Ardbeg nauttii tislaamona kulttimainetta. Savuisen turpeisista viskeistään tunnetun tislaamon uutuudet viedään yleensä nopeasti käsistä, ja ne kiinnittävät ilmestyessään viskimaailman mielenkiinnon itseensä. Tislaamon suosio vetää puoleensa myös kaikenmaailman viskihipstereitä, mikä osaltaan nostaa hypen ja hinnat omaan galaksiinsa. Tällä kertaa testissä ei ole tislaamon uutuutta, Ardbeg Alligatoria, vaan muutaman vuoden vanhempi tuttavuus – Ardbeg Supernova. Maisteltu pullote on vuoden 2010 erää. Jos fläsh-helvetti ei aiheuta päänsärkyä, voi viskiin tutustua myös tislaamon omilta sivuilta.
Supernova mainostaa itseänsä erittäin turpeisena viskinä. Viskin turpeisuus määräytyy pitkälti mallastusvaiheessa käytetyn turvesavun määrästä. Turpeisia elementtejä voi viskiin eksyä myös esimerkiksi viskiin käytetystä vedestä. Turpeen määrää viskissä kuvaa mittayksikkö ppm eli parts per million. Tarkkaa ppm-arvoa ei Ardbeg tuotteelleen anna, mutta toteaa sen olevan ”yli 100”. On syytä olettaa, että lukemat pysyvät kuitenkin Bruichladdichin Octomorea pienempinä, sillä muuten mainoslause ”turpeisin Ardbeg koskaan” olisi varmasti muodossa ”turpeisin viski ikinä”.
 | ||
| Filtteröimätön ja värjäämätön Supernova (vas.) |
Tuoksu: Savua, turvetta, sikaria ja vivahteita puhdistusaineista
Maku: Kuin tunkisi grillihiiltä suuhun. Sokeria, keksiä ja salmiakkia nousee pieninä juonteena jostain turpeen alta. Todella äärimmäinen kokemus!
Jälkimaku ei tunnu lähtevän suusta millään. Turve ikään kuin liimaantuu kitalakeen ja tunne ei meinaa lähteä vedelläkään. Vedestä puheen ollen tähän viskiin sitä voi lisäillä mielestäni ihan isän kädellä. Maku rauhoittuu huomattavasti, ja myös muita makuja on helpompi erottaa turpeen keskeltä. Vesi tekee viskistä myös paljon makeamman oloisen.
Supernova on hyvää, sitä en voi kieltää. Se on kuitenkin tynnyrivahvuutensa ja hillittömän turvemäärän vuoksi erittäin äärimmäinen tapaus. Tämän vuoksi suosittelen viskin maistamista ravintolasssa tai kaverilla ennen ostopäätöksen tekemistä. Hyvin samankaltaisen makuelämyksen tarjoaa tynnyrivahvuinen Lagavulinin 12-vuotias, jota pitäisin hinta-laatusuhteeltaan parempana viskinä. ”Nuoruuden turpeus” kuvaa terminä viskiä hyvin: Ideana mielenkiintoinen, mutta kerran maistettuaan tulee hiukan likainen olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti