Viskihullun päiväkirjat, viikko 43 - Ardbegillä Olut Expoille

Takana on aikamoinen viskiviikko. Keskiviikkona laitettiin Jarkko Nikkasen Ardbeg-ura ainakin väliaikaisesti pakettiin St. Michaelissa ja torstaina suunnattiin pääkaupunkiseudulle messuilemaan. Lauantaina siis otettiin Olut Expo haltuun. Suurimman vapinan laannuttua on hyvä kertailla viikon tapahtumia.

Eli keskiviikkona testailtiin Ardbegiä ja Glenmorangieta hyvin perinteisellä kattauksella:

Glenmorangie Original 10yo 40%
Glenmorangie Tusail 46%
Ardbeg TEN 46%
Ardbeg Perpetuum 47,4%
Ardbeg Uigeadail 54,2%
Ardbeg Corryvreckan 57,1%

Glenmorangie Original toimi oivana aloituksena kattauksella. Suu on kiva kalibroida tutulla ja hyväksi havaitulla. Heti perään tykiteltiinkin kattauksen ainoa itselleni tuntematon viski. Glenmorangie Tusail on kuudes inkarnaatioa Glenmorangien Private Edition -sarjasta. Tällä kertaa ei Glenmorangielle tyypilliseen tapaan ole lähdetty tynnyriviimeistelyillä leikkimään vaan juttu löytyy ohrasta. Ale-tyyppisiin oluisiin yleensä yhdistetty maris otter -ohralajike on Tusailin villakoiran ydin. Tastingin vetänyt Nikkanen heitti ilmoille myös vahvan huhun Tusailin iästä: kuulema vuonna 2004 saapui tislaamolle maris otteria lavallinen. Nohevimmat voivat tästä päätellä ainakin jotain tämän nasun iästä.

Glenmorangie Tusail 46%

Tuoksu: Vaniljajäätelöä, tuntia mallasta, mausteita ja omenoita.

Maku: Todella mukava ja tuhti suutuntuma. Omeinoiden kaveriksi hiipii hiukan banaania, jotka yhdessä vaniljajäätelön kanssa tuova mieleen Banana Splitin ripauksessa pippuria.

Hienon Tusailin jälkeen suunnattiin Arttujen kimppuun. Kärkeen vedetty kymppi maistui todella hyvältä. L-koodit jäi tyypittämättä, koska St. Michaelin valaistus estää salapoliisityöskentelyn. Hienoa oli myös päästä maistamaan vihdoin kymppi ja Perpetuum vierekkäin. Vierekkäin maistettuna kympin hienous ja Perpetuumin "huonous" nousivat paremmin esille. Yksin maistettuna Perpetuum on maistunut minusta pitkälti peruskympiltä. Vierekkäin Perpetuumin likaisemmat ja happamammat sävyt nousivat häiritsevästi pintaan ja toivat mieleen jopa Lapparin PX:ään verrattavia painajaiskuvia. Todettakoon silti, että Perpetuum ei ole huono viski. Se oli vain tällä kertaa huonoin paikalla olija.

Ardbegin hieno perusrange oli kiva kahlailla loppuun. Uige ja Corry ovat hienoja viskejä joista Corry on vielä piirun verran Uikutusta parempi. Viskien loppuessa ihmiset alkoivat jo hapuilemaan takkejaan, mutta Jarkko ohjeisti vielä takaisin pöytiin. "Viimeisen" Ardbeg-tastingin kunniaksi pöytään vedettiin todellinen herkku ja harvinaisuus. Ardbeg tynnyrisample vuodelta 1975, tynnyristä numero 4194, joka käsitykseni mukaan oli lyöty pulloon 2013.

Viskin paikka ei ollut helpoin. Corryn ja Uigen tappovolttien ja äärimmäisten makujen jälkeen tällaisesta vähemmän jyrästä viskistä oli hankala saada kiinni. Pienellä lasiajalla ja parilla siemauksella vettä homma alkoi kuitenkin toimimaan. Joka tapauksessa ällistyttävän hienolla nenällä varustettu Ardbeg, jonka pitkän ja herkän makukaaren muodostivat ruusuveden tyylinen parfyymisyys, mesimäinen makeus sekä ripaus salmiakkia että tuhkaa. Todella hienoa tavaraa.

Näin hienon viskin jälkeen oli pakko käydä läpi St. Michaelin hanaoluita ja ryyppäämiseksihän se meni. Seuraava etappi olikin puhallella itsensä aamulla Norskin koneeseen ja suuntailla kohti Helsinkiä.

Lämmittelin Olut Expoja varten perjantain kirjamessuilla ja ruoka- ja viinimessuilla. Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa uuden Sahti - Elävä muinaisuolut julkaisun kunniaksi järjestettyä tekijöiden haastattelua. Hannu Nikulainen, Johannes Silvennoinen ja Mika Laitinen olivatkin hauskaa seurattavaa. Erityismaininnan sai minun kirjoissani vastaus haastattelijan kysymys "Mikä sahdin maussa teitä viehättää", johon Silvennoinen viiksiään sivellen totesi: "Kaiken maailman hipsteripanimot yrittävät tehdä toinen toistaan humalaisempia ipoja, mutta minulle oluessa tärkeintä on sen perusraaka-aine mallastettu ohra, joka on sahdin maun peruselementti." En voinut olla nauramatta ääneen.

Kirjamessuilta pääsi kätevästi samalla Viini- ja ruokamessujen puolelle. Viineissä keskityin lähinnä itselleni ennestään tuttuihin jälkiruokaviineihin, joita olikin ihan kivasti tarjolla. Royalin Tokaji Late Harvest jäi päällimmäisenä mieleen todella tykkinä jälkiruokaviininä, jonka makeus ei silti lipsahda tippaakaan ällöttävän sokerin puolelle. Huippua kamaa. Muuten messut meni lähinnä tuskaillessa mihin ylimääräiset juomaliput saa tuhlattua.

Lauantaina päästiin sitten itse asiaan. Seurueemme pyöri suoraan sushi-buffetista Kaapelitehtaalle vartin tilaisuuden avautumisen jälkeen. Tällöin oli vielä kivasti väljää. Aperatiivina sai toimia Red Breastin 21yo, joka toimittikin tätä virkaa loistavasti. Hieno irkku! Alkulämmittelyiden jälkeen suuntasimme Valamon tiskille ottamaan maistamattomia Suomi-tisleitä haltuun.

Valamolta otimme alkuun lasiin numerot III ja IV, eli 40%:iin lantratun börbbähogissa vuoden kypsyneen version sekä niin ikään börbbähogissa vuoden kypsytellyn peated CS:än. Aikamoista paloviinaahan nämä vielä olivat, ja erityisesti turpeistettuun tynnyrivahvaan versioon olisi pitänyt vedellä jotain tehdä. Valitettavasti olin laiska enkä vettä hakenut. Versionumerot VI ja VII olivat sen sijaan aivan eri maata. Kolme vuotta sherrykypsytelty VI toi mieleen liuottimet, nallekarkit, parfyymit ja saippuat, mutta positiivisessa mielessä. VII puolestaan tarjosi pienessä n. 30-litran tynnyrissä kolme vuotta kypsytellyn börbbä-elämyksen, josta ei Weetabixiä saati digestivejä puuttunut. Todella mielenkiintoisia ja hyviä viskejä. Odotan innolla näiden ikääntymistä!

Sahtia.

Seuraavaksi syöksyin muutaman oluen kimppuun. Lasiin tarttui Kirjamessujen innoittamana Rekolan Sahtia, Pyynikin Sessio Wheattia, Donut Island Frisco Disco ja Hiisin Kyyttö. Olutta oli kiva maistellessa törmäsimme pyytämättä ja yllättäen Bob Barleyn tiskiin. Sitten homma menikin holtittomaksi, sillä lasissa käväisi ensin Glenfiddich 26 ja 21 vuotiaat ja tottakai myös viskidrinkit piti testailla. Hebridian Sour ja Smokey and the Bandit, johon tungettiin Port Charlottea ja portviiniä, olivat vänkää juotavaa. Hieno mesta ja hienoja juomia. Tässä vaiheessa kello läheni jo uhkaavasti tastingia ja oli aika siirtyä ihmettelemään Helsinki Distilling Companyn tuotteita.

Kenen idea tämä oli?

HDC:n pojat, tai siis poika, laittoivat aikamoisen privaattiesityksen pystyyn. Meitä oli paikalla yhteensä viisi ihmistä sisältäen meidän kolmen hengen iskujoukon. Tastingin veti Kai Kilpinen ja lasiin sai neljä tislaamon tislettä ihmeteltäväksi. Ensimmäinen parivaljakko oli 70 prosenttisesti rukiista ja 30 prosenttisesti ohrasta kolonnilla jyskytetty tisle, joista toinen oli lyöty suoraan lasiin ja toinen kypsytelty vuoden verran 28 litraisessa ranskalaisesta tammesta valmistetussa toasted oak -tynnyrissä. Molemmat oli vatattu "maltilliseen"  60,5 prosenttiin. Linnunmaitoa meille ammattilaisille.

HDC:n herkut.

En mielestäni oikein osaa näitä new makeja maistella. HDC:n ruis-ohra -tisle maistui ponulta siinä missä kaikki muutkin. Sen sijaan vuoden kypsyttely toi hienosti tisleen laadun esille. Hedelmäinen, jopa hapokas ja mausteinen tisle toi mieleen paljon positiivisia mielikuvia mesiangervosta, greipistä ja jopa aniksesta. Vierekkäin maisteltuna new make sai myös uuden merkityksen. Oli mukava etsiä niitä yhtäläisyyksiä tisleiden väliltä, mitä vuoden tynnyröinti on koittanut hävittää. Opettavainen tapahtuma.

Toisessa parivaljakossa oli sama idea, mutta tällä kertaa kyseessä ns. puhdasverinen viskitisle. Mallastettua ohraa, pannutislausta ja muuta salatiedettä. Nämäkin oli vatattu 60,5%:iin ja vuoden kypsytystä osakseen saanut puolikas oli saanut marinoitua samanlaisessa tynnyrissä kuin aiempi ruistisle. Tästä sai siis kivasti vertailukohtaa.

Ponu oli taas ponua. Tai no ehkä sen maltaan osuuden hoksasi erotella tuohon ruispohjaiseen new makeen verrattuna. Vuoden kypsytys oli tehnyt tästäkin juotavaa kamaa, vaikkakin täytyy sanoa, että ruis-ohra -tisleessä oli mielestäni enemmän nyansseja vuoden kypsytyksen jälkeen. Lakritsainen ja maltainen meininki. Potentiaalia tässäkin oli ja täytyy HDC:n meiningille hattua nostaa. Molemmat olivat mielestäni parempia kuin Valamon tarjolla olleet vuoden kypsyneet tekeleet. Kai paljasti myös että tulevaisuudessa on luvassa ainakin savustetusta maltaasta väännettyä keittoa. Minä ainakin odotan innolla.

8cl pontikkaa teki tehtävänsä ja festivaalialue alkoi näyttäytyä aikamoisena helvetiltä maan päällä. Toisin sanoen ihmisiä oli ilmestynyt aikamoinen määrä tunnin aikana nauttimaan jaloista juomista. Päätimme lähteä metsästämään lisää hyvää olutta, mutta törmäsimme takinkääntäjä-Nikkaseen vihollisen tiskin takana. Tilasimme hyvää hyvyyttämme kaikki viskit, itse Macallanin Rare Caskin. Oli muuten aika nannaa. Festivaalialueen hälinä ja "kiire" olivat ehkä hiukan väärä paikka näinkin hienolle juomalle. Olisi pitänyt jaksaa kiikuttaa juoma yläkertaan rauhassa nautittavaksi.

Festivaalien mielenkiintoisin uusi tuttavuus oli minulle Radbrew. Panimon post-apocalyptistä ulkoasua ja Fallout/scifi-viittauksia sisältävä brändi oli kaltaiselleni nörtille liikaa. Alone in the Dark milk stout oli muuten mielestäni maistamistani festarioluista paras. Todella maittava kaveri. Tämän jälkeen lasissa kävi vielä muutama olut niin Ruosniemeltä, Brooklyniltä ja pitihän se maailman paras GT käydä tilaamassa Kyrön kavereilta. Ei ole tuokaan litku turhaan palkintoja kerännyt.

Yhteenvetona todettakoon, että yksi päivä oli liian vähän. Yllätyin hiukan maistettavien viskien määrästä ja oluen juonti jäi suunniteltua vähäisemmäksi. Loppui yksinkertaisesti pää kesken. Loppuilta menikin haahuillessa ratikalla keskustaan, jääden 2km liian aikaisin pois ja unohtaen Kai Kilpisen ja Mushimaltin antamat ravintolasuositukset. Fafasin falafelit rinnuksilla siis hotelliin nukkumaan. Hieno reissu, hienoja juomia, hienoja ihmisiä. Tulen ensi vuonnakin!

Pot Still viskejä med Aisling Byrne

Viime viikolla oli St. Michaelissa tarjolla irkkuviskejä. Vaikka minä niin mieleni pahoitin tapahtuman mainoksesta, oli paikalle silti pakko mennä. Eipä ole nääs koskaan miespuolisista tastinginvetäjistä käytetty ulkonäköön viittaavaa esittelytekstiä VYSsin tiedotteissa. "Viehättävä Aisling Byrne" ei tosin ollut mikään huonoin kuvaus illan emännästä. Koska syrjintä ja esineellistäminen poistuu syrjimällä ja esineellistämällä kaikkia tasapuolisesti, ehdotan seuraavan Ardbeg/Glenmorangie -tilaisuuden infokirjeeseen lausetta "suloinen Jarkko Nikkanen".

Ja oli siellä viskiäkin. Ihan viisi kappaletta:

- Redbreast 12 yo, 40%

- Redbreast 12 yo cask strength, 58,6% 

- Redbreast 15 yo, 46%

- Green Spot 40%

- Powers John’s Lane 46%

Aisling tykitteli alkuun tiukan historiapaketin, jossa kertailtiin irkkuviskin vaiheita läpi sen pitkän historian. Maikkelin hämyisessä takahuoneessa kuultiin katkeraa tilitysti kolonnitislaimista, kauppasaarroista ja saatiin hyvä muistutus verotuksen vaikutuksesta viskin valmistukseen: Pot Stilleihin lyötävä mallastamaton ohra kun on nykytermein verosuunnittelua. Brittihallinnon mallasverojen vuoksi saamme myös nauttia Guinnessia ympäri maailmaa. Onni onnettomuudessa siis.

Illan viskit edustivat kaikki irlantilaista pot still -tyyliä. joka Aislingin mukaan on heräämässä mukaan vallalla olevaan viskibuumiin. Uusia pullotteita suunnitellaan ja vanhoja klassikoita herätellään eloon. Tästä hyvänä esimerkkinä Yellow Spotin uudelleen lanseeraus. Illan ensimmäinen viski olikin Yellow Spotin pidempään kuvioissa pyörinyt vihreä velipuoli, Green Spot.

Green Spot 40%

Tuoksu: Kevyt ja hyvin viljainen. Makeaa kuin sokeri. Jotain kirpeitä hedelmiä. Mausteita.

Maku: Kepeä mausteisuus hallitsee makupalettia. Viinahan tästä valitettavasti suussa puskee läpi. Suussa tuntuu ihan Vichyltä. Mitä pitempään oli lasissa, sitä makeammaksi muuttui. Puolen tunnin jälkeen oli jo kuin olisi sokeria juonut.

Green Spot ei mitään ihmeempiä elämyksiä tarjonnut, mutta oli keveydessään hyvä aloitus tastingille. Seuraavaksi ihmeteltiin kolmea erilaista Punarintaa. Nuotit tulevat omasta suosikistani, 12-vuotiaasta tynnyrivahvasta.

Redbreast 12yo CS 58,6%

Tuoksu: Öljyä, marsipaania, puu tulee paremmin esiin kuin laimennetussa versiossa. Tiukkaa.

Maku: Hyvää! Rusinoita ja pähkinöitä, mausteita, sitruunaa ja sitä marsipaania.

En tiedä mistä Redbreast ja marsipaani minulle tulee, mutta siltä se maistuu. Itseasiassa kaikki kolme maistuivat, mutta tässä tynnyrivahvassa vielä erityisen voimakkaasti. Periaatteessa 15-vuotiaassa on makuelementit vielä miellyttävämpiä, mutta valitettavasti tynnyrivahvana viski vaan tuntuu pysyvän paremmin koossa. Paras maistamani Redbreast. Vaan ei paras pot still, sillä se oli säästetty viimeiseksi.

Powers John's Lane Release 46%

Tuoksu: Tumma. Maitosuklaata, mausteita ja kyllä, tässäkin ripaus marsipaania.

Maku: Salmiakkia, suklaata, vaniljaa ja muita mausteita. Tasapainoinen ja todella miellyttävä.

Powers John's Lane Release pääsy yllättämään. Jotenkin muuta kattausta huomattavasti tummempi tapaus ja silti pot still -tyyliin kevyt. Lisäksi suklaa miellyttää aina. Kun puhun tummuudesta, tarkoitan jotain Lagavulin-tyylistä maanläheisyyttä. Tarkistin serkkujen hintahaitarin tälle pullotteelle ja innostus nousi entisestään, sillä tämä ei ole edes kallista. Ja paketin mukana tulee kuulema hieno printti Powersin vanhasta tislaamosta! Rakas Joulupukki...

Irlantilaiset viskit -tasting St. Michaelissa

Helteiden hellimä Oulu sai eilen vieraakseen VYSsin Mikko Honkasen ja kuusi kappaletta irlantilaisia viskejä. Paikkana toimi tietysti St. Michael ja paikalle oli eksynyt pitkälti toistakymmentä viskinystävää. Kattaus ei hirveämmin etukäteen riemunkiljahduksia aiheuttanut, mutta setin ideaa viskit näin jälkeen päin ajatellen palvelivat oikein hyvin: tarkoituksena oli esitellä erilaisia vihreän saaren viskityylejä. Kattaus näytti seuraavalta:

Jameson
Tullamore Dew 12yo
Redbreast 12yo
Greenore 8yo
Bushmills 16yo
Connemara Peated Malt

En noteja viskeistä vääntänyt, mutta muutamia huomioita tuli tehtyä. Omaan makuun irkkujen omaperäisen tuote, pot still -viskit, eivät oikein vieläkään taipuneet. Punarinta maistui tällä kertaa marsipaanilta. Perus Jamesonin tuoksu oli miellyttävämpi kuin muistin. Connemara puolestaan todisti blogini nimenä toimivan viisauden vääräksi: turve ei pelasta kaikkea. Jotenkin likainen ja outo viski. Tullamoren aamukasteelle 12 vuotta oli tehnyt  todella hyvää. Peruspullotteeseen nähden yllättävän maukas.

Kattauksen suosikeiksi nousivat Bushmills 16yo ja Greenore 8yo, joista jälkimmäistä äänestin tastingin lopussa pidetyssä viskigallupissa kattauksen parhaaksi. En ole muistaakseni ennen jyväviskiä suuhuni laittanut ja maku oli jotain ihan uutta. Jos viski voi olla raikas, niin Greenore oli juuri sitä. Maistui lämpimän päivän päätteeksi vallan mainiosti.

Tilaisuus oli jälleen miellyttävä lisä VYSsin ja St. Michaelin järjestämien tastingien sarjaan. Honkanen aukaisi irlantilaisen viskin historiaa asiantuntevasti ja monta itseäni askarruttanutta seikkaa saaren viskeistä sain tarkistettua. Lisäksi useamman hyvän kirjavinkin sain miehestä ruopattua ulos.

Tapahtuman lopuksi vetäisin hihasta St. Michaelin ravintolapäällikkö Heikki Puhakkaa. Juttutuokion hedelmiä on tarjolla, kunhan saan ne puhtaaksi kirjoitettua. Siihen asti, Slainte!

Redbreast 15yo - Erithacus Rubecula natus esse quindecim

"Punarinta (Erithacus rubecula) on Euroopassa yleinen pieni varpuslintu, joka luokiteltiin ennen rastaisiin, mutta nyttemmin on siirretty sieppojen heimoon. Punarinta ääntelee tikitystä muistuttavalla äänellä ”tik-tik-tik…”. Punarinnan laulu on kaunista, vienoa ja voidaan kuulla erityisesti hämärän aikoihin."

Näin veistelee Wikipedia punarinnasta. Sieppojen heimon ala-laji, viskisiepot, tunnistavat punarinnan paremmin Irlannin viskiylpeydestä, Redbreastista. Viskinä Punarinta ei ole kulkenut niitä perinteisimpiä polkuja. Alunperin Redbreast oli Jamesonin indiebrändi, jota Gilbey's pullotti. Yhteistyön hiivuttua Redbreast vaipui unholaan, kunnes vuonna 1991 se herätettiin henkiin. Tällä kertaa viski tehtiin itse, Skotlannin suurimmalla tislaamolla Middletonissa. 2005 julkaistun 15-vuotiaan lisäksi Redbreast tarjoaa 12-vuotiaan sekä tynnyrinvahvuisen viskinystävien iloksi. Tislaamon historiaan ja pure pot still -teknologiaan kannattaa tutustua tislaamon omilta sivuilta.

Yleensä irlantilaiset elämän vedet näkevät päivän valon modernin jatkuvan tislauksen ansiosta perinteisemmän erissä tapahtuvan tislauksen sijaan. Redbreast on pure pot still -viski. Kyseisessä tislaustavassa sekoitetaan mallastettua ohraa mallastamattomaan ja tislataan sen jälkeen single malteista tutulla kaavalla, mutta irlantilaiseen tyyliin kolmeen kertaan. Pure pot still -viskit ovatkin irlantilainen erikoisuus, eikä niitä minun tietojeni mukaan muualla valmisteta. Itselläni ei tule heti mieleen muita pure pot still -viskejä Redbreastin ja Green Spotin lisäksi.

Punarinnat liikkuvat yleensä pariskuntina. Uroksen tunnistaa pidemmästä jalasta.

Tuoksu: Vaniljaa, tammea, kukkaa ja hunajaa. Vasta leikattua ruohoa?

Maku: Kompleksinen, hankala erotella eri makuja. Ikään kuin tuoksusta tunnistetut maut sekoittuisivat joksikin ihan muuksi. Jälkimaussa hentoa makeutta.

Tämä viski vaatisi ehdottomasti uuden kierroksen lasissa. Mausta oli todella hankala saada kiinni. Sinänsä miellyttävä viski,  mutta ei lukeudu henkiläkohtaisiin suosikkeihini. Erikoisuudessaan sai kuitenkin harkitsemaan myös Green Spotin maistamista.