviinimäskin.

Maku: Todella kovat tanniinit. Ottaa poskeen lähes väkivaltaisesti, #metooviski, mutta ei se haittaa. Kypsän hedelmäinen, jota tasoittaa raikas mentholi.

Mitenkäs tämän nyt kuvailisi. Kahdeksan vuotta tynnyrissä ja lasiin on saatu aivan saatanan hyvä viski. Iso, vahva ja monitahoinen.

SWMS:n etikettejä ei voi kuin rakastaa.

Mortlach 18 yo, 1995/2014, SMWS, 76.119, 56,7 %


Tuoksu: Tasapainoinen nenä, jossa hedelmäsalaattia ja joulumausteita. Yleisilme hiukan imelän käynyt. Vedellä avautuu ja esiin tulee omenoita, pähkinöitä ja manteleita.

Maku: Jälleen öljyinen ja paksu suutuntuma. Etiketin lupaamaan jouluaamun fiiliksiin tällä ei pääse, mutta tasapainoinen esitys, jota juo mielellään.

Jälleen hämmentävä sherrybutt, jota voisi luulla helposti bourbonkypsytetyksi viskiksi. Silti makoisa tapaus.

Mortlach 1989/2012, MacKillop’s Choice, 54,9 %


Tuoksu: Keltaista luumua (kyllä, semmoisia on olemassa), maltaisen lämmin. Hyppysellinen palanutta sokeria/toffeeta. Tuoksu on yksinkertainen, mutta jotenkin syvä. Tykkään.

Maku: Syvän maltainen ja pitkä. Toffee ja keltainen luumu pysyy myös maussa mukana. Kesäinen piknik-retki puistoon (ei pidä sekoittaa brunssiviskiin, joka on ihan eri asia).

Lopussa olo oli hämmentynyt. Sherrykypsytykset tarjosivat tällä kertaa normaalista poikkeavia makuelämyksiä ja ero bourbonkypsytykseen oli merkillisin pieni. Mahdollisesti velttoja tynnyreitä? Samapa tuo, kaikki neljä viimeistä olivat hyviä viskejä.

Rikkoutuneen korkin ansiosta viskiä tarjoiltiin myös elegantista dekantterista.


Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. I’m a Simple Man: överisherryt ovat minun suuhuni taivaallista herkkua.
   



sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Viski on vain puolet


Vuonna 2004 yhdysvaltalainen tutkimusryhmä teki mielenkiintoisen löydöksen. Ryhmä testasi, reagoivatko ihmisen aivot eri tavalla Pepsiin kuin Coca-Colaan. Koehenkilöille juotettiin juomia useassa eri koetilanteessa, ja samalla heidän aivonsa magneettikuvattiin. Tämän avulla saatiin selville, mitä osia aivoista juoma kulloinkin stimuloi. Koko artikkeliin voi tutustua tästä.

Tulokset olivat hätkähdyttäviä. Ihmisten aivoissa tapahtui huomattavasti enemmän liikettä, kun he tiesivät, mitä juomaa he joivat. Etiketillä siis on väliä. Asiasta tekee vielä mielenkiintoisemman se, että Coca-Colan etiketti sai aikaan Pepsiä enemmän aivotoimintaa. Tutkimusryhmän mukaan brändin yleinen tunnettavuus vaikutti ihmisten aivovasteeseen, tehden Coca-Colan juomisesta enemmän aivoja stimuloivan kokemuksen.

Tuoreemmassa muistissa on saksalaisten tekemä viinitutkimus, jossa huomattiin, viinin hinta näytti parantavan sen makua. Tutkimuksessa koehenkilöille juotettiin eri hintaisia viinejä ja kerrottiin niiden hinta. Todellisuudessa viini oli koko ajan samaa. Tästä huolimatta kalleimmaksi väitetty viini maistui ihmisten suussa parhaalta.

Elämyspankkia täyttämässä.
Kaikki edellä mainittu liittyy mielestäni olennaisesti viskistä nauttimiseen. Viskiä juodessa voi hyvillä mielin todeta, että se ei ole pelkkä juoma. Itseasiassa tutkimuksen valossa näyttää siltä, että oikeastaan mikään juoma tai ruoka ei ole vain ruokaa tai juomaa. Kulttuurin painolastia ei pääse pakoon edes viskilasin äärellä.

Tärkeä huomio tässä keskustelussa on se, että tämä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Jos kulttuurilliset arvot tekevät viskihetkestä paremman, niin eikö se tarkoita vain nautinnon lisääntymistä? En väitä, että viski alkaa maistua paremmalta, kun katselee illat pitkät Ardbegin mainoksia, mutta yleinen viskitietouden kartuttaminen on varmasti eduksi. Kulttuuripääoman kartuttaminen ei ole synonyymi markkinamiesten tarinoiden nielemiselle.

Kaiken takana on halu pelastaa viski. Haluan pelastaa viskin liian insinöörimäiseltä lähestymistavalta, jossa viski laimentuu vain alkoholiksi. Ikä, tynnyröinti, prosentit, tislaamo tai vaikka ne tisleen leikkauskohdat ovat tärkeitä asioita, mutta ne ovat vain puolet viskielämyksestä. Eikä niiden pohjalta voida kategorisoida viskejä hyviin ja huonoihin.

Viski on aina elämys, joka ei rajoitu pelkästään viskiin. Aikoinaan naureskeltiin Jim Murrayn Kanadan Uigeadailille, mutta tarinassa voi piillä vinha opetus. Minä uskon, että Jim Murrayn suuhun kyseinen Uigeadail oli vuoden 2007 paras viski. Paikka, aika, seura ovat vain pieni osa siitä, mitkä kaikki seikat vaikuttavat viskielämykseen. Nämä ovat seikkoja, joita ei huutokauppoja selatessa kannata unohtaa.

Viski on makuelämyksestä vain puolet.

Linkkejä ja lisälukemista:



torstai 17. tammikuuta 2019

Pikanootti: Arran 2000/2016, 16 yo, Private Cask, Finland Exclusive, 49,8 %


Kävin edellisen kerran Uisgeessa vuonna 2017. Tuolloin päivä starttasi Arran-maistelulla. Samalla pääsin maistamaan Arranin suomipullotetta, josta jäi positiiviset muistikuvat. Tämä siitä huolimatta, että kyseisenä iltana tuli juotua muutama muukin viski.

Arranin sherry hogissa kypsynyt suomipullo jäi pahasti mediahuomiossa samaan aikaan tulleiden Highland Parkin vastaavien jalkoihin. Valitettavasti täysin syyttä suotta, sillä kyseessä on erinomainen viski. Tai ainakin sitä mieltä olin kaksi vuotta sitten.

Nyt pari vuotta myöhemmin piti viski ottaa uudelleen maisteluun. Onko aika kullannut muistot vai oliko kyseessä oikeasti laadukas tuote?


Arran 2000/2016, 16 yo, Private Cask, Finland Exclusive, 49,8 % 

Arran 2000/2016, 16 yo, Private Cask, Finland Exclusive, 49,8 %


Tuoksu: Kaakaota, sacherkakkua, marsipaania, punaisia marjoja. Ripaus mahonkia ja hedelmätoffeeta. Yllättävän raikkaan tuoksuinen, vaikka tynnyri on selkeästi läsnä.

Maku: Hyvin samoja teemoja kuin maussa. Rakenne tuo mieleen liköörikonvehdit. Makea ja raikas yhtä aikaa.

Mielestäni ei huuda vettä, vaikka on kyse tynnyrivahvasta viskistä. Viski tuo mieleen talvisen hiihtolenkin päätteeksi nautitun kuuman kaakon. Jälkiruoaksi liköörikonvehti ja pala sacherkakkua. Mielikuva, joka ainakin minua miellyttää.

Valitettavasti Uisge jää tänä vuonna välistä, mutta menkää ihmeessä kaikki kynnelle kykenevät paikalle. Hieno tapahtuma, hyviä viskejä!

Lisälukemistoa:

perjantai 11. tammikuuta 2019

Pikanootti: Clynelish 19 yo, 1996/2015, Berry Bros & Rudd, 56 %


Onnea on viskiä arvostavat ystävät. Kaavin samplevadin pohjia ja käteen tarttui ystävältä saatu sample Clynelishiä. Iloa lisäsi se, että pullon kylkeen oli kirjailtu selvästi samplen tiedot. Ei muuta kuin sample lasiin ja ihmettelemään.

Jokin ei nyt täsmää.

Nautiskelin viskiä, kirjailin nootteja ylös ja sen jälkeen googlailemaan pullon tietoja. Hyvin pian kävi selväksi, että samplen etiketin mukaista viskiä ei ole edes olemassa. Onneksi kavereihin voi luottaa ja pian minulla oli kuva pullosta, josta samplen sisältö oikeasti oli.

Clynelish 19 yo, 1996/2015, Berry Bros & Rudd

Tarinan opetus: merkinnät samplepulloihin on tehtävä taiten.

Kyseessä siis 19-vuotias, vuonna 1996 tislattu ja vuonna 2015 pullotettu Clynelish. Voltteja riemukkaat 56 kappaletta. Tynnyrinumero 6423. Pullottaja Berry Bros & Rudd.

Clynelish 19 yo, 1996/2015, Berry Bros & Rudd, 56 %


Tuoksu: Lähes pistävä sitrus. Tulee mieleen sitruunalla hajustetut pesuaineet. Häivähdys kookosta. Hunajaa. Mineraalinen.

Maku: Makeaa mehiläisvahaa, kuin olisi sokeria lisätty. Sitruunan pistävyys taittuu sitruunamuffinssiksi. Tiukka runko ja vahamainen suutuntuma. Vaatii paljon vettä.

Clynelish siinä muodossa kuin minä tislaamoon ihastuin. Erittäin selkeä vahamaisuus kielenpäällä saa hymyn huulille. Viski on hämmentävän makea, mutta tässä tapauksessa se on vain kehu. Mehiläisvaha tuo mieleen tuohukset. Jos jotain haukkuja haluaa keksiä, niin makumaailma on jollain tapaa vähän yksioikoinen ja ohut. Ohut on outo adjektiivi viskistä, joka tuntuu suussa vahalta, mutta viittaan tässä nimenomaan makuun, en rakenteeseen.

Lisälukemista: