perjantai 25. elokuuta 2017

RAIRAI - Kyrö Single Malt Rye Whisky

Tänään se tapahtui. Nimittäin Kyrön ensimmäinen viski päätyi ravintolamyyntiin. Kyseessä on Suomessa ainutlaatuisesta tapahtumasta, sillä mistään muusta viskiin liittyvästä asiasta en ole näin laajaa uutisointia päässyt todistamaan. Tässä muutamat poiminnat viime viikkojen uutisvirrasta:

Kauppalehti
YLE
Pohjankyrö
Ilta-Sanomat

Tarinan voi kiteyttää seuraavasti: Kyrön ensimmäinen ruisviski on ulkona, se viivästyi Napuen suosion vuoksi ja sitä on merkittävän vähän. Merkittävän vähän tarkoitaa 60 pulloa Alkoon ja 80 ravintolamyyntiin. Tämän lisäksi reilu 100 pulloa suuntasi ulkomaille. Tänne Ouluun rantautui kaksi pulloa, molemmat Oluthuone Leskiseen, josta par'aikaa naputtelen myös tätä juttua. Ilman ei voinut jäädä, joten sama tulla kahdeksitoista baariin. Kovaan tahtiin tuntuvat ihmiset lientä tiskiltä tilaavan, joten kannattaa olla nopea!

Itse viski on 47,8 prosenttinen ja tehty ymmärrykseni mukaan 100% mallastetusta rukiista. Tynnyreitä tämä nuorikko on saanut osakseen useita erilaisia ja tisleen tie on kulkenut pienten valkotammitynnyreiden, bourbon- ja marsalatynnyreiden kautta kuluttajien lasiin. Näin aggressiivinen tynnyröinti, varsinkin näin nuoren tisleen kohdalla nostaa esiin epäilyt, että tisleessä on ollut jotain vikaa. Emme kuitenkaan heitä pilkkakirveitä vaan maistetaan itse tuote.



Kyrö Single Malt Rye Whisky, 47,8%

Tuoksu: Vahvan rukiinen ja mausteinen. Ripaus vaniljaa ja chilisuklaata.

Maku: Ruista, vaniljaa, mustapippuria. Jopa muskottipähkinään vivahtavia sävyjä. Vesitilkalla alkoholin purevuus taittuu mukavasti ja tästä kuoriutuu todellinen ruisfanfaari. Vesi tuo myös tisleen öljyisyyden esille ja suutuntuma on jopa voinen.

Jos jotain, tämä on kunnianosoitus tisleen pääraaka-aineelle, rukiille. Se maistuu ja se dominoi makumaailmaa, tynnyröinnin lähinnä tukiessa tätä. Tämä on yleensä hyvä merkki. Tisle itsessään on pääosassa. En ole hirveä ruisviskien ystävä, mutta ei tämä maistamieni ruisviskien rinnalla kalpene. Ruis luo yleensä aika äärimmäisen makumaailman, jota joka vihaa tai rakastaa. Ehkä tässä siis sellainen suomalainen porttiviski maailman parhaan harrastuksen pariin? Ryerye!

torstai 17. elokuuta 2017

Vahvojen makujen metsästäjät

Suomalaiset rakastavat savuviskiä. Ardbeg, Laphroaig ja muut Islayn tuotteet tuntuvat löytyvän pienemmänkin baarin hyllyiltä ja jopa Alko saa näitä kansalle myytyä. Useammassa tastingissa on tätä savutisleiden maistumista suomalaisille ihmetelty ihan porukalla. Nimittäin lähes jokainen kanssaharrastaja on juuri savuisten tuotteiden kautta päätynyt viskiä juomaan.

Se helpoin selitys tälle on suomalaisen kulttuurin läheinen suhde tuleen ja savuun. Saunat, savustetut ruoat, kokot ja muut juhlatulet. Lista on pitkä, mutta yksi asia on ilmiselvä: tuli ja savu ovat meille positiivinen mielleyhtymä.  Kaikissa kulttuureissa näin ei ole. Voisi sanoa, että olemme teollistuneet niin myöhään, että kovimmillakin cityhipsterillä on olemassa vielä selkeä luontainen suhte savuun ja tuleen. Vähintään sen mökin rantasaunan kautta, jossa tuoksuu terva, savu ja puu.

Edellä olevaa ajatusta on minuun istuttanut moni tasting-isäntä että kanssamaistelija. En sinänsä ole edellisen kappaleen väittäiden kanssa erimieltä, mutta väitän, että taustalla on myös jotain muuta. Savuviskeissä on myös toinen seikka joka on minua askarruttanut: miksi lähes kaikki harrastajat Suomessa kertovat innostuneensa viskeistä juuri savuviskien kautta? Yleisen konsensuksen mukaan näin ei pitäisi olla.


"Mieluummin överit ku vajarit"

Markkinamiehet ovat iskostuttaneet viskinjuojan päähän, että portti single malttien maailmaan on toisentyyppisissä viskeissä. Selkeät ja puhtaat highlanderit ja suunmyötäisiksi hiotut speysiderit ovat viskikirjojen ja -ammattilaisten mielestä juuri niitä "aloittelijoiden" viskejä, joista matka maailman hienoimman alkoholijuoman maailmaan tulisi aloittaa. Miksi minun kokemusmaailmani on näin pahasti ristiriidassa näiden väitteiden kanssa? Löytyisikö suomalaisesta sielunmaisemasta, historiasta tai perinteistä jotain, joka selittäisi tätä ilmiötä vielä syvemmin?

Yksi mietojen viskien aloittelijaystävällisyyden perusajatus on siinä, että ne eivät ole makumaailmaltaan liian voimakkaita, mutta mallas ja tynnyröinti peittävät halpisviskien pahimmat puolet. Suomeksi: ne eivät maistu alkoholilta. Maailmassa on varmasti tuhansia ihmisiä, jotka ovat aloittaneet viskin juomisen Glenfiddichin ja Glenlivetin peruspullotteilla, koska niiden makumaailma ei muistuta Alkon/Tescon alahyllyn paloviinoja, joissa lukee kyljessä "deluxe blended whisky". Väitän, että nämä viskit eivät kuitenkaan ole helpoin tie viskiharrastukseen. Vahvoihin makuihin on helpompi ihastua kuin mietoihin.

Mietoja makuja on helppo juoda, mutta vaikea rakastaa. Tämä ei tarkoita, etteikö miedot maut ole hyviä, päin vastoin. Niiden nyanssien huomaamiseen ja arvostamiseen vain tarvitsee enemmän juotuja drameja kuin vahvojen. Toki haluan tässä vaiheessa ravistella elitismin verhoa edellisestä lauseesta ja todeta, että en tarkoita, että olisi jotenkin väärin pitää viskistä sen takia että se ei maistu viinalta. Minusta se on erittäin hyväksyttävä syy. Ja on hyvinkin mahdollista, että juuri tämä ajatus markkinointiosastoilla onkin takana: näitä viskejä juovat hiukan paremman päälle ymmärtävät massat. Ja se on täysin ok, kosher ja halal.

Suuri ajattelija ja sukupolveni ääni, Mira Luoti, on sanonut aikoinaan "mieluummin överit ku vajarit". Tätä voi soveltaa myös vastuulliseen ja maku edellä toimivaan viskiskeneen. On parempi herättää tunteita kuin olla valju ja harmaa. Vahvat ja yksinkertaiset maut ovat rock ja punk. Niihin on helppo ihastua tai niitä on helppo vihata. Ja juuri näitä vahvoja ja yksinkertaisia makuja löytyy minun tuttavapiirini ensimmäisten viskirakkauksien listalta. Islayn peruspullotteet, Glenfarclasin 105 proof, Aberlour,A´bunadh, Talisker 10. Kaikki juomia, jotka eivät minun mielestäni hurmaa monimuotoisuudella vaan sillä, että vievät muutaman perusmakuelementin äärimmäisyyksiin. Makukoukkuja on näissä viskeissä enemmän kuin Rapalassa. Ne joko vetävät sinut viskimaailman syvyyksiin tai ovat hyvä muistijälki, jotta muistat kyseisiä juomia tulevaisuudessa välttää. Kylmäksi ne eivät jätä ketään.

Se että vahvat maut ovat helpommin lähestyttäviä ei ole kuitenkin jutun pihvi saati villakoiranydin. Mielenkiintoisempi kysymys on se, onko meillä suomalaisilla jotain mikä saa meidät pitämään normaalia enemmän vahvoista makumaailmoista? Väitän, että meillä on. Suomalaiset kuluttavat erästä arkista, hyvin vahvan maun omaavaa, kulutushyödykettä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa - kahvia.


Kahvi ja suomalainen ruokakulttuuri

Kahvi on suomalaisille pyhä asia. Sodan nähneelle sukupolvelle kahvi on pula-ajan ja sen loppumisen symboli. Kun kahvia ei ollut saatavilla ja kodeissa juotiin parhaassa tapauksessa Pauligin vuonna 1933 markkinoille tuomaa korviketta, kahviketta, kahvi (tupakan ohella) nousi suomalaisen arjen luksuksen ykköstuotteeksi. Veikkaan, että en ole ainoa, jonka pulajan kokeneet isovanhemmat toivat aina kylässä käydessään paketin Presidenttiä ja Pulmu palasokeria. Se oli luksusta, josta oltiin jouduttu nuoruudessa luopumaan. Isoisäni muistutti minua aina, että on uskomaton etuoikeus, että kaupassa on mitä ostaa. Tällaiset mietteet saavat nöyräksi, mutta toisaalta valottavat hyvin vanhempien sukupolvien ajattelumaailmaa ja suhtautumista syömiseen ja juomiseen.

Kahvin piristävän vaikutuksen lisäksi meitä kiehtoo sen vahva maku. Tämä ei ole niin äärimmäinen väite kuin se voisi olla, sillä suomalaisten kuluttamasta kahvista vain noin kuudennes on tummaa paahtoa. Joka tapauksessa vaalean paahdon makumaailma on merkittävän vahva esimerkiksi toiseen maailmalla suosittuun virkokkeeseen, teehen, verrattuna. Itse juon lähinnä teetä ja suurin vika jonka kahvin juojat tarjoamastani teestä löytävät, on se että se on mietoa. "Ihan hyvä, mutta tämä on kuin jois lämpimää vettä" on lause jonka olen kuullut useita kertoja. Jo määrällisesti suuri kahvin kulutus vie meidät kohti vahvojen makujen arvostamista. Koska se, että kahvista et pidä, ei ole täällä pohjantähden alla vaihtoehto.



Historian taakka

Isovanhempani ovat myös avain toiseen suomalaisen ruoka- ja juomaperinteen asiaan, jonka uskon selittävän vahvojen makujen arvostusta. Karjalasta evakkoon lähteneet ukki ja mummo toivat mukanaan myös karjalaisen ruokaperinteen. Mummon reseptit olivat helppoja. Kaikki alkoivat lauseella: "otetaan kilo voita ja suolaa". Voi, suola ja sokeri ovat minun kokemusmaailmassani suomalaisen keittiön kulmakivet. Ne tuottavat yksinkertaisia, mutta vahvoja makuja, joihin on helppo tarttua.

Jotkut irvileuat väittävät tätä voin, suolan ja sokerin ympärille kietoutunutta ruokakulttuuria köyhäksi. Osittain tämä on varmasti totta, mutta emmepä me voi historiallemme mitään. Suomessa kärsittiin yksi maanosan myöhäisimpiä nälänhätiä 1860-luvulla ja Runebergin "Saarijärven Paavo" on ollut ikävää todellisuutta monelle. "Pistä vaimo puolet petäjäistä" voi kuullostaa nykyisille superfoodien ystäville taivaalliselta ruokavaliolta, mutta veikkaan, että pakon edessä olisi eri ääni kellossa.  Edefeltin "Työn raskaan raatajat" antaa hyvän kuvan kontrastista, jossa tavallinen kansa eli Suomessa verrattuna teollistuneeseen Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Vielä viime vuosisadan alussa Ilmari Kianto löysi Kainuun korvesta ryysyköyhälistön arkkityypin, jonka innoittamana kirjoitti teoksensa "Ryysyrannan Joosepin".

Meillä ei ole yksinkertaisesti ollut aikaa leikkiä ruoalla. Ruoka on ollut välttämättömyys, polttoaine jonka avulla on jaksettu seuraavaan päivään. Tällaisessa ympäristössä ruoalla "leikkiminen", jota myös ruokakulttuuriksi kutsutaan, ei pääse syntymään. Ruokakulttuurimme on nuori ja tietyllä tapaa köyhä. Ja tämän kulttuurin peruspilarit ovat olleet vahvat maut: suola, sokeri, voi, kahvi ja tupakka.

Tämän kulttuurisen perinnön kasvatteja suurin osa tämän hetken suomalaisista viskiharrastajista on. Ja tätä kulttuurista painolastia on hankala paeta, enkä näe miksi sitä pitäisikään. Ehkä tulevat sukupolvet pääsevät globaalin yhtenäiskulttuurin hengessä tästä eroon ja kepeät speysiderit ovat tulevaisuudessa myös suomalaisen viskiharrastajan portti kovempiin aineisiin. Sitä odotellessamme nauttikaamme tervasta, savusta ja puhdetöistä päreen kajossa.



tiistai 9. toukokuuta 2017

Kolme uusvanhaa Bowmorea

Oikea elämä voi joskus hankaloittaa harrastuksia. Minulla oli ideana keräillä Bowmoren uutukaisia sampleina viskitutuilta ja maistella ne sitten kivasti vierekkäin. Olla niin sanotusti ajan hermoilla. Bowmoren 9-vuotiaan OB:n julkaisusta alkaa näillä näppäimillä olemaan aika lailla tasan vuosi, joten idean tasolle tämäkin jäi. Vaan eihän viski pullossa pilaannu, ja koskaan ei ole liian myöhäistä (saati aikaista) juoda viskiä.

Ideana oli maistaa Bowmoren kolme uutukaista rinnakkain. 9-vuotiaan OB:n kanssa lasiin pääsivät 10-vuotias "Inspired by the Devil's Casks" -pullote ja Alkoonkin eksynyt Vault Editionin ensimmäinen ilmestys, joka kantaa nimeä "Atlantic Sea Salt".

Samplet pääsivät katsomaan Oulun kevättä.

Bowmore 9yo, 40%

Tuoksu: Toffeeta, tummia hedelmiä, syksyn lehtiä, ripaus maitosuklaata ja vaniljaa. Yllättävän monitahoinen näinkin nuoreksi.

Maku: Makea, marjainen, lehtinen. Loppumaussa nuoruus nousee pienenä alkoholisuutena esiin. Ei ihan niin moniulotteinen kuin tuoksu antoi olettaa.


Bowmore 10yo "Inspired by the Devil's Casks", 46%

Tuoksu: Voita, toffeeta, mausteita.

Maku: Loppumaussa mukavasti mausteita ja viski kuivuu kivasti ikeniin. Myös puu nousee maussa nenää enemmän esille. Nenän tarjoama voimaisuus ei ole yhtä vahvasti maussa läsnä.


Bowmore "Vault Edition first release - Atlantic Sea Salt", 51,5%

Tuoksu: Banaania, vaniljaa, toffeeta. Hentoa mausteisuutta ja mallasta.

Maku: Maussa etiketin lupaama suolaisuus puskee pippurin kanssa pintaan. Isommalla kulauksella kielen päällä käy myös pähkinäisiä nootteja. Myös nenän ennustamat vanilja ja toffee pysyvät maussa läsnä.

Kolmikon voittaja oli minusta ennakkoasetelmiin nähden yllätys. 9-vuotias sherry- ja bourbontynnyreitä osakseen saanut entry level -viski pyyhkii muilla lattiaa. Todella tasapainoinen eivätkä sherryiset nootit ole päälleliimatun oloisia. Toki nuoruus tulee jälkimaussa selvästi esille, mutta se ei noin 30 euron hintaluokassa häiritse pätkääkään.

Paholaistynnyreiden inspiroima Bowmore jätti hyvin kaksijakoiset fiilikset. Olen maistanut viskiä nyt 3 kertaa, ja jokaisella kerralla viski on jättänyt huonomman kuvan. Ensimmäisellä kerran jälkeen olin pää märkänä ostamassa tätä koritolkulla, mutta toisella kerralla viski alkoi tuntua valjulta ja maut päälle liimatuilta. Nyt kolmannella kerralla viski oli kolmikon heikoin tuotos, enkä usko palaavani tämän litkun äärelle. Toivottavasti 9-vuotiaalle ei käy samalla tavalla, koska sitä on pakko saada lisää.

Vault Seriesin avauspullo sen sijaan on hieno bourbon-kypsytelty Bowikka, jota ottaisin mielelläni pullon kaappiin. Valitettavasti hinta on aika suolainen (kheheheh), varsinkin jos vertaa 9-vuotiaaseen verrokkiin. Nyt pitää kuitenkin sen verran vinkata, että Alkon hinta tälle pullolle on aika hyvin linjassa maailmanmarkkinoiden kanssa, joten Mr. Upsmania ei tarvitse tämän kanssa vaivata.







perjantai 7. huhtikuuta 2017

The Glenlivetiä St. Michaelissa 4.4.2017

Tiistaina oli suuntana pitkästä aikaa Irich Pub St. Michael ja viskitasting. Maahantuojana tällä kertaa Pernod-Ricard, juomana The Glenlivet ja puikoissa Jari Mellin. Illan kattaus näytti seuraavalta:

The Glenlivet Founders Reserve 40%
The Glenlivet 15yo French Oak 40%
The Glenlivet Nadurra First Fill Selection 63,1%
The Glenlivet Nadurra Peated Whisky Cask Finish 61,5%
The Glenlivet Nadurra Oloroso 60,7%
The Glenlivet 15yo  "Coupar Angus" 57,9%

Yhteiskuva parhaimmistosta.
Homma lykättiin käyntiin katsauksella Glenlivetin historiaan. Samalla maisteltiin uutta peruspullotetta Founders Reserveä. Kyseessä ei ole mikään turha viski, vaikka mitään yllättävää tämä ei tarjoa. Laadukas ja tasapainoinen speysideviski. Ja ne Glenlivetin perusmaut: päärynä, vihreä omena, mallas ja hento toffee ovat vahvasti läsnä. Laatunsa ja yksinkertaisuutensa puolesta sopisi hyvin niin sanotuksi nollaviskiksi.

Glenlivetin perusolemusta ja sen ruodintaa jatkettiin 15-vuotiaan French Oakin kanssa. Tynnyrivariaatio tuo tisleeseen selkeän mausteisuuden jota iän tuoma pyöreys tukee. Jopa makean oloinen. Maitosuklaata ja toffeeta.

Aloituskaksikko oli hyvä alku tastingille, mutta totuuden nimissä olisi ollut tylsää jatkaa Glenlivetin perusrangen parissa koko ilta. Tislaamon Nadurra-sarja painii aivan eri luokassa. Sarjan ideana on tarjota kuluttajalle viski "luonnollisimmillaan": ilman väriaineita, kylmäsuodatusta ja tynnyrivahvana. Mistään single caskeista ei ole kuitenkaan kyse vaan batchit sekoitetaan suuresta määrästä tynnyreitä meidän iloksemme.

The Glenlivet Nadurra First Fill Selection 61,5%

Tuoksu: Kuin banaanilaatikkoa haistelisi. Banaanin seassa toffeeta, mallasta ja pippurisuutta.

Maku: Täyttää suun. Tuo mieleen banaanisuklaajäätelön, johon rouhittu mukaan pippuria. Hienoa!

Ensimmäisen täytön bourbontynnyröity Nadurra avasi pelin vahvasti. Suutuntuman paksuus verrattuna kahteen ensimmäiseen oli valtava. Hienoa! Seuraavaksi lyötiin pöytään erikoisempi tapaus. Peated Cask Finish oli viimeistelty vanhoissa islayviskitynnyreissä. Itse Glenlivetin tislehän on savutonta, joten mitään savupommia ei ollut luvassa. Valitettavasti tietoa siitä, miltä tislaamolta tynnyrit on hankittu ei Jarilla ollut tarjota.

The Glenlivet Nadurra Peated Cask Finish 60,3%

Tuoksu: Salmiakkia, suolaa, mausteisuutta, ripaus savua ja yleistä makeutta.

Maku: Alleviivaavan suolainen suutuntuma, nuotion pohjia, karamellisoitua sokeria ja makeaa mallasta.

Tuo mieleen ikääntyneemmät savuviskit. Savuisuus on todella hentona noottina jossain mallasrungon takaosissa. Itseasiassa todella positiivinen yllätys. Siitä ei kuitenkaan ollut Oloroson päihittäjäksi.

The Glenlivet Nadurra Oloroso 60,7%

Tuoksu: Mahonkia, huonekalulakkaa, ylikypsiä hedelmiä. tanniineja. Monipuolisen oloinen, tosin tarvii tilkan vettä/aikaa auetakseen.

Maku: Jää kivasti vähän poskiin, ja hedelmien ja puun rinnalle tulee mukava mausteisuus.

Mielestäni tyylikäs viski. Tynnyröinti ei todellakaan jää epäselväksi, mutta pääosassa on viski. Ja se viski on hyvää. Viimeisenä nautittua Coupar Angusta olen joskus sen ilmestymisen aikoihin juonut Uisgessa ja siitä on jäänyt positiiviset mielikuvat. Olorososta sai siis hyvillä mielen siirtyä kohti viimeistä rastia. Coupar Angus on Glenlivet pohjoismaihin pullottama single cask, joten mistään perusviskistä ei ollyt kyse.

The Glenlivet 15yo  "Coupar Angus" 57,9%

Tuoksu: Parfyymisyyttä, maltaisuutta ja hedelmätoffeeta. Yllättävän hienostunut.

Maku: Tulitikkuja, makea maltaisuutta ja mahtavaa hedelmätoffeeta. Pitkä ja moniulotteinen.

Jotenkin muistelin tämän vielä paremmaksi? Nyt tuntui, että hyvistä ominaisuuksista huolimatta ainakin Peated Cask Finish ja Oloroso Nadurrat maittoivat itselleni paremmin. Mikään maailman aktiivisin sherrytynskä tässä ei ole ollut käytössä. Sen verta mietoja sherrynootteja viski antoi.

Sinänsä Coupar Angus on hauska esimerkki eri tislaamojen arvostuksesta pohjolassa. Tätä näyttää saavan edelleen Alkon verkkokaupasta ja tätä tuli Suomeen huomattavasti esimerkiksi tämän kevään hittituotteita (HP ja Arran) vähemmän. Toki hintakin (235€) on mitä on. Ei ehkä hintansa väärti, mutta hieno makuelämys joka tapauksessa. Esimerkkinä vaikkapa erinomaiselta maistunut Nadurra Oloroso on meidän monopolissamme vaivaiset 75€.

Viskit olivat hyviä. Juokaa viskiä. Ja huomenna kannattaa Oulussa juoda Otto K:ssa olutta kun kauden ensimmäinen Pop Up Beerfest starttaa patiokauden. Tulkaahan paikalle!


torstai 30. maaliskuuta 2017

Sonnisaari ja Maistila sydän viski

Pari viikkoa sitten tapahtui Oulussa kummia. Paikalliset panimot, Sonnisaari ja Maistila, pistivät pystyyn kaksipäiväiset kinkerit, jossa pääosassa oli oluen lisäksi viski. Kaksi iltaa, kaksi panimoa, kaksi baaria ja kaksi iltaa viski-olut -tastingeja Nikkasen Jarkon ja panimon tyyppien johdolla. Oli aika alkoholisoitua.

Viskin ja oluen yhdistäminen tuli itselle tutuksi Tullamore Dewin Dew&Brew -tastingissa viime syksynä. Noin lähtökohtaisesti olen yrittänyt pitää nämä kaksi maltaista serkusta toisista erillään, mutta tuo tasting avasi hiukan ideaa ja ei se ihan tuhoon tuomittu ole. Nikkasen mukaan molempien iltojen kattaukset oli huolella suunniteltu ja valittu oluiden kavereiksi mahdollisimman hyvin yhteensopivat viskit Edringtonin valikoimista. Ehkäpä tällainen hiotumpi konsepti aukaisisi makuparia paremmin?

Urakka aloitettiin Sonnisaaresta ja Oluthuone Leskisestä. Illan kattaus oli seuraava:

Sonnisaari Pils + Maker's Mark
Sonnisaari Stout + Macallan Sherry Oak 12yo
Sonnisaari Humalaja + Laphroaig 10yo
Sonnisaari Juomahammas (sherryversio) + Highland Park 12yo

Sinänsä huonoa tuuria, että ensimmäiseksi pariksi valikoitui kahden illan pareista ainoa, josta en pitänyt. Pilssin ja bourbonin yhdistelmä vei mielestäni Pilssin hienon raikkauden pois ja korosti humalaa tekemällä yhdistelmästä suorastaan kauhean. Ja Sonnisaaren Pils on mielestäni yksi parhaita maitokauppaoluita tällä hetkellä. Mielenkiintoisen huomiona lähes kaikissa pareissa viski korosti oluen humalaisuutta.

Muut parit maittoivat huomattavasti enemmän. Macallanin ja stoutin liitto nousi ehkä omaksi suosikikseni. Tyylikäs sherryisyys toi maitokauppastouttiin puhtia ja stoutin paahteisuus toimi ylikypsien hedelmänoottien kanssa loistavasti. Illan hämmentävin kokemus oli Lapparin kymppi ja Humalaja. Ipa taittoi savupommista savun lähes nollaan, joka oli todella outo kokemus. Kannattaa kokeilla!

Viimeiseksi jätetty Juomahampaan sherrylastuilla ryyditetty versio oli panimon kädenojennus paikalle saapuneille harrastajille, sillä olutta ei tätä ennen ole ollut saatavilla missään. Huikea olut, jota pitää saada lisää. Eikä se HP:n kanssakaan pahaa ollut.

Seuraavana iltana saatiin jälleen nauttia Nikkasesta, mutta panimo ja paikka vaihtuivat Maistilaan ja Pub Roosteriin. Kattaus näytti seuraavalta:

Maistila Erämaan tietäjä + Jim Beam Rye
Maistila Moood + The Famous Grouse Smoky Black
Maistila Jälkipeli + Macallan 12yo Fine Oak
Maistila Portieeri + Laphroaig QC

Tällä kertaa parituksissa ei tullut mielestäni yhtään selkeää hutia Pilssin ja Maker's Markin hengessä. Maistilan oluet ovat keskimäärin huomattavasti hennommin (joku sanoisi tasapainoisemmin) humaloituja kuin Sonnisaaren tuotokset, joten näissä viski ei nostanut yhtä vahvasti humalaa esille ja viski keskusteli enemmän mallaspohjan kanssa. Tämä sopi ainakin omille makunystyröilleni mainiosti. Setistä jäivät parhaiten mieleen Erämaantietäjä yhdistettynä Jim Beamin ruisversioon ja Moood ja Smoky Black, mutta eipä näistä mikään heikko ollut. Ja mikä tärkeintä, mielenperukoille jäi kummittelemaan konseptin jatkamisesta. Miten nämä toimisivat oman viskikaapin sisällön kanssa? Kivaahan näillä on läträillä!

Kiitokset kaikille osapuolille ja toivottavasti näitä saadaan pian lisää. Kerrottakoon sen verran, että paikallisia panimotuotteita saa 8.4. Otto K:n patiolta kun kevään ensimmäinen Popup Beer Fest polkaistaan käyntiin. Ja Maikkelissa on kuulema The Glenlivetiä ensi tiistaina. Nam!

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Uisge 2017

Viime lauantaina päästiin nauttimaan Vanhalla Ylioppilastalolla Suomen hauskimmasta alkoholitapahtumasta. Uisge 2017 oli jälleen ylistyslaulu hyvällä tislatulle viinalle. Ja ennen kaikkea viskille. Tänä vuonna erityisesti suomalaiset tuottajat olivat tuoneet paikalle paljon muutakin nautittavaa, mutta niistä tuonnempana.

Oma Uisgeni alkoi perinteisillä lentokonesekoiluilla. Onnistuin jälleen nappaamaan ainoan myöhässä olevan lennon Oulusta Helsinkiin. Onneksi perjantai oli matkustuspäivä, eikä suurta vahinkoa tapahtunut. Majapaikan isännän tarjoamat belgioluet olivat maukasta nautittavaa samalla kun tarkisti Uisgen ohjelmalehtisestä, mitä tänä vuonna olikaan tarjolla.

Tastingiksi valikoitui tänä vuonna Arran. Tislaamo on itseltäni jäänyt paitsioon, mutta ne harvat pullot mitä olen maistanut ovat olleet maukkaita. Nyt oli mahdollisuus ottaa koko range haltuun hyvässä ohjauksessa, joten miksipä ei. Koska tastingin oli määrä alkaa heti ovien auettua, suuntasin jonottamaan noin puoli kolme, mikä oli jälleen viisasta. 14:50 jono kiemurteli jo kaukana Kolmen sepän patsaan takana. 

Minä ja Louisa.
Tastingia oli tislaamolta vetämässä Louisa Young. Asiantuntevan tastingin seitsemästä viskistä mieleen jäivät sekä perusrangen 18-vuotias että amaronetynnyrissä viimeistelty versio. Viimeiseksi jätetty "yllätysherkku" veti kuitenkin potin kotiin. Suomen 100-vuotiaan itsenäisyyden kunniaksi pullotettu single cask Arran oli todella maukas. Sain tastingissa käsityksen, että tynnyrin olivat valinneet Suomen Mallaswhiskyseuran jäsenet vierraillessaan tislaamolla. Korjatkaa toki jos sain väärän käsityksen.  16-vuotias sherry single cask tulee alkoihin tornihuhujen mukaan alle satasen hintalapulla, mikä ei ole tämmöisestä viskistä kyllä paha hinta. Vanha Ylioppilastalo tarjosi muutenkin parastaan, sillä 100-vuotiaan Suomen kunniaksi pullotettu viski on ilo juoda kun edessä seinän peittää Ekmanin Väinämöisen soitto ja takana pälyilee Gallen-Gallelan Kullervon sotaanlähtö

Tahtoo pullon!
Tastingin jälkeen oli suunta salin puolelle. Tänä vuonna järjestävä taho oli vihdoin päässyt eroon paperilapuista ja maksupolitiikka hoitui kätevästi ladattavalla kortilla. Systeemi oli kuulema perjantaina hiukan yskinyt, mutta lauantaina se toimi moitteetta. Tämän myötä mielestäni Uisgen isoin ongelma on korjattu, enkä keksi äkkiseltään mitään isompaa valitettavaa festareista. Hienoa, että palautetta on kuunneltu ja tapahtumaa kehitetty.

Tiskeistä suuntasin Suomi 100 -huumassa ensimmäisenä HP:n ständille. SMWS <3 VYS -kollaboraatio ja uusi HP:n Suomi 100 -pullote oli päästävä maistamaan. Tämä oli näin jälkikäteen katsottuna virhe. Molemmat olivat todella isoja sherryjyriä, joissa tanniinit ja alkoholi tekivät selväksi, mistä on hommassa kyse. Eli kuten meillä Oulussa sanotaan, poskeen ottivat. Festarit alkoivat siis kuin aikuisviihde-elokuva. En keksi tähän nyt enää kolmatta mautonta läppää, joten kerrottakoon, että omaan suuhuni tämä Suomi 100 oli näistä parempi, lähinnä kuivemman ja ei niin hyökkäävän sherryisyytensä ansiosta.
Loppulimat vol 1

Loppulimat vol 2
Tämän jälkeen maistelin muutamia skotteja läpi ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Huomioitavaa oli se, että monelta tiskiltä pääsin/jouduin juomaan pullon loppuun tai sain vastaukseksi "ei oota". Esimerkiksi Fettercairnin 30 yo:n ja Springerin 16 yo Local Barleyn pullonpohjat katosivat lasiini ja Ardbegin OB 17, Compass Boxin 3yo Deluxe ja Glengoynen CS jäivät maistamatta. Toki kahden ensimmäisen kohdalla asian ymmärtää, sillä ensimmäisen tapauksessa myyjä ei ollut maahantuoja (vaan Pikkulintu) ja toisen tapauksessa pullo oli tuotu festareille tasting-extraksi. Joka tapauksessa, jos tiskinalusia haluaa näissä bileissä maistella, kannattaa tulla paikalle jo perjantaina. Ja kaikille ei aina riitä ihan niitä tiskin päällä olevia juomiakaan.

Mukavan rikkinen tuttavuus.

Parhaat etiketit ja hyvä viski.

Kuriositeettaja.
Skottikierroksen jälkeen siirryin festareiden mielenkiintoisimpaan osioon, eli suomalaisten tuottajien uutuuksiin. Kyrö, Valamo, Teerenpeli, Ägräs, Helsinki Distilling Company tarjosivat tiskeillään monia tuotteita, joita en ollut päässyt maistamaan. Tässä tullaan festareiden ongelmaan näin omalta kohdalta: pää ei kestä ja aika ei riitä kaikkeen. Suomikierroksen jälkeen oli rehellisesti aika tuiterissa ja esimerkiksi näiden jälkeen maistetut HP:n Fire ja Ice menivät kyllä nyt ihan hukkaan.

En suosittele juotavaksi tyrnipontikan jälkeen.
Silti juuri tämä suomikierros oli itselle se antoisin. Valamon ensimmäinen virallinen viski, Ägräsin herkullinen akvaviitti tai vaikkapa Teerenpelin uutuudet nostivat uskoa siihen, että suomalaiset mikrotislaamot ovat oikealla polulla. Hyvä te, hyvä Uisge-tiimi ja hyvä me festarikävijät. Nähdään ensivuonna uudestaan.

Oikeasti halusin kuvata vain tuon hienon ranteen.

Tämä oli todella hyvää.

No nyt!
P.S. Loppuun vielä hauska kuriositeetti sunnuntailta. Jaffan, Rennien ja Buranan ohella päätin nauttia myös taidetta. Kiasman tarjoaman Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin "Pahan jälkeen" -näyttely olikin omiaan poistamaan krapulahuuruja. Olin ennen näyttelyä sitä mieltä, että sopisin näyttelyesineeksi kyseiseen näyttelyyn, mutta siinä happoiskujen myötä kasvonsa menettäneiden kuvia katsellessa kävi mielessä, että asiat voisivat olla huonomminkin. Luksusalkoholeilla hankittu pääkipu ja siitä valittaminen on todellinen ensimmäisen maailman ongelma.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Raw Spirit

Hyvä kirja ovat kuin ystävä: sitä ei haluaisi lopettaa. Vai miten tämä sanonta nyt oikein menikään? Nyt jo edesmenneen Iain Banksin (1954-2013) viskimatkakirja Raw Spirit on tällainen kirja. Löysin teoksen sattumalta kirjastosta ja pakkohan se oli kotiin kantaa. Kirja on siinä mielessä hauska, että kirjoittaja ei todellakaan ole mikään viskiammattilainen. Teoksen tarkoitus on enemmänkin maalata yhden skotlantilaisen älykön kuva kotimaastaan ja sen tunnetuimmasta vientituotteesta: viskistä.

Kirjan idea on yksinkertainen. Banks lähtee etsimään synnyinseuduilleen Skotlantiin täydellistä viskiä. Raw Spirit on viskikirja, jossa ei juuri puhuta viskistä. Ja ehkäpä siksi se iski minuun niin lujaa. Banksin matkakertomus on eräänlainen ylistys Skotlannille, sen maisemille ja ihmisille. Ja tällä miehellä riittää outoja sattumuksia, ystäviä ja kommelluksia, joita liittää road trippailun ja ryyppäämisen kuvailun oheen. Esimerkiksi jokaista kirjan kirjoittamisen aikana käytettyä autoa kuvaillaan sivutolkulla. Ja vaikka en itse ole todellakaan mikään autoihminen, niin kirja herätti silti mielihaluja päästä ajamaan Skotlannin nummille Jaguaarilla.

Raw Spiritissä viski on pääosassa vaikka siitä ei juuri puhuta. Ihmiset, tarinat ja Banskin oma vaiheikas elämä ryydittää tarinaa eteenpäin tislaamolta toiselle. Tarinaa lukiessa alkaa tehdä mieli kahta asiaa: viskiä ja lentolippua Skotlantiin. Kirja onnistuu vangitsemaan jotain siitä taiasta, jota itse olen Skotlannissa käydessäni kokenut. Se on eräänlainen nojatuolimatka maailman hienoimman alkoholijuoman synnyinseudulle. Ja mikä tärkeintä, Banks pukee tämän kaiken mielestäni hauskaan ja helposti luettavaan pakettiin. Tällaisia "viskikirjoja" pitäisi tehdä enemmän!

Skotlannin parasta viskiä ei ole vielä löytynyt sillä kirjaa on vielä sopivasti n. 50 sivua jäljellä. Ne on hyvä lukea tänään lentokoneessa. Kyllä, Uisge 2017 starttaa osaltani huomenna lauantaina Arranin tastingilla, jonka jälkeen on tarkoitus palloilla messualueella ihan iltaan asti. Ainakin HP:n suomipullot on tarkoitus käydä tyyppaamassa ja maistella suomitislaamojen uutuudet. Nähdään siellä!