perjantai 17. marraskuuta 2017

Viskisanastoa: jutilaviski

Mitä maut ovat? Loppujen lopuksi kyseessä on tiettyjen molekyylien meille makuaistin tuottamista mielleyhtymistä. Nämä mielleyhtymät pitää sanallistaa, jotta voimme kommunikoida makuaistimuksista muiden kanssa.

Kieli on keino tuottaa todellisuutta. Molekyylien tuottamat aistiärsykkeet yhdistyvät päässämme mielikuviin tai johonkin kokemaamme. Nämä mielikuvat konstruoidaan kielen avulla todellisuudeksi. Molekyyliyhdistelmästä X tulee mieleen banaani, toisesta taas omena. Kanssamaistelija voi sanallistaa nämä aivan eri tavalla.

Näistä alakäsitteistä viskinmaistelijoilla on tapana kohota kohti laajempia yläkäsitteitä. Meillä on täyteläisiä, suuria, lyhyitä ja monitahoisia viskejä. Hurjimmat määrittelevät makujen kokonaisuuksia jopa väreillä.

Yksi tällainen yläkäsite on vähemmän tunnettu. Jutilaviskejä ei nimittäin tule joka päivä vastaan. Jutilaviski tuo mieleen kesäiset grillijuhlat, palavan rasvan, miedon savun ja ripauksen rikkiä. Viskiä maistaessa pitäisi tulla ensimmäisenä mieleen Timo Jutilan ylitsevuotavat grillibileet.

Ny rillataan!

Malliesimerkkinä jutilaviskistä voidaan pitää edellisessä postauksessani mainitsemaani Longrown 12-vuotiasta Society-pullotetta. Jutilaviskeillä on muutama yhteinen tekijä.

a. Yleensä kyseessä on raskaan sherrykypsytyksen osakseen saanut viski, jossa sherry lipsahtaa jo rikin puolelle.

b. Viskiin on käytetty savumallasta.

c. Kyseessä on tynnyrivahva tuote.

d. Perustisle sieltä öljyisemmästä päästä.

Jos vähintään kolme kohtaa löytyvät viskistäsi, on suuri todennäköisyys että käsissä on ihka aito jutilaviski.

Se on siinä!



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Maistossa rivi Campbeltown-maltaita

Pari viikkoa sitten tuli maisteltua kotioloissa kaverin viskikaapin sisältöä. Minullehan "ilmainen" viina maittaa, joten kutsusta ei voinut kieltäytyä. Teemana oli Campbeltown-maltaat eli suomeksi Longrowia ja Springbankia yhden Glen Scotian kanssa. Koko illan kattaus näytti tältä:

Glen Scotia 12 yo 46%
Sprinbank 10 yo (vuodelta 2011) 46%
Springbank 1993/2009 46%, Berry's Own Selection
Springbank 18 yo 49,7%, "SMWS 18th Anniversary Bottling"
Springbank "Sherrywood" 17 yo, 52,3%
Longrow 18 yo, 46%
Springbank 8yo, Springbank Society 2007/2016, 57,2%
Longrow 12 yo, Springbank Society 1996/2009, 57,6%



Ennen aina niin ihanan Springbankin viskejä oli illan isännällä heittää alkupalaksi Glen Scotian 12-vuotiasta. Glen Scotia on Campbeltownin vähemmän tunnettuja tislaamoja, jolla toki on pitkät perinteet. Useat omistajanvaihdokset läpikäynyt tislaamo on noin 500 000 litran tuotannollaan kärpässarjalainen eikä se ole onnistunut luomaan ympärilleen samanlaista kulttimainetta kuin  naapurinsa Springbank. 

12-vuotias 46-prosentin pullote tuli ulos minun tietojeni mukaan 2014, mutta ei ole enää osa tislaamon perusvalikoimaa. Bourbontynskää ja muutenkin perusmeininkiä. Sivuhuomiona sanottakoon, että toivottavasti etiketin suunnittelijalle ei ole maksettu palkkaa. Ylämaankarjaa tukka silmillä viskipullon kyljessä herran vuonna 2014, oikeasti?

Glen Scotia 12 yo 46%

Tuoksu: Taikinaa, leivontamausteita, liuottimia, häivähdys Cokista.

Maku: Leivontamausteet saa kaverikseen ripauksen pippuria, vaniljaa ja banaania. 

Hämmentävästi kokonaisuudesta tuli mieleen vehnäolut. Sellainen hiivainen banaanisuus kuvaisi hyvin viskiä kokonaisuutena. Itselle vehnäoluen ystävänä tämä toki kelpasi ja pidän tätä oivana perusmaltaana.

Sitten päästinkin pääruoan kimppuun.

Sprinbank 10 yo (vuodelta 2011) 46%

Tuoksu: Todella mineraalinen. Niin kuin jotain hedelmävissyä haistelisi, josta on ravistettu hiilihapot pois. Kunnon hedelmäsalaattia.

Maku: Mausteinen, merkittävän mineraalinen ja mahtavasti keltaista hedelmää. Näin nuoreksi viskiksi myös jälkimaku jaksaa kantaa. 

Kyllähän se taas hyvää oli. Olisi ollut ilo ottaa nyky kymppi tuohon viereen. Sitten refill sherrytynnyrissä majailleen indien kimppuun.

Springbank 1993/2009 46%, Berry's Own Selection

Tuoksu: Yrttejä, kukkaa, mentholia, mehiläisvahaa

Maku: Tammisuus tukee kivasti tuoksun lupaamia hennompia vivahteita.

Tästä tuli jotenkin syksyinen fiilis. Kokonaisuus toi mieleen syksyisen metsän kuolleine lehtineen. Vaikka ainesosat olivat hyvät, jäi tämä vähän kattauksen jalkoihin. Varsinkin kun seuraava viski oli niin herkkua.

Springbank 18 yo 49,7%, "SMWS 18th Anniversary Bottling"

Tuoksu: Ruutia, rikkiä, toffeista makeutta ja maitosuklaata. Suuri ja kutsuva.

Maku: Suuri ja pitkä makukaari, joka kätkee sisäänsä pippuria, rikkiä, toffeeta ja jopa salmiakkia.

Olen kirjoittanut tästä nootit aiemminkin ja niihin verrattuna tällä kertaa pisti nenään ja kieleen viskin rikkisyys. Se on ominaisuus joka ei kaikkia miellytä, mutta minusta se sopi viskiin loistavasti. Mistä tällainen "virhenootti" sitten viskiin on ilmestynyt? Vuoden verran vajaassa pullossa tekee toki viskille jotain, joten syytämme vaikka sitä. Tätä saa muuten vieläkin Alkosta.

Springbank "Sherrywood" 17 yo, 52,3%

Tuoksu: Punaista marjaa, rikkiä, etanolia, tammea.

Maku: Tanniinit iskee ikeniin, rikkisyys säestää taustalla. Erilaisia punaisia marjoja hedelmäsalaatin seassa.

Maittava viski ja hauskasti nosti hedelmäkorista esiin jotain muutakin kuin keltaisia hedelmiä.

Longrow 18yo, 46%

Tuoksu: Yllättävän raikas Longrowiksi, eli jäteöljyä vain ripaus. Sisupastillia ja keltaisia hedelmiä.

Maku: Ripaus Longrowille tyypillistä likaisuutta, jota itse kutsun jäteöljyllä kyllästetyksi autotallinlattiaksi. Pitkä jälkimaku, jossa suolainen salmiakki taittaa likaisuutta erittäin tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.

Longrowin savuisuuden rasvainen likaisuus on kyllä hämmentävää. Toki 18-vuotiaassa tämä on jo iän myötä tasoittunut ja esimerkiksi vanhan 14-vuotiaan OB:n tasoisiin sfääreihin ei päästä. Maukas ja tasapainoinen viski. Illan parhaat viskit oli kuitenkin vielä maistamatta.



Springbank 8yo, Springbank Society 2007/2016, 57,2%

Tuoksu: Alleviivaavan sulfiittinen. Vahaa, toffeeta, sitrushedelmiä ja suolaa. Intensiivinen ja lähes pelottavan hyvän tuoksuinen viski!

Maku: Nyt on isoa! Pitkä makukaari, jota hallitsee ruuti. Toffeeta, tammisuutta ja isolla kädellä tanniineja.


Longrow 12yo, Springbank Society 1996/2009, 57,6%

Tuoksu: Lihaisa. Tulee mieleen medium- sisäfilepihvi. Pippuria, öljyä, rasvaa, ruutia, sulfiittia, mahonkia. 

Maku: Ajatus sisäfileepihvistä säilyy myös maussa, mutta nyt päälle otetaan vielä huikka punaviiniä. Tanniinit jyräävät ikeeniin ja pihvin päälle poltetaan sikarit ja imeskellään pöydänjalkoja.

Voi herranjumala, mitä viskejä! Tykkään Springbankista/Longrowista noin muutenkin, mutta nämä Society-pullot olivat kyllä aivan käsittämättömiä. Jos perustisleistä on mahdollisuus saada tällaisia tynnyreitä jakoon, niin perusvalikoiman pullot kyllä sekoitellaan aika isolla kädellä konservatiivisemmiksi. Ja Springerin perusrange on minusta makuprofiililtaan sieltä rohkeimmasta päästä. 

Kiitos kaikille kanssamaistelijoille! Ja juokaa ihmiset Springeriä/Longrowia. Kaiken hypen keskelläkin vielä aliarvostettu tislaamo.








perjantai 13. lokakuuta 2017

Kavalania jälkiruokayllärillä

Tämä viikko polkaistiin käyntiin ilouutisilla kun Diageo ilmoitti kahden tislaamon henkiin herättämisestä. Legendaariset Brora ja Port Ellen saavat uuden mahdollisuuden loistaa. Tärkeimmät speksit: 35 miljoonaa puntaa ja tuotannon pitäisi alkaa vuonna 2020. Diageon tiedotteen asiasta voi lukaista täältä. Samaan syssyyn myös Ian Macleod Distillers ilmoitti, että Rosebank seuraa Port Ellenin ja Broran esimerkkiä. Upeaa toimintaa!

Menneitten muistelu on mukavaa, mutta rajansa kaikella. Vaikka ennen tehtiin loistavaa viskiä, ei kaikki ollut ennen paremmin. Itse asiassa moni asia on juuri nyt paremmin kuin koskaan. Eipä ollut Port Ellenin ja Broran toimiessa nimittäin Kavalania saatavilla!

Kavalan on perustettu 2005, mutta on lyhyen olemassaolonsa aikana luonut itselleen valtavan fanipohjan, eikä syyttä. Taiwanin ihme tuottaa todella laadukasta viskiä, markkinointipuoli on kunnossa ja viski on vielä järkevissä hinnoissa. Lisäksi tislaamolla on saatu kaikki hyöty irti lämpimästä ilmanalasta. Viski nimittäin kypsyy merkittävästi nopeammin Taiwanissa kuin Skoteissa. Kätevää.

Oman Kavalan-tastingin kattaus näytti seuraavalta:

Kavalan King Car 46%
Kavalan  Ex-Bourbon Oak 46%
Kavalan Sherry 46%
Kavalan Solist Ex-Bourbon 57%
Kavalan Solist Sherry 57%
Kavalan Solist Moscatel 54%



Kavalan King Car 46%

Tuoksu: Merkittävän mausteinen. Pippuria ja hedelmäsalaattia. Hiukan liikaa liuotinta ja tiettyä tunkkaisuutta minun makuuni.

Maku: Pippuri hallitsee (tämä on hyvä asia) makua. Muuten makukaareltaan lyhyt, mutta ei häiritseviä sivunootteja.

Jotenkin nyt pippuri peitti kuitenkin ne muut sävyt alleen. Hauskasti tätä kuvailtiin tastingissa "harmaaksi speysideriksi", jollaiseksi varmaan moni ei-skottitislaamo haluaisi viskejään kutsuttavan. Kavalanin tapauksessa tämä on sitä tislaamon tuotannon heikompaa päätä.


Kavalan Ex-Bourbon Oak 46%

Tuoksu: Raikas tuoksu, jota dominoi vihreä omena. Ripaus vaniljaa, syksyn lehtiä ja toffeeta.

Maku: Tasapainoinen makukaari, jossa kaikki nenän lupaamat maut on löydettävissä. Silti jotenkin pieni pettymys. Odotin loistavan nenän perusteella jotain suurempaa.


Kavalan Sherry 46%

Tuoksu: Mahonkia ja rusinaa niin että silmiä kirvelee. Tästä joko tykkää tai ei.

Maku: Rommirusinaa, huonekalulakkaa, tanniineja. Hurja sherrypommi!

Nämä olivat jo luksusta. Molemmat ehkä hiukan yksioikoisia, mutta ainakin tekevät sen mitä etiketissä lupaavat. Sitten oli aika nostaa voltteja ylöspäin.



Kavalan Solist Ex-Bourbon 57%

Tuoksu: Samat elementit kuin pikkuveljessä. Vihreää omenaa, toffeeta, pippuria ja vaniljaa. Selkein ero 46-volttiseen on alleviivaavan makeuden puuttuminen tuoksusta.

Maku: Samat tuoksusta tutut elementit leikkivät mukavan pitkään kielellä. Suutuntumassa tuoksusta puuttunut makeus tulee taas esille.


Kavalan Solist Sherry 57%

Tuoksu: Rusinat ovat muuttunut ylikypsiksi luumuiksi ja saaneet kylkeensä mukavan pähkinäisen nootin. Monitahoisempi kuin pikkuveljensä.

Maku: Suolaa, menthoolia, luumua ja rusinaa. Hämmentävistä tanniinit ei jää tässä täysvolttisessa versiossa samalla tavalla ikeniin.

Jos 46-volttiset olivat hyviä, niin nämä olivat loistavia. Monitahoisempia ja haastavampia kavereita, joiden kanssa seurustelee mielellään.



Kavalan Solist Moscatel 54%

Tuoksu: Todella lämmin ja makea. Tupakkaa ja ylikypsiä hedelmiä. Valloittava!

Maku: Tupakkaa, pähkinää, suutuntuma kuin samettia. Erittäin makea!

Moscatel Solist oli hämmentävä kokemus. Harvoin on tullut noin makeaa viskiä maistettua. Silti ei alkanut makeus missään vaiheessa ällöttämään vaan tämä meni tastingin jälkiruokana mainiosti. Kaiken kaikkiaan Kavalan osoitti jälleen olevansa kaiken hypen veroinen tislaamo. Koko kattaus liikkui asteikolla hyvä-erinomainen, painottuen jälkimmäiseen. Tätä lisää!

Vaikka Moscatel Solist oli loistava jälkiruoka, illan todellinen jälkiruoka oli jotain aivan muuta. Jos vieraat kaivaa repusta Glenfiddichin 18-vuotiaan se ei yleensä aiheuta sen suurempia riemunkiljahduksia. Vaan tämän pullon kyljessä oli vanha ja epäselvä merkintä maalarinteippiin kirjoitettuna.

Tarjoiluehdotus: Sour Cream -ruissipsit ja pala viskihistoriaa.

Rare Malts St. Magdalene 19yo 1979/1998 63,8%

Tuoksu: Mausteinen, mehiläisvahaa, huumaavaa parfyymisyyttä, joka vedellä taittuu apilaksi. Huikea nenä!

Maku: Todellinen kameleonttiviski. Samaan aikaan makea että suolainen. Vahaa, keksiä, öljyä, erilaisia kukkia, parfyyminen, ripaus salmiakkia.

Tällaisinä hetkinä sitä aina muistaa miksi viski on niin hieno harrastus. Aivan uskomaton viski. St. Magdalenen aukaisua odotellessa!













perjantai 25. elokuuta 2017

RAIRAI - Kyrö Single Malt Rye Whisky

Tänään se tapahtui. Nimittäin Kyrön ensimmäinen viski päätyi ravintolamyyntiin. Kyseessä on Suomessa ainutlaatuisesta tapahtumasta, sillä mistään muusta viskiin liittyvästä asiasta en ole näin laajaa uutisointia päässyt todistamaan. Tässä muutamat poiminnat viime viikkojen uutisvirrasta:

Kauppalehti
YLE
Pohjankyrö
Ilta-Sanomat

Tarinan voi kiteyttää seuraavasti: Kyrön ensimmäinen ruisviski on ulkona, se viivästyi Napuen suosion vuoksi ja sitä on merkittävän vähän. Merkittävän vähän tarkoitaa 60 pulloa Alkoon ja 80 ravintolamyyntiin. Tämän lisäksi reilu 100 pulloa suuntasi ulkomaille. Tänne Ouluun rantautui kaksi pulloa, molemmat Oluthuone Leskiseen, josta par'aikaa naputtelen myös tätä juttua. Ilman ei voinut jäädä, joten sama tulla kahdeksitoista baariin. Kovaan tahtiin tuntuvat ihmiset lientä tiskiltä tilaavan, joten kannattaa olla nopea!

Itse viski on 47,8 prosenttinen ja tehty ymmärrykseni mukaan 100% mallastetusta rukiista. Tynnyreitä tämä nuorikko on saanut osakseen useita erilaisia ja tisleen tie on kulkenut pienten valkotammitynnyreiden, bourbon- ja marsalatynnyreiden kautta kuluttajien lasiin. Näin aggressiivinen tynnyröinti, varsinkin näin nuoren tisleen kohdalla nostaa esiin epäilyt, että tisleessä on ollut jotain vikaa. Emme kuitenkaan heitä pilkkakirveitä vaan maistetaan itse tuote.



Kyrö Single Malt Rye Whisky, 47,8%

Tuoksu: Vahvan rukiinen ja mausteinen. Ripaus vaniljaa ja chilisuklaata.

Maku: Ruista, vaniljaa, mustapippuria. Jopa muskottipähkinään vivahtavia sävyjä. Vesitilkalla alkoholin purevuus taittuu mukavasti ja tästä kuoriutuu todellinen ruisfanfaari. Vesi tuo myös tisleen öljyisyyden esille ja suutuntuma on jopa voinen.

Jos jotain, tämä on kunnianosoitus tisleen pääraaka-aineelle, rukiille. Se maistuu ja se dominoi makumaailmaa, tynnyröinnin lähinnä tukiessa tätä. Tämä on yleensä hyvä merkki. Tisle itsessään on pääosassa. En ole hirveä ruisviskien ystävä, mutta ei tämä maistamieni ruisviskien rinnalla kalpene. Ruis luo yleensä aika äärimmäisen makumaailman, jota joka vihaa tai rakastaa. Ehkä tässä siis sellainen suomalainen porttiviski maailman parhaan harrastuksen pariin? Ryerye!

torstai 17. elokuuta 2017

Vahvojen makujen metsästäjät

Suomalaiset rakastavat savuviskiä. Ardbeg, Laphroaig ja muut Islayn tuotteet tuntuvat löytyvän pienemmänkin baarin hyllyiltä ja jopa Alko saa näitä kansalle myytyä. Useammassa tastingissa on tätä savutisleiden maistumista suomalaisille ihmetelty ihan porukalla. Nimittäin lähes jokainen kanssaharrastaja on juuri savuisten tuotteiden kautta päätynyt viskiä juomaan.

Se helpoin selitys tälle on suomalaisen kulttuurin läheinen suhde tuleen ja savuun. Saunat, savustetut ruoat, kokot ja muut juhlatulet. Lista on pitkä, mutta yksi asia on ilmiselvä: tuli ja savu ovat meille positiivinen mielleyhtymä.  Kaikissa kulttuureissa näin ei ole. Voisi sanoa, että olemme teollistuneet niin myöhään, että kovimmillakin cityhipsterillä on olemassa vielä selkeä luontainen suhte savuun ja tuleen. Vähintään sen mökin rantasaunan kautta, jossa tuoksuu terva, savu ja puu.

Edellä olevaa ajatusta on minuun istuttanut moni tasting-isäntä että kanssamaistelija. En sinänsä ole edellisen kappaleen väittäiden kanssa erimieltä, mutta väitän, että taustalla on myös jotain muuta. Savuviskeissä on myös toinen seikka joka on minua askarruttanut: miksi lähes kaikki harrastajat Suomessa kertovat innostuneensa viskeistä juuri savuviskien kautta? Yleisen konsensuksen mukaan näin ei pitäisi olla.


"Mieluummin överit ku vajarit"

Markkinamiehet ovat iskostuttaneet viskinjuojan päähän, että portti single malttien maailmaan on toisentyyppisissä viskeissä. Selkeät ja puhtaat highlanderit ja suunmyötäisiksi hiotut speysiderit ovat viskikirjojen ja -ammattilaisten mielestä juuri niitä "aloittelijoiden" viskejä, joista matka maailman hienoimman alkoholijuoman maailmaan tulisi aloittaa. Miksi minun kokemusmaailmani on näin pahasti ristiriidassa näiden väitteiden kanssa? Löytyisikö suomalaisesta sielunmaisemasta, historiasta tai perinteistä jotain, joka selittäisi tätä ilmiötä vielä syvemmin?

Yksi mietojen viskien aloittelijaystävällisyyden perusajatus on siinä, että ne eivät ole makumaailmaltaan liian voimakkaita, mutta mallas ja tynnyröinti peittävät halpisviskien pahimmat puolet. Suomeksi: ne eivät maistu alkoholilta. Maailmassa on varmasti tuhansia ihmisiä, jotka ovat aloittaneet viskin juomisen Glenfiddichin ja Glenlivetin peruspullotteilla, koska niiden makumaailma ei muistuta Alkon/Tescon alahyllyn paloviinoja, joissa lukee kyljessä "deluxe blended whisky". Väitän, että nämä viskit eivät kuitenkaan ole helpoin tie viskiharrastukseen. Vahvoihin makuihin on helpompi ihastua kuin mietoihin.

Mietoja makuja on helppo juoda, mutta vaikea rakastaa. Tämä ei tarkoita, etteikö miedot maut ole hyviä, päin vastoin. Niiden nyanssien huomaamiseen ja arvostamiseen vain tarvitsee enemmän juotuja drameja kuin vahvojen. Toki haluan tässä vaiheessa ravistella elitismin verhoa edellisestä lauseesta ja todeta, että en tarkoita, että olisi jotenkin väärin pitää viskistä sen takia että se ei maistu viinalta. Minusta se on erittäin hyväksyttävä syy. Ja on hyvinkin mahdollista, että juuri tämä ajatus markkinointiosastoilla onkin takana: näitä viskejä juovat hiukan paremman päälle ymmärtävät massat. Ja se on täysin ok, kosher ja halal.

Suuri ajattelija ja sukupolveni ääni, Mira Luoti, on sanonut aikoinaan "mieluummin överit ku vajarit". Tätä voi soveltaa myös vastuulliseen ja maku edellä toimivaan viskiskeneen. On parempi herättää tunteita kuin olla valju ja harmaa. Vahvat ja yksinkertaiset maut ovat rock ja punk. Niihin on helppo ihastua tai niitä on helppo vihata. Ja juuri näitä vahvoja ja yksinkertaisia makuja löytyy minun tuttavapiirini ensimmäisten viskirakkauksien listalta. Islayn peruspullotteet, Glenfarclasin 105 proof, Aberlour,A´bunadh, Talisker 10. Kaikki juomia, jotka eivät minun mielestäni hurmaa monimuotoisuudella vaan sillä, että vievät muutaman perusmakuelementin äärimmäisyyksiin. Makukoukkuja on näissä viskeissä enemmän kuin Rapalassa. Ne joko vetävät sinut viskimaailman syvyyksiin tai ovat hyvä muistijälki, jotta muistat kyseisiä juomia tulevaisuudessa välttää. Kylmäksi ne eivät jätä ketään.

Se että vahvat maut ovat helpommin lähestyttäviä ei ole kuitenkin jutun pihvi saati villakoiranydin. Mielenkiintoisempi kysymys on se, onko meillä suomalaisilla jotain mikä saa meidät pitämään normaalia enemmän vahvoista makumaailmoista? Väitän, että meillä on. Suomalaiset kuluttavat erästä arkista, hyvin vahvan maun omaavaa, kulutushyödykettä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa - kahvia.


Kahvi ja suomalainen ruokakulttuuri

Kahvi on suomalaisille pyhä asia. Sodan nähneelle sukupolvelle kahvi on pula-ajan ja sen loppumisen symboli. Kun kahvia ei ollut saatavilla ja kodeissa juotiin parhaassa tapauksessa Pauligin vuonna 1933 markkinoille tuomaa korviketta, kahviketta, kahvi (tupakan ohella) nousi suomalaisen arjen luksuksen ykköstuotteeksi. Veikkaan, että en ole ainoa, jonka pulajan kokeneet isovanhemmat toivat aina kylässä käydessään paketin Presidenttiä ja Pulmu palasokeria. Se oli luksusta, josta oltiin jouduttu nuoruudessa luopumaan. Isoisäni muistutti minua aina, että on uskomaton etuoikeus, että kaupassa on mitä ostaa. Tällaiset mietteet saavat nöyräksi, mutta toisaalta valottavat hyvin vanhempien sukupolvien ajattelumaailmaa ja suhtautumista syömiseen ja juomiseen.

Kahvin piristävän vaikutuksen lisäksi meitä kiehtoo sen vahva maku. Tämä ei ole niin äärimmäinen väite kuin se voisi olla, sillä suomalaisten kuluttamasta kahvista vain noin kuudennes on tummaa paahtoa. Joka tapauksessa vaalean paahdon makumaailma on merkittävän vahva esimerkiksi toiseen maailmalla suosittuun virkokkeeseen, teehen, verrattuna. Itse juon lähinnä teetä ja suurin vika jonka kahvin juojat tarjoamastani teestä löytävät, on se että se on mietoa. "Ihan hyvä, mutta tämä on kuin jois lämpimää vettä" on lause jonka olen kuullut useita kertoja. Jo määrällisesti suuri kahvin kulutus vie meidät kohti vahvojen makujen arvostamista. Koska se, että kahvista et pidä, ei ole täällä pohjantähden alla vaihtoehto.



Historian taakka

Isovanhempani ovat myös avain toiseen suomalaisen ruoka- ja juomaperinteen asiaan, jonka uskon selittävän vahvojen makujen arvostusta. Karjalasta evakkoon lähteneet ukki ja mummo toivat mukanaan myös karjalaisen ruokaperinteen. Mummon reseptit olivat helppoja. Kaikki alkoivat lauseella: "otetaan kilo voita ja suolaa". Voi, suola ja sokeri ovat minun kokemusmaailmassani suomalaisen keittiön kulmakivet. Ne tuottavat yksinkertaisia, mutta vahvoja makuja, joihin on helppo tarttua.

Jotkut irvileuat väittävät tätä voin, suolan ja sokerin ympärille kietoutunutta ruokakulttuuria köyhäksi. Osittain tämä on varmasti totta, mutta emmepä me voi historiallemme mitään. Suomessa kärsittiin yksi maanosan myöhäisimpiä nälänhätiä 1860-luvulla ja Runebergin "Saarijärven Paavo" on ollut ikävää todellisuutta monelle. "Pistä vaimo puolet petäjäistä" voi kuullostaa nykyisille superfoodien ystäville taivaalliselta ruokavaliolta, mutta veikkaan, että pakon edessä olisi eri ääni kellossa.  Edefeltin "Työn raskaan raatajat" antaa hyvän kuvan kontrastista, jossa tavallinen kansa eli Suomessa verrattuna teollistuneeseen Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Vielä viime vuosisadan alussa Ilmari Kianto löysi Kainuun korvesta ryysyköyhälistön arkkityypin, jonka innoittamana kirjoitti teoksensa "Ryysyrannan Joosepin".

Meillä ei ole yksinkertaisesti ollut aikaa leikkiä ruoalla. Ruoka on ollut välttämättömyys, polttoaine jonka avulla on jaksettu seuraavaan päivään. Tällaisessa ympäristössä ruoalla "leikkiminen", jota myös ruokakulttuuriksi kutsutaan, ei pääse syntymään. Ruokakulttuurimme on nuori ja tietyllä tapaa köyhä. Ja tämän kulttuurin peruspilarit ovat olleet vahvat maut: suola, sokeri, voi, kahvi ja tupakka.

Tämän kulttuurisen perinnön kasvatteja suurin osa tämän hetken suomalaisista viskiharrastajista on. Ja tätä kulttuurista painolastia on hankala paeta, enkä näe miksi sitä pitäisikään. Ehkä tulevat sukupolvet pääsevät globaalin yhtenäiskulttuurin hengessä tästä eroon ja kepeät speysiderit ovat tulevaisuudessa myös suomalaisen viskiharrastajan portti kovempiin aineisiin. Sitä odotellessamme nauttikaamme tervasta, savusta ja puhdetöistä päreen kajossa.



tiistai 9. toukokuuta 2017

Kolme uusvanhaa Bowmorea

Oikea elämä voi joskus hankaloittaa harrastuksia. Minulla oli ideana keräillä Bowmoren uutukaisia sampleina viskitutuilta ja maistella ne sitten kivasti vierekkäin. Olla niin sanotusti ajan hermoilla. Bowmoren 9-vuotiaan OB:n julkaisusta alkaa näillä näppäimillä olemaan aika lailla tasan vuosi, joten idean tasolle tämäkin jäi. Vaan eihän viski pullossa pilaannu, ja koskaan ei ole liian myöhäistä (saati aikaista) juoda viskiä.

Ideana oli maistaa Bowmoren kolme uutukaista rinnakkain. 9-vuotiaan OB:n kanssa lasiin pääsivät 10-vuotias "Inspired by the Devil's Casks" -pullote ja Alkoonkin eksynyt Vault Editionin ensimmäinen ilmestys, joka kantaa nimeä "Atlantic Sea Salt".

Samplet pääsivät katsomaan Oulun kevättä.

Bowmore 9yo, 40%

Tuoksu: Toffeeta, tummia hedelmiä, syksyn lehtiä, ripaus maitosuklaata ja vaniljaa. Yllättävän monitahoinen näinkin nuoreksi.

Maku: Makea, marjainen, lehtinen. Loppumaussa nuoruus nousee pienenä alkoholisuutena esiin. Ei ihan niin moniulotteinen kuin tuoksu antoi olettaa.


Bowmore 10yo "Inspired by the Devil's Casks", 46%

Tuoksu: Voita, toffeeta, mausteita.

Maku: Loppumaussa mukavasti mausteita ja viski kuivuu kivasti ikeniin. Myös puu nousee maussa nenää enemmän esille. Nenän tarjoama voimaisuus ei ole yhtä vahvasti maussa läsnä.


Bowmore "Vault Edition first release - Atlantic Sea Salt", 51,5%

Tuoksu: Banaania, vaniljaa, toffeeta. Hentoa mausteisuutta ja mallasta.

Maku: Maussa etiketin lupaama suolaisuus puskee pippurin kanssa pintaan. Isommalla kulauksella kielen päällä käy myös pähkinäisiä nootteja. Myös nenän ennustamat vanilja ja toffee pysyvät maussa läsnä.

Kolmikon voittaja oli minusta ennakkoasetelmiin nähden yllätys. 9-vuotias sherry- ja bourbontynnyreitä osakseen saanut entry level -viski pyyhkii muilla lattiaa. Todella tasapainoinen eivätkä sherryiset nootit ole päälleliimatun oloisia. Toki nuoruus tulee jälkimaussa selvästi esille, mutta se ei noin 30 euron hintaluokassa häiritse pätkääkään.

Paholaistynnyreiden inspiroima Bowmore jätti hyvin kaksijakoiset fiilikset. Olen maistanut viskiä nyt 3 kertaa, ja jokaisella kerralla viski on jättänyt huonomman kuvan. Ensimmäisellä kerran jälkeen olin pää märkänä ostamassa tätä koritolkulla, mutta toisella kerralla viski alkoi tuntua valjulta ja maut päälle liimatuilta. Nyt kolmannella kerralla viski oli kolmikon heikoin tuotos, enkä usko palaavani tämän litkun äärelle. Toivottavasti 9-vuotiaalle ei käy samalla tavalla, koska sitä on pakko saada lisää.

Vault Seriesin avauspullo sen sijaan on hieno bourbon-kypsytelty Bowikka, jota ottaisin mielelläni pullon kaappiin. Valitettavasti hinta on aika suolainen (kheheheh), varsinkin jos vertaa 9-vuotiaaseen verrokkiin. Nyt pitää kuitenkin sen verran vinkata, että Alkon hinta tälle pullolle on aika hyvin linjassa maailmanmarkkinoiden kanssa, joten Mr. Upsmania ei tarvitse tämän kanssa vaivata.







perjantai 7. huhtikuuta 2017

The Glenlivetiä St. Michaelissa 4.4.2017

Tiistaina oli suuntana pitkästä aikaa Irich Pub St. Michael ja viskitasting. Maahantuojana tällä kertaa Pernod-Ricard, juomana The Glenlivet ja puikoissa Jari Mellin. Illan kattaus näytti seuraavalta:

The Glenlivet Founders Reserve 40%
The Glenlivet 15yo French Oak 40%
The Glenlivet Nadurra First Fill Selection 63,1%
The Glenlivet Nadurra Peated Whisky Cask Finish 61,5%
The Glenlivet Nadurra Oloroso 60,7%
The Glenlivet 15yo  "Coupar Angus" 57,9%

Yhteiskuva parhaimmistosta.
Homma lykättiin käyntiin katsauksella Glenlivetin historiaan. Samalla maisteltiin uutta peruspullotetta Founders Reserveä. Kyseessä ei ole mikään turha viski, vaikka mitään yllättävää tämä ei tarjoa. Laadukas ja tasapainoinen speysideviski. Ja ne Glenlivetin perusmaut: päärynä, vihreä omena, mallas ja hento toffee ovat vahvasti läsnä. Laatunsa ja yksinkertaisuutensa puolesta sopisi hyvin niin sanotuksi nollaviskiksi.

Glenlivetin perusolemusta ja sen ruodintaa jatkettiin 15-vuotiaan French Oakin kanssa. Tynnyrivariaatio tuo tisleeseen selkeän mausteisuuden jota iän tuoma pyöreys tukee. Jopa makean oloinen. Maitosuklaata ja toffeeta.

Aloituskaksikko oli hyvä alku tastingille, mutta totuuden nimissä olisi ollut tylsää jatkaa Glenlivetin perusrangen parissa koko ilta. Tislaamon Nadurra-sarja painii aivan eri luokassa. Sarjan ideana on tarjota kuluttajalle viski "luonnollisimmillaan": ilman väriaineita, kylmäsuodatusta ja tynnyrivahvana. Mistään single caskeista ei ole kuitenkaan kyse vaan batchit sekoitetaan suuresta määrästä tynnyreitä meidän iloksemme.

The Glenlivet Nadurra First Fill Selection 61,5%

Tuoksu: Kuin banaanilaatikkoa haistelisi. Banaanin seassa toffeeta, mallasta ja pippurisuutta.

Maku: Täyttää suun. Tuo mieleen banaanisuklaajäätelön, johon rouhittu mukaan pippuria. Hienoa!

Ensimmäisen täytön bourbontynnyröity Nadurra avasi pelin vahvasti. Suutuntuman paksuus verrattuna kahteen ensimmäiseen oli valtava. Hienoa! Seuraavaksi lyötiin pöytään erikoisempi tapaus. Peated Cask Finish oli viimeistelty vanhoissa islayviskitynnyreissä. Itse Glenlivetin tislehän on savutonta, joten mitään savupommia ei ollut luvassa. Valitettavasti tietoa siitä, miltä tislaamolta tynnyrit on hankittu ei Jarilla ollut tarjota.

The Glenlivet Nadurra Peated Cask Finish 60,3%

Tuoksu: Salmiakkia, suolaa, mausteisuutta, ripaus savua ja yleistä makeutta.

Maku: Alleviivaavan suolainen suutuntuma, nuotion pohjia, karamellisoitua sokeria ja makeaa mallasta.

Tuo mieleen ikääntyneemmät savuviskit. Savuisuus on todella hentona noottina jossain mallasrungon takaosissa. Itseasiassa todella positiivinen yllätys. Siitä ei kuitenkaan ollut Oloroson päihittäjäksi.

The Glenlivet Nadurra Oloroso 60,7%

Tuoksu: Mahonkia, huonekalulakkaa, ylikypsiä hedelmiä. tanniineja. Monipuolisen oloinen, tosin tarvii tilkan vettä/aikaa auetakseen.

Maku: Jää kivasti vähän poskiin, ja hedelmien ja puun rinnalle tulee mukava mausteisuus.

Mielestäni tyylikäs viski. Tynnyröinti ei todellakaan jää epäselväksi, mutta pääosassa on viski. Ja se viski on hyvää. Viimeisenä nautittua Coupar Angusta olen joskus sen ilmestymisen aikoihin juonut Uisgessa ja siitä on jäänyt positiiviset mielikuvat. Olorososta sai siis hyvillä mielen siirtyä kohti viimeistä rastia. Coupar Angus on Glenlivet pohjoismaihin pullottama single cask, joten mistään perusviskistä ei ollyt kyse.

The Glenlivet 15yo  "Coupar Angus" 57,9%

Tuoksu: Parfyymisyyttä, maltaisuutta ja hedelmätoffeeta. Yllättävän hienostunut.

Maku: Tulitikkuja, makea maltaisuutta ja mahtavaa hedelmätoffeeta. Pitkä ja moniulotteinen.

Jotenkin muistelin tämän vielä paremmaksi? Nyt tuntui, että hyvistä ominaisuuksista huolimatta ainakin Peated Cask Finish ja Oloroso Nadurrat maittoivat itselleni paremmin. Mikään maailman aktiivisin sherrytynskä tässä ei ole ollut käytössä. Sen verta mietoja sherrynootteja viski antoi.

Sinänsä Coupar Angus on hauska esimerkki eri tislaamojen arvostuksesta pohjolassa. Tätä näyttää saavan edelleen Alkon verkkokaupasta ja tätä tuli Suomeen huomattavasti esimerkiksi tämän kevään hittituotteita (HP ja Arran) vähemmän. Toki hintakin (235€) on mitä on. Ei ehkä hintansa väärti, mutta hieno makuelämys joka tapauksessa. Esimerkkinä vaikkapa erinomaiselta maistunut Nadurra Oloroso on meidän monopolissamme vaivaiset 75€.

Viskit olivat hyviä. Juokaa viskiä. Ja huomenna kannattaa Oulussa juoda Otto K:ssa olutta kun kauden ensimmäinen Pop Up Beerfest starttaa patiokauden. Tulkaahan paikalle!