Viime viikolla vietettiin Oulussa Irkkufestareita. Jo muutamana vuonna peräkkäin festivaaleihin on kuulunut myös tastingtoimintaa St. Michaelissa. Viime vuonna saatiin nauttia Tullamore DEWiä ja tänä vuonna vuorossa oli, Tullamore DEW! Paikalle oli saatu arvovaltaisia vieraita, sillä brand ambassador Kevin Piggot oli saapunut oululaisia viskinystäviä läsnäolollaan ilahduttamaan.
Tullamore DEW ei viskinörteissä hirveitä riemunkiljahduksia aiheuta, mutta kun näin kattauksen, oli paikalle pakko päästä. Tilaisuus oli jaettu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä "Deconstruction" osuudessa käytiin läpi Tullamoren DEWin Original valmistuskomponentit. Kattauksessa siis Originalin lisäksi 4-vuotias bourbonkypsytetty single malt, single grain ja hieman myös oloroso-tynskää osakseen saanut pot still.
Ensimmäinen yllätys oli viskien nenät. Kun tasting-alustassa luki isolla, että "omenaa ja mausteita", niin jopa DEWin Original niitä minulle antoi. Kieli oli kuitenkin lahjomaton ja itse Irkkukahvissa käyttämäni iloliemi sai sille tutumpia piirteitä, kuten paloviinamaisuuden. Tällekin on aikansa ja paikkansa.
4-vuotias single malt oli jo parempi viritys. 63% alkoholia pitivät huolen siitä, että vedellä sai läträtä huolella. Nuori ja ärhäkkä single malt, jonka tynnyreistä ei jäänyt epäselvyyttä. Vaniljaa, mausteita ja omenoita oli viljalti. Seuraavana maisteltu single grain (68%) vaati vettä sitten ämpärikaupalla, että suusta katosi makean paloviinan maku. Ja lähinnä siihen se tuntui jäävän myös vedellä: makea, viljainen, viinainen. Viimeiseksi jätetty pot still oli puolestaan herkkua ja mielestäni ensimmäisen kattauksen selkeä voittaja. Pot stilleistä tulee minulle aina mieleen marsipaani ja niin myös tästä. Jouluisia mausteita, kuten kanelia ja kardemumma löytyi myös nenään. Miellyttävä ja mielenkiintoinen tapaus.
Tällainen blendien osiin hajottaminen on aina mielenkiintoista. Original avautui aivan erillä tavalla kun sai vertailla sitä valmistuskomponentteihin. Valitettavasti valmiissa tuotteesta huomaa kyllä jyväviskin osuuden turhan selvästi. Tässä vaiheessa iltaa oli aika jaloitella ja antaa henkilökunnan vaihtaa lasit tastingin toista osuutta varten.
Dew&Brew on konsepti, jota brändi on sosiaalisessa mediassa yrittänyt saada lentoon. Ideana on yhdistää Tullamoren tuotteita olueen. Piggotin mukaan juuri näin viskiä on Irlannissa aikoinaan juotu: työmiehet ovat suunnanneet tauolla / työpäivän jälkeen baariin ja ottaneet oluen ja kylkeen talon viskin. Tällä kertaa viskeinä toimivat Original, 12-vuotias ja vain lentokentiltä saatavan 55-prosenttinen Phoenix. Oluita lasiin kaadettiin kolmea sorttia: Karhun kolmosta, Maistilan Kairaa ja Guinnesia.
Ensimmäisenä viskit käytiin läpi Karhun perusgepardin kanssa. Kahden ensimmäisen kanssa Karhu toimi itseasiassa yllättävän hyvin: olut leikkasi viskien alkoholista potkua ja toisaalta häivytti bulkkilagerin huonoja ominaisuuksia taka-alalle. Olin tästä positiivisesti yllättynyt. Phoenixin voimakkaampi makumaailma puolestaan jyräsi Karhun. Maistilan Kaira toimi myös Originalin ja 12-vuotiaan seurana. Viskit veivät lopun katkerolta hiukan terää pois ja toivat tilalle mahtavan maltaisen ja tammisen vivahteen. Itse pidän ipastani brittityyliin hiukan maltaisempana, ja viski loihti Kairaan juuri näitä elementtejä lisää. Illan paras kombinaatio. Phoenix ei oikein tämänkään kanssa synkannut. Sekametelisoppa.
Viimeisenä maisteltiin kolmen viskin setti läpi Guinnesin kera. Tällä kertaa paras kombinaatio löytyy Phoenixin kanssa, jota en edellisillä oluilla saanut omaan suuhuni toimimaan. Guinnesin "vetinen" jälkimaku sai Phoenixin mausteisesta tykityksestä hyvin lisäpontta. Tykkäsin. Itseasiassa olut ja viski sopivat yhteen paljon paremmin kuin pelkäsin. Näitä parejahan pitää alkaa etsimään. Irkkuviskien hiukan kevyempi profiili voi olla oluen kanssa toimivampi, mutta kait näitä kunnon skoteillakin voisi kokeilla. Itse aion ainakin antaa idealla mahdollisuuden.
Kiitokset St. Michaelille järkkäilyistä ja Kevin Piggotille tastingin vetämisestä. Harvoin on saanut nauraa näin paljon tastingissa. Loppuun maksamattomia mainoksia: ensi keskiviikkona edellä mainitussa ravintolassa Laphroaig vs. Highland Park -kattaus ja heti perään torstaina VYS-only Macallan-setti, josta tarkemmat infot on jäsenille tupsahtaneet sähköpostiin. Molemmissa vetäjänä Jarkko Nikkanen. Menkää sinne, sillä itse en valitettavasti pääse.
keskiviikko 12. lokakuuta 2016
tiistai 4. lokakuuta 2016
Glenfarclas viskiharrastuksen peilinä
Olen pitkään seurannut sosiaalisessa mediassa viskikeskusteluja ja silmääni on osunut erilaisia listauksia yli- ja aliarvostetuimmista tislaamoista. Yksi hyvin hämmentävä nimi pyörii aliarvostetuimpien tislaamojen listauksissa liian usein: Glenfarclas. Pohdin Glenfarclasin brändiä hyvien opponenttien seurassa pari viikkoa sitten, ja nyt on aika kirjata keskustelun herättämiä ajatuksia ylös.
Esimerkiksi Malt Maniacs & Friends -facebookyhteisössä saa hyvän kuvan siitä, mitä viskiharrastajat ympäri maailman haluavat. Enemmistö (tai äänekäs vähemmistö) on sitä mieltä, että kymmenet erilaiset NAS-viskit ärsyttävät. Ikämerkityt viskit ovat "rehellisempiä" ja haluttavampia. Samoin single cask -pullotteet saavat kiinnostusta osakseen ja ob single caskeja pidetään todella kovassa huudossa.
Toinen arvostuksen kohde liittyy perinteisiin. Vanhoja suosikkisarjoja ei saisi muuttaa ja tietty pysyvyys nähdään toivottavana. Esimerkiksi Macallanan sekoilut Fine Oakkien ja 1824-sarjan kanssa saavat osakseen jatkuvaa paheksuntaa. Kolmas pointti on viskien hinta. Erikoisempien pullotteiden kova kysyntä on johtanut siihen, että tislaamot ovat nostaneet pullotteiden hintoja, koska mieluummin rahat ottaa itselleen kuin antaa trokareiden taskuun. Esimerkkinä vaikkapa uusi OB Ardbeg 21yo, jonka tislaamohinta oli lähemmäs 400€. Jälkimarkkinoilla tämäkään ei näytä riittävän vaan tällä hetkellä on Whisky Auctionissa pullon hinta jo 490€ ja huutokauppa päättyy kuun lopussa. Ihmiset haikailevat edullisten ja laadukkaiden ikämerkittyjen OB pullotteiden perään.
Glenfarclas on kaikkea sitä, mitä viskiharrastajien pitäisi puheiden mukaan haluta. Edullinen ja laadukas OB sarja maustettuna mielenkiintoisilla Family Cask -sarjalaisilla. Harvassa ovat ne tislaamot, jotka pystyvät tarjoamaan 21-vuotiaan OB:n alle satasella. 25-vuotias taitaa nykyään olla euron pari päälle satkun. Unohtamatta tietysti sitä järjetöntä seikkaa, että tislaamo pystyy pitämään 40-vuotias OB:ta pysyvänä osana perusrangea. Tähän pitkät perinteet muun muassa 105 prooffin kanssa ja perheomisteinen yritys takaavat sen, että koko viskimaailman pitäisi liputtaa Glenfarclasin puolesta.
Suuri kysymys onkin, miksi Glenfarclas ei kiinnosta niin paljon kuin sen paperilla pitäisi? Miksi suurin osa tislaamoista ei tee kuten Glenfarclas? Osa syy on se, että aniharva pystyisi samaan. Mutta miksi minua ja niin montaa muuta harrastajaa kiinnostaa enemmän Bruikan viljakokeilut ja Glenfiddichin oluttynnyri koomailut? Miksi minä tiedän Ardbegin uudesta OB 21:stä hirvittävästi, vaikka minulla ei tule olemaan varaa sitä hankkia?
Osaltaan Glenfarclasin ongelma on hinta. Viski on luksustuote. Oikeasti viskinörteille ei ole väliä, maksaako pullo 80€ vai 110€. Luksustuotteissa hinnalla kilpaileminen on aina riski ja Glenfarclas kärsii tästä. Vaikka jokainen Glenfarclasia maistanut tietää, että näin ei ole, hiipii edullisen 25-vuotiaan OB:n kohdalla takaraivoon ajatus: mikä tässä on vikana? Glenfarclas ei näyttäydy tarpeeksi luksuksena, ekslusiivisena superherkkuna, jota on pakko saada. Se on sitä "tylsää massaa".
Yksi seikka jonka haluan sanoa ääneen, on se, että me harrastajat valehtelemme itsellemme. Viskiharrastuksen eetokseen kuuluu vihata nasuja, suosia perinteitä ja paheksua keräilijöiden/sijoittajien osaltaan luomaa "hintakuplaa" (lainausmerkit, koska en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että mitään kuplaa on olemassa). Totuus on kuitenkin se, että meitä kiinnostaa enemmän päätön kokemuksesta kokemukseen juokseminen. Uusi XYZ nostattaa meissä heti kiinnostusta, jota vanhat "suosikit" eivät saa osakseen. Paljon kehumani ja oikeasti arvostamani Glenfarclasin 105 Proof ei ole löytänyt moneen vuoteen ostoskoriini, kun tarjolla on ollut "vielä maistamattomia uutuuksia".
Viskiharrastajat ovat elämys-shoppailijoita. Ainakin itseltäni puuttuu kyky palata vanhojen klassikoiden äärelle ja yksinkertaisesti nauttia hyvästä viskistä. Olen kiinnostuneempi juomaan mieluummin minulle uutta viskiä. Tätä loputonta uutuuden viehätystä 95% viskiteollisuudesta ruokkii ja osaltaan on osasyy myös sen syntyyn ja ylläpitämiseen. Se on bisnestä. Mielikuvien luontia. Ja ainakin henkilökohtaisesti myönnän olevani sen vietävissä. Edes asian tiedostaminen ei auta. Vaikka en haluaisi sitä myöntää, menen mieluummin 5 maistamattoman nassin tastingiin kuin juon kotona vaikkapa rivin Glenfarclasin ikämerkittyjä OB:tä. Tämä siitä huolimatta, että jälkimäinen setti tarjoaisi paremman makuiset viskit. Ja kotona bloggausta kirjoittaessani muistan haukkua nas-trendiä, koska niin kuuluu tehdä.
Iso kysymys on se, että ovatko viskiharrastajat teollisuuden ja mainonnan talutusnuorassa? Tyhmää, ohjailtavaa massaa, jotka kuolaavat kellon soidessa. Vai olisiko kuitenkin niin, että viskiteollisuus on viskikulttuurin peili, joka reflektoi puheiden sijaan meidän todellisia halujamme.
Esimerkiksi Malt Maniacs & Friends -facebookyhteisössä saa hyvän kuvan siitä, mitä viskiharrastajat ympäri maailman haluavat. Enemmistö (tai äänekäs vähemmistö) on sitä mieltä, että kymmenet erilaiset NAS-viskit ärsyttävät. Ikämerkityt viskit ovat "rehellisempiä" ja haluttavampia. Samoin single cask -pullotteet saavat kiinnostusta osakseen ja ob single caskeja pidetään todella kovassa huudossa.
Toinen arvostuksen kohde liittyy perinteisiin. Vanhoja suosikkisarjoja ei saisi muuttaa ja tietty pysyvyys nähdään toivottavana. Esimerkiksi Macallanan sekoilut Fine Oakkien ja 1824-sarjan kanssa saavat osakseen jatkuvaa paheksuntaa. Kolmas pointti on viskien hinta. Erikoisempien pullotteiden kova kysyntä on johtanut siihen, että tislaamot ovat nostaneet pullotteiden hintoja, koska mieluummin rahat ottaa itselleen kuin antaa trokareiden taskuun. Esimerkkinä vaikkapa uusi OB Ardbeg 21yo, jonka tislaamohinta oli lähemmäs 400€. Jälkimarkkinoilla tämäkään ei näytä riittävän vaan tällä hetkellä on Whisky Auctionissa pullon hinta jo 490€ ja huutokauppa päättyy kuun lopussa. Ihmiset haikailevat edullisten ja laadukkaiden ikämerkittyjen OB pullotteiden perään.
Glenfarclas on kaikkea sitä, mitä viskiharrastajien pitäisi puheiden mukaan haluta. Edullinen ja laadukas OB sarja maustettuna mielenkiintoisilla Family Cask -sarjalaisilla. Harvassa ovat ne tislaamot, jotka pystyvät tarjoamaan 21-vuotiaan OB:n alle satasella. 25-vuotias taitaa nykyään olla euron pari päälle satkun. Unohtamatta tietysti sitä järjetöntä seikkaa, että tislaamo pystyy pitämään 40-vuotias OB:ta pysyvänä osana perusrangea. Tähän pitkät perinteet muun muassa 105 prooffin kanssa ja perheomisteinen yritys takaavat sen, että koko viskimaailman pitäisi liputtaa Glenfarclasin puolesta.
Suuri kysymys onkin, miksi Glenfarclas ei kiinnosta niin paljon kuin sen paperilla pitäisi? Miksi suurin osa tislaamoista ei tee kuten Glenfarclas? Osa syy on se, että aniharva pystyisi samaan. Mutta miksi minua ja niin montaa muuta harrastajaa kiinnostaa enemmän Bruikan viljakokeilut ja Glenfiddichin oluttynnyri koomailut? Miksi minä tiedän Ardbegin uudesta OB 21:stä hirvittävästi, vaikka minulla ei tule olemaan varaa sitä hankkia?
Osaltaan Glenfarclasin ongelma on hinta. Viski on luksustuote. Oikeasti viskinörteille ei ole väliä, maksaako pullo 80€ vai 110€. Luksustuotteissa hinnalla kilpaileminen on aina riski ja Glenfarclas kärsii tästä. Vaikka jokainen Glenfarclasia maistanut tietää, että näin ei ole, hiipii edullisen 25-vuotiaan OB:n kohdalla takaraivoon ajatus: mikä tässä on vikana? Glenfarclas ei näyttäydy tarpeeksi luksuksena, ekslusiivisena superherkkuna, jota on pakko saada. Se on sitä "tylsää massaa".
Yksi seikka jonka haluan sanoa ääneen, on se, että me harrastajat valehtelemme itsellemme. Viskiharrastuksen eetokseen kuuluu vihata nasuja, suosia perinteitä ja paheksua keräilijöiden/sijoittajien osaltaan luomaa "hintakuplaa" (lainausmerkit, koska en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että mitään kuplaa on olemassa). Totuus on kuitenkin se, että meitä kiinnostaa enemmän päätön kokemuksesta kokemukseen juokseminen. Uusi XYZ nostattaa meissä heti kiinnostusta, jota vanhat "suosikit" eivät saa osakseen. Paljon kehumani ja oikeasti arvostamani Glenfarclasin 105 Proof ei ole löytänyt moneen vuoteen ostoskoriini, kun tarjolla on ollut "vielä maistamattomia uutuuksia".
Viskiharrastajat ovat elämys-shoppailijoita. Ainakin itseltäni puuttuu kyky palata vanhojen klassikoiden äärelle ja yksinkertaisesti nauttia hyvästä viskistä. Olen kiinnostuneempi juomaan mieluummin minulle uutta viskiä. Tätä loputonta uutuuden viehätystä 95% viskiteollisuudesta ruokkii ja osaltaan on osasyy myös sen syntyyn ja ylläpitämiseen. Se on bisnestä. Mielikuvien luontia. Ja ainakin henkilökohtaisesti myönnän olevani sen vietävissä. Edes asian tiedostaminen ei auta. Vaikka en haluaisi sitä myöntää, menen mieluummin 5 maistamattoman nassin tastingiin kuin juon kotona vaikkapa rivin Glenfarclasin ikämerkittyjä OB:tä. Tämä siitä huolimatta, että jälkimäinen setti tarjoaisi paremman makuiset viskit. Ja kotona bloggausta kirjoittaessani muistan haukkua nas-trendiä, koska niin kuuluu tehdä.
Iso kysymys on se, että ovatko viskiharrastajat teollisuuden ja mainonnan talutusnuorassa? Tyhmää, ohjailtavaa massaa, jotka kuolaavat kellon soidessa. Vai olisiko kuitenkin niin, että viskiteollisuus on viskikulttuurin peili, joka reflektoi puheiden sijaan meidän todellisia halujamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)