Jos olet käynyt kotimaisissa tasting-tilaisuuksissa olet kuullut seuraavan virkkeen:
"Viski on maailman reguloiduin alkoholijuoma"
En ole koskaan jaksanut väitettä tarkistaa, mutta sitä on helppo uskoa. Mutta mitä viski on?
Uskon, että tämän blogin lukijakunta on viskitietouden suhteen melko harjaantunutta. En siis ala luennoimaan itsestään selvyyksiä. Haluan lähinnä kiinnittää huomion muutamaan asiaan, koska "viski" ei ole yksinkertainen asia määritellä.
Mielestäni tärkeä asia huomata on se, että viski tarkoittaa eri asiaa eri paikoissa. Skotlantilainen mallasviski määritellään tietyllä tavalla, joka eroaa esimerkiksi kanadalaisten viskin määritelmästä.
Erot eri maiden ja maanosien lainsäädännössä saattavat olla suuriakin: tynnyrit, sallitut raaka-aineet ja kypsytysaika vaihtelevat sen mukaan, millä kielellä sanot baarissa viereiseen pöytään "kippis". Viski ei ole yleismaailmallinen synonyymi jollekin tietylle alkoholijuomalle.
Miksi näin on? Eri maiden lainsäädännön historiaa voi jokainen tutkia oman mielenkiintonsa mukaan, mutta taustalta löytyy yleensä yksi yhdistävä tekijä - raha. Viskin määritelmällä on historian saatossa suojeltu sisämarkkinoita, työpaikkoja, ylläpidetty markkinoiden status quota ja parhaimmillaan jopa vaalittu perinteitä.
Kun ajatus viedään vielä tästä pidemmälle, päästään lopputulemaan, että viski on "vain" sosiaalinen konstruktio. Se mitä viski on, määrittelevät ihmiset ja yhteisöt joko lainsäädännön tai teollisuuden sisäisen kontrollin avulla. Ei ole olemassa mitään yleismaailmallista viskin määritelmää. Kyseessä on vain ihmisten välinen sopimus siitä, mitä missäkin päin maapalloa saa viskiksi kutsua.
Hienoa tässä on se, että viski on ollut niin tärkeä osa yhteisöjä, että se on päässyt osaksi tällaista säätelyä. Harvasta alkoholijuomasta voi sanoa samaa. Ikävää on puolestaan se, että viskin rajat tuntuvat usein keinotekoisilta ja mahdollisuus innovoida on esimerkiksi olutmaailmaan verrattuna erittäin kapea. Tähän joku nokkela sanoo, että "niukkuus luo innovaatiota", johon vastaan, että "ole hiljaa".
Onko tämä hyvä vai huono juttu, on hyvin subjektiivinen asia. Kiva sitä on joka tapauksessa pohtia. Samalla voi ottaa vaikka mukillisen "viskiä".
Kännissä et ole idiootti vaan paska valokuvaaja.
Lost Spirits Abomination, Sayers of the Law, 54 %
Tuoksu: Makeaa savua, suolaa ja mansikkaesanssia. Nuorehkon, mutta ihan kutsuvan oloinen nenä. Pieni häiritsevä new makea muistuttuva häivähdys taustalla.
Maku: Savua, yllättävä pippurisuus. Edelleen punaista marjaa. Lakattua puuta. Melko ohut suutuntuma, mutta miellyttävä kokonaisuus.
Tulee mieleen Taliskerin nasut. Merellistä kevyttä savuisuutta, johon sekoittui kielenpäällä tietty pippurisuus. Mielyttävä esitys. Pitää etsiä firman toinenkin kokeilu maistoon.
Ja kyseessä ei siis ole perinteisessä mielessä viski. Tisle on ostettu Islaylta. Internetin mukaan kyseessä ei ole puhdas raakatisle vaan 12-18 kuukautta kypsynyt tuote. Tämä liemi on sitten tuotu Yhdysvaltoihin "kypsytettäväksi".
Jenkeissä tapahtuva kypsytys tarkoittaa tässä tapauksessa rieslingissä "haudutettujen" tammisauvojen uittamista tisleessä. riesling-kypsytys ei ole niitä yleisimpiä viskibisneksessä, koska ei ole olemassa riesling-tynnyreitä: riesling valmistetaan lähtökohtaisesti terästankeissa.
Valmistustavan hienouksiin ja tarinaan juoman takaa voi tutustua alla olevista linkeistä.
Viskiharrastuksen syvyyttä voi mitata helposti sana-assosiaatiotestillä.
Hiukan pintavesiä syvemmällä ollaan, kun sanasta Lappari ei tule mieleen Lapin
Kulta. Tästä askel eteenpäin on se, kun Mäkkäri lopettaa olemasta
pikaruokaketju. Kolmas taso on saavutettu kun, sanasta ”lonkku” ei tule mieleen
väsyneet vitsit betonivedestä ja harmaista rinteistä.
Longrow on savustetusta maltaasta Springbankin tislaamolla
tislattua tislettä, josta syntyy makoisia viskejä. Springerin vuosituotannosta
noin 10 prosenttia menee tämän herkun valmistukseen. Lonkku on myös ainoa oikea
tapa lopettaa Campbelltown-tasting.
Tuoksu: Todella raskaan ja likaisen oloinen. Grillattua lihaa
ja BBQ-kastiketta. Keltaista ylikypsää hedelmää ja ripaus suklaata.
Maku: Appelsiinin ja suklaan yhdistelmä tuo mieleen sacherin,
mutta likaisen öljyinen suutuntuma sotkee mielikuvaa. Raskas, monitahoinen ja
ristiriitainen tapaus, jonka kanssa voi viettää aeoneja.
Tulee mieleen se päivä, kun paikallisen pitkän linjan
autokorjaamon huolto-ukoilla on juhlapäivä ja lähileipomosta on tilattu
Sacherkakku juhlan kunniaksi. Paradoksaalinen viski.
Longrow 12 yo Red, Fresh Pinot Noir Casks, 52,9 %
Tuoksu: Punaviinimarjamehua, tuhtia tammea.
Maku: Jättää suuhun hauskan pienen pintakerroksen. Punaista
marhamehua, tanniineja ja tammea.
Redit on aina hyviä, mutta ei tämä tästä kattauksesta jäänyt
mieleen. Melko yksioikoinen.
Longrow 16 yo, 2001/2018, Single Cask Bottled for Sweden by Symposion, 54,6 %
Tuoksu: Saippuaa, irtokarkkeja, hedelmätoffeeta ja Hubba Bubbaa.
Maku: Maussa karkkien sekaan on eksynyt muutama salmiakki ja
ohranjyvä. Ripaus turvetta yhdessä mukavan tammisuuden kanssa viimeistelevät
erittäin hämmentävän makuelämyksen.
Tästä tuli mieleen sisarusten lasten irtokarkkipussit: kaikkea sekasin ja aivan liikaa. Todella selvät Hubba Bubba -fiilikset saivat
viskin makumaailman vielä asteen oudompaan suuntaan. Hämmentävä ja
mielenkiintoinen viski, josta jäi vahva muistijälki. Kannattaa maistaa!
Springbank-iltamat jatkuivat Hazelburnin jälkeen itse lippulaivatuotteella. Tislaamon tuotannosta noin 80 prosenttia myydään Springbankkinä. Illan kattauksessa tätä herkkua oli kahden pullon verran.
Springbank 12 yo "Burgundy" 53,5 %
Tuoksu: Raikkaita marjoja: punaista viinimarjaa, kourallinen vadelmaa. Rusinoita ja isolla kädellä pähkinää.
Maku: Marjat kääntyvät suussa smoothieksi, jota on jatkettu vissyvedellä. Tynnyri hyvin läsnä. Ihan ripaus savun tuomaa likaisuutta jossain taustalla? Tarvii vettä.
Tynnyri tulee hyvin esiin. Pähkinöiden, rusinoiden ja marjojen yhdistelmä toi mieleen jonkin marjasuklaan makumaailman, vaikka sinänsä sitä perinteistä suklaata en tästä löytänytkään. Hyvä viski!
Springbank 1995/2010 14 yo "Society Bottling" 57,1 %
Springbank 1995/2010 14 yo "Society Bottling" 57,1 %
Tuoksu: Makea. Weetabixiä hunajalla. Ripaus vaniljaa ja kuolleita lehtiä.
Maku: Syksyinen lehtikasa. Tupakkaa. Märkää sanomalehteä. Ja kaikki tämä aamiaispöydässä weetabixkulhon äärellä. Joku on kaiken kukkuraksi sirotellut weetabixin sekaan mustapippuria. Sairasta.
Kun lukee omia noottejaan, niin pitää todeta, että toisin kuin pelkät nootit antavat odottaa niin kyseessä ei ollut maailman isoin viski. Tuota weetabixinä kuvaamaani jyvämäisyyttä/maltaisuutta pitää vielä erikseen alleviivata. Se oli ehdottomasti viskin kantava voima.
Viskin tynnyröinniksi kerrotaan "fresh sherry pipe", jota on itseasiassa maun perusteella aika hankala uskoa. Toki sherryjä on erilaisia, mutta väitän, että ihan perinteisessä oloroso/px -tynskässä tämä ei ole majaillut. Edelleen loistava viski, mutta societypullot vievät yleensä kielen ja lompakon mennessään. Tämä ei sitä tehnyt.
Viime viikonloppuna sain kunnian maistaa ison nipun Campbelltownin viskejä. Koska kattaus antoi luonnollisen mahdollisuuden postauksen jakamiseen osiin, säästän omia hermojani ja julkaisen nootit ja höpinät kolmessa osassa.
Ensimmäisessä osassa keskitytään Hazelburniin. Kertauksena niille, jotka eivät elä ja henkitä Campbelltownia: Hazelburn on Sprinbankia pienellä twistillä. Noin kymmenen prosenttia Springbankin vuosituotannosta myydään Hazelburnina. Se eroaa Springbankista tislausmenetelmältään, sillä Hazelburn tislataan perinteisen kahden sijaan kolmesti.
Tällä kertaa kattauksen Hazelburn-osio koostui kolmesta viskistä:
Hazelburn CV 46 %
Hazelburn 9 yo "Barolo Cask Matured" 57,9 %
Hazelburn 13 yo "Oloroso Cask Matured" 47,1 %
Miltä ne maistuivat? Notre Damen murhenäytelmän kunniaksi Vargia Vikernesiä mukaillen - Let's find out!
Maku: Terävän viinainen. Suutuntuma mukavan pureksittava. Lasiaika paljastaa nokareen päärynäjäätelöä. Muromainen viljaisuus kerä keltaisten käyneiden hedelmien läsnä myös maussa.
Maistelupoppoo jakoi CV:n suhteen samat aatokset. Kaikki muistelivat tämän olleen parempaa. Aika kultaa muistot? Tai sitten nykyään rima on vain noussut. Ei muisteltavaa jälkipolville.
Hazelburn 9 yo "Barolo Cask Matured" 57,9 %
Hazelburn 9 yo "Barolo Cask Matured" 57,9 %
Tuoksu: Marjaisa, tuhti ja tumma. Tammea ja tanniineja. Vaniljaa ja hauskaa kukkaisuutta. Mielenkiintoinen nenä!
Maku: Omaan suuhun tarvitsi isolla kaadolla vettä. Pelottavan ison vesilisän jälkeen viski aukesi ja tarjosi hyvin samoja komponentteja kuin nenä antoi olettaa. Kukkia, ruohoa, vaniljaa kera tanniinien. Suutuntunmaltaan tuhti!
Kuusi vuotta börbbää ja kolme baroloa antaa viskille todella mielenkiintoisen lähtökohdan, jossa se minusta onnistuu mielestäni hyvin. Siinä mielessä vaikea viski, että tämän kanssa piti jumpata veden ja lasiajan kanssa todella paljon, että sain toimimaan. Hankalaa, mutta toisaalta palkitsevaa.
Maku: Kielenpäällä viski antaa samoja mielikuvia kuin makukin. Mukaan sekoittuu myös hauskaa metallisuutta ja mausteisuutta.
Tämä ei tarvinut niin paljon vettä ja aikaa kuin edellinen ja oli siksi mielestäni näistä kolmesta ehdottasti mielyttävin viski. Tasapainoinen viski, josta ei isoja makuja silti puuttunut. Uskallan suositella.
Viime vuoden Diageon Special Release -sarjasta jäi mieleen Taliskerin 8-vuotias. Serge antoi viskille jäätävät 91 pistettä, joka viimeistään vei hypen ylikierroksille. Kaiken tohinan ja ihmettelyn keskellä unohdin hankkia itse viskin. Onneksi sain vihdoin samplen nenän alle ihmeteltäväksi.
Tynnyrinä tässä on ensimmäisen täyttökerran börbbä. Lisäksi voltit on siellä missä pitääkin. Mikä voisi mennä vikaan?
Talisker 2009/2018, 8 yo, Special Release 2018, 59,4 %
Tuoksu: Päärynää, venelakkaa ja maustekaapin kaikkia hyllyjä. Kukkaisen raikas. Tuoksuu puhtaalta. Vesilisällä ripaus vaniljaa ja pullataikinaa. Myös kukkaisuus pääsee paremmin vedellä esiin.
Maku: Muskottipähkinää, rouhittua mustapippuria ja liköörikonvehteja. Rakenteeltaan pureksittavan öljyisä. Vesilisällä kivasti suolaa ja kukkaketoa.
Raikas, puhdas, selkeälinjainen. Siinäpä kolme ensimmäistä adjektiivia, jotka tulivat juomasta mieleen. Tarvitsee ehdottomasti tipan vettä, jotta aukeaa.
Hassusti nuoruuden aistii viskistä, mutta se ei hirveämmin häiritse. Sanoisin tätä hyvällä tavalla moderniksi mallaviskiksi. Se, että ovatko nämä elementtejä, joita tämän hintaiselta viskiltä haluaa, jääköön jokaisen oman harkinnan varaan.
Eräs ystäväni totesi, että minulle ei voi tuoda lahjaksi viskiä. Perusteluksi hän kertoi, että ei osaisi valita sellaista viskiä, joka harrastajaa miellyttäisi. Tämä kommentti on jäänyt vaivaamaan. Ja toden totta, eipä ole juuri merkkipäivinä viskiä lahjapusseista löytynyt. Viiniä, kaljaa, konjakkia ja rommia on sen sijaan tullut useita pulloja. Törmäsin itse tähän "pelkotilaan" kun etsin pitkäripaisesti tuparilahjaa viinejä harrastavalle ystäväpariskunnalle. Kynnys viinin ostamiseen harrastajalle oli yllättävän korkea. Rohkelikkona nappasin pullon baroloa kainaloon ja ainakaan päin naamaa ei tullut nenännyrpistyksiä lahjan saajilta. Voimaannuttavaa. Onneksi nuorissa on tulevaisuus. Sisarusten lapsista ensimmäiset ovat jo muutaman vuoden olleet päälle 18 ja tuoneet Alkosta löytämiään viskihelmiä minulle maistettavaksi. Vaikka viskit eivät sinänsä ole olleet ihmeellisiä niin ajatus on aina lämmittänyt minua - nämä ihmiset ovat oikeasti miettineet, mistä voisin pitää ja hankkineet lahjan sen perusteella parhaan tietämyksensä mukaan. Yksi tällainen lahja oli Johnnie Walkerin Red Label, jonka sain siskonpojalta syntymäpäivälahjaksi lottokuponkiin käärittynä. Hieno lahja, josta tuli hyvälle mielelle. Olen usein pitänyt Red Labelia yhtenä huonoimmista koskaan maistamistani viskeistä. Tämän vuoksi en ole sitä itse juonut ainakaan viiteen vuoteen, saati harkinnut sen ostamista. Siksi lahja oli oivallinen, sillä tuskin olisin muuten Red Labelia tullut ostaneeksi. Oliko viski sitten niin pahaa kuin muistin?
Johnnie Walker Red Label - Sitä kissa ostaisi
Johnnie Walker Red Label, 40 %
Tuoksu: New make. Omenaa. Toffeeta. Perhonsidontalakkaa. Kokonaisuutena ohut.
Maku: Ihan ensimmäinen puoli sekuntia ihan miellyttävä. Vihreitä
hedelmiä, nahkaa ja toffeeta. Taittuu todella nopeasti melko oksettavaksi geneeriseksi
”väriviinaksi”, joka ei kyllä riemunkiljahduksia aiheuta. Olihan se nyt ihan kauhea viski. Silti oli kiva päästä maistamaan. Maistan myös joka vuosi mämmiä ja rosollia. Ja joka vuosi ne maistuu pahalta.
Olen Puolaa koskevissa kirjoituksissani maininnut useaan
otteeseen, että Puola ei ole viskimaa. Hämmästykseni oli suuri, kun edellisellä
Poznaniin suuntautuneella reissullani törmäsin ipapäissäni ihka oikeaan
viskibaariin.
Vanhankaupungin keskusaukion Wedel-kahvilan (paikallinen
Fazer) kupeesta löytyvä kuppila kantaa nimeä Dram – Whisky Explorers Bar. Sisään
astuessa käy selväksi, mikä Puolassa on halpaa. Ihmistyövoimalla ei voi olla
liikaa hintaa, jos pienessä baarissa on töissä neljä tarjoilijaa. Tragikoomiseksi
tilanteen teki vielä se, että olimme paremman puoliskoni kanssa paikan ainoat
asiakkaat.
Valikoima sisälsi suuren määrän pulloja, mutta suurin osa
niistä oli noin 50–100 euron arvoisia tislaamojen omia peruspullotteita. Ei
näitä jaksa baarissa maistella. Ryypätä toki voi, mutta se on eri asia. Hyllyistä
löytyi myös kovempaa kamaa, mutta olen köyhä, joten esimerkiksi Taliskerin 35-vuotias
jäi maistamatta. Eli ehkä ongelma on enemmän pinkan puutteessa kuin
valikoimassa?
Valikoin lasiini Gordon & MacPhailin 12-vuotiaan Scapan.
Viski oli mukavan suolainen tuttavuus, jonka kumosi kitusiin kitisemättä.
Ei paha.
Kyselin baarimikoilta kuulumisia Puolan viinaskenestä. Kuulema
gini ja viski ei puolalaisia nappaa, mutta vodkaa kyllä tehdään. Skippasin
tarjotut perunavotut, mutta baarimikko sai maistamaan paikallisia hunajasimoja.
Simasuille simaa.
Olen juonut muutamia puolalaisia hunajasimoja. Omaan suuhuni
ne ovat erittäin mukavia ja makeita herkkuja. Näitä saa muuten Suomesta ainakin
Tuulensuusta Tampereelta. Maistamani versio oli kuplivaa simaa, joka oli saanut
muistikuvieni mukaan tynnyriäkin osakseen yli kymmenen vuotta. Toki juoman
makeus on mallia diabetes, mutta pienissä erissä nämä laittavat suupielet
ylöspäin.
Viskihifistelijä, -nörtti, -autisti, -hipsteri ja
-harrastaja. Näillä nimiä minulla on kutsuttu.
Nappaan tällä kertaa kiinni sanasta ”nörtti”. Tuolla sanalla
on ollut minulle aina positiivinen pohjavire, koska miellän itseni monella
tapaa nörtiksi: pelaan tietokone-, lauta- ja korttipelejä. Olen lukenut scifiä
ja fantasiaa ja Taru Sormusten Herrasta on eniten minuun vaikuttanut
yksittäinen kirja/elokuva.
Viskinörtteilyssä ja ihan vaan ”nörtteilyssä” on paljon
yhtymäkohtia. Yksi niistä eskapismi, todellisuuspako. Siinä missä tietokoneen
ruudulla saan hetken olla Legolas ja ampua örkkejä otsalohkoon, myös viskiä
juodessa pääsee hetkeksi todellisuutta pakoon. Tarpeeksi viskiä nautittuaan
usein myös unohtaa mitä todellisuudessa tuli toilailtua.
Viskieskapismi on minulle asia, josta harrastuksessa nautin.
Viski on portti pois arjesta. Viskin kaataminen lasiin on eräänlainen rituaali
arjen ja oman ajan välissä. Viskikaappi on minulle Narnian vaatekaappi: kun ovi
aukeaa, matka toiseen valtakuntaan voi alkaa.
Tätä viskieskapismia voi vahvistaa tarinoilla. Usein itselleni
riittää kuitenkin pelkkä juoman ihastelu. Lasissa olevalla juomalla on aina
historia ja juuret. Minun tapauksessani se on lähes aina vähintään kolme vuotta
katsellut tammitynnyristä maailman menoa. Se on kiehtova ajatus.
Pari viikkoa sitten pääsin kokeilemaan eräänlaista
viskinörtteilyn huipentuman. Olen pelannut Magic the Gathering keräilykorttipeliä
vuodesta 2004. Sen pelaaminen on samanlainen osa identiteettiäni kuin viskin
juominen. En usko, että tulen koskaan lopettamaan kumpaakaan. Jos nämä kaksi
yhdistää, illan täytyy olla täynnä taikaa.
Karnin kanssa Port Elleniä <3.
Port Ellen 1983/2010, Douglas Laing ”Old Malt Cask”, Sherry Butt,
1/568, 50 %
Tuoksu: Lihaisa, lähes verisen metallinen tuoksu. Punaista
marjaa ja BBQ-kastiketta. Makea.
Maku: Huh! Verta ja tervaleijonia. Makea, tanniininen ja
savuisen likainen. Jopa chilinen. Grillattu sisäfileepihvi savuisella soosilla
ja itämaisella twistillä.
Taikakortteja ja Port Elleniä. Keksitkö nörtinpää?
Eskapismia parhaimmillaan. Aikamatka kadonneeseen ihmemaahan. Suosittelen –
yhdessä tai erikseen.
On. Mallasviskiä ei kanneta Alkosta ulos juuri alle
40 euron pullohinnan. Tällä panostuksella pääsee maistamaan lähinnä muutamaa
peruspullotetta. Osa näistä on toki hyviä viskejä, mutta viskiharrastuksessa
laatu ja vaihtelu ovat määrää merkittävämpiä tekijöitä. Uuden elämyksen
saamiseksi pitää jälleen kantaa rahaa kauppaan.
Viskin hintaa tärkeämpi seikka harrastuksen
kalleudelle on sen kulutusorientoituneisuus. Eräs samoissa pöydissä viskiä
juova ystäväni tapaa sanailla, että ”ostaminen on ihmisen parasta aikaa”.
Lause on piinaavan rehellinen. Viskien hankinta on
minulle vähintään yhtä tärkeää kuin niiden juominen. Uutuuksien seuraaminen ja
kauppojen selailu hyvien tarjousten ja löytöjen perässä on parasta ajanvietettä.
Huutokauppaillat ovat monelle viskinystävälle juhlapäiviä, joina läppärin ja
viskimukin äärellä luottokortti huutaa armoa.
Viskiostokset luovat harrastajaidentiteettiä.
Monelle oman lempitislaamon uutuudet pitää saada hyllyyn, oli niiden
makuprofiili tai hinta mikä tahansa. Bowikkamieheltä pitää löytyä kaapista
uusin Bowikka. Asiaa voisi verrata urheiluseurojen kannattamiseen: itse olen
katsonut parin viime vuoden aikana Tottenham Hotspurin ja Seattle Seahawksin
kaikki pelit. Seurojen kannattaminen on osa identiteettiäni. Erästä suomalaista
jalkapalloaiheista keskustelufoorumia mukaillen – myös viskiä voi mieshuorata.
Viskiä harrastavat keski-ikäiset miehet. Ja kyllä,
myös Oulussa tastingeissa pyörii naisia, eläkeläisiä ja ihmisiä, joita ei vielä
kehtaa keski-ikäisiksi kutsua. Nämä seikat eivät muuta keskimääräisen
harrastajan profiilia.
Tältä näyttää kallis viski.
Viime vuoden heinäkuussa Tuomas Rajala kirjoitti kolumnin otsikolla
”Mihin katoaa järki, kun keski-ikäinen aloittaa harrastuksen?”. Laajalti
somessa levinnyt teksti osui, upposi ja toi mieleen monet viskiharrastajat.
Rahaa palaa, google laulaa ja kaapit täyttyvät viskistä sitä vauhtia, että aina
ei kerkeä hankkia säilytystilaa samaa tahtia. Ja tämä on hieno asia.
Asian summaa hyvin eräs betoniviidakon sananlasku:
”Jos harrastus ei vie kaikkia rahoja, hanki uusi”. Haluan painottaa sana
”harrastus”. Viski ei ole kulutushyödyke. 50 euroa seitsemästä desistä etanolia
on liikaa, mutta harrastusvälineestä se ei ole mitään.
Itselle viskiharrastuksen kalleus on viime vuosina
iskenyt silmille kovaa. Parempi puoliskoni muutti Puolaan ja leijonanosa
viskibudjetistani on kulunut elämänveden sijasta lentolippuihin. Tämä on
vaikuttanut yllättävän paljon viskiharrastukseeni. Uutuuksia ei kiinnosta
seurata, koska kokonaisia pulloja ei pysty hankkimaan enää hetken
mielijohteesta. Myös Uisge jäi välistä, koska rahalla oli nyt muutakin käyttöä.
Harrastajaidentiteetin ylläpito on vaikeampaa ilman pinkkaa ja pelimerkkejä.
Tämä syö puolestaan harrastuksen mielekkyyttä.
Itkut sikseen. Olen eräälle olutta harrastavalle
ystävälleni todennut leikkisästi, että oluen harrastaminen on paljon kalliimpaa
kuin viskin harrastaminen. Seison edelleen argumentin takana. Jos verrataan
oluen perusyksikköä (0,33l) viskin perusyksikköön (4cl), on viskin hinta
yleensä erittäin kilpailukykyinen. Esimerkiksi Taliskerin kymppiä saa Alkon
hinnoilla 4 senttiä hintaan 3,1 euroa. Aika moni olut jää noilla hinnoilla
Alkon hyllylle pölyttymään. Ja usein harrastajat juovat paljon pienempiä
annoksia kerralla. Rehellisyyden nimissä pitää todeta, että tämä pätee myös
oluen juomiseen harrastemielessä.
Edullisen viskiharrastuksen villakoiranydin on
senttilitrapohjaisessa ajattelussa. Kun viskin hankalasta myyntiyksiköstä, 0,7
litran pullosta, pääsee eroon, ei viski ole enää kallista.
Senttilitrapohjaiseen harrastamiseen on muutama
pesunkestävä neuvo. Yksi tapa kiertää ongelmaa on käydä juomassa baarissa.
Vaikka litrahinta nousee tällöin isommaksi, saa samalla rahalla useampia
makuelämyksiä. Suurelle osalle harrastajia uudet makuelämykset ovat ne
harrastuksen tärkein osa-alue.
Toinen neuvo on hankkia viskistä hullaantuneita
kavereita. Kimppapullot ovat mahtava keksintö. Desin osuus kallistaakin
uutuudesta on hinnaltaan siedettävissä rajoissa. Tästä seuraava askel on
samplejen ostaminen ja vaihtaminen netin kautta tai kavereiden kanssa, joka
toimii myös mainiosti. Samplejen voimin taitaa pyöriä minun ymmärrykseni mukaan
myös suurin osa suomalaisista viskiblogeista. Ja bloggarit ovat aina oikeassa.
Kolmas tapa kiertää pinkkaongelmat on liittyä
harrastejärjestöihin. Viskin ystävien seura ja Suomen mallaswhiskyseura ovat ne
ilmeisimmät vaihtoehdot, mutta myös pienempi paikallisklubeja löytyy ympäri
Suomen. Google on tässä ystävä.
Viski on hieno harrastus – pankkitilin saldosta
riippumatta.
” Ystävänpäivä on
mahdollisesti saanut alkunsa antiikin RoomanLupercalia-juhlasta, jota vietettiin 15. helmikuuta. Juhlalla kunnioitettiin Junoa, roomalaista naisten ja avioliitonjumalatarta, sekä Pania, luonnon jumalaa. Nuoret miehet kokoontuivat Palatinus-kukkulalla olevaan luolaan ja uhrasivat vuohia ja koiran. Juhlan jälkeen nuoret miehet kulkivat ympäriinsä
vuohennahkoihin pukeutuneina ja läiskivät vastaantulijoita vuohennahkaisilla
remmeillä. Sen uskottiin lisäävän hedelmällisyyttä.”
Näin kertoo ystävänpäivästä
Wikipedia. Koska vuohien ja koirien uhraaminen olisi turhan arkista, kerron
tarinan ystävyksistä, jotka joivat 10 Mortlachia.
Mortlach on
Dufftownin vanhin tislaamo. Vuonna 1823 perustettu tislaamo on jäänyt isossa
kuvassa kaupungin todellisten jättiläisten, Glenfiddichin ja Balvenien,
varjoon. Lähes 3 miljoonaa litraa vuodessa tuottava tislaamo oli pitkään
tuntematon työhevonen, jonka ainoa tehtävä oli puskea viinaa sekoiteviskien
tarpeisiin.
Suuren ja mahtavan
Diageon siipien suojasta on Mortlachia valunut kuluttajien laseihin myös single
malttina. Tarina on monelle viskinharrastajalle tuttu. Vinkkinä kerrottakoon,
että siihen liittyy kasveja ja eläimiä. Ja se nimi ei muuten ole Diageon
keksintö vaan erään viskikirjailijan, jolla sattuu olemaan sama nimi kuin
yhdysvaltalaisella pop-laulajalle, jonka hitistä tämän blogin nimi on väännetty.
Flora ja Fauna -sarjan
historiaan voi tutustua alta löytyvän erinomaisen videon avustuksella.
Mortlach on tislaamo,
jonka maine on pitkälti erinomaisen Flora ja Fauna -sarjan pullotteen ansiota.
Siksi oikeaoppinen Mortlach-tasting potkaistaan käyntiin tällä pullotteella.
Maku: Öljyisen raskas
suutuntuma. Kivasti puuta ja tanniinia. Kielellä leikkivät samat elementit kuin
nenässä, mutta jälkimaku on yllättävän lyhyt. Onneksi viskiä voi ottaa aina
lisää.
Klassikko on
klassikko. Vähän olin pettynyt jälkimaun pituuteen, mutta erinomainen viski
joka tapauksessa.
Seuraavat kaksi
viskiä edustivat taas sitä kaikkea pahaa, mitä viskimaailma nykyään on. Pari
vuotta sitten julkaistut Mortlachin OB-pullotteet muistuttavat lähinnä
konjakki- tai hajuvesipulloja. Kaiken lisäksi niistä on vaikea ottaa kännykällä
hyvää kuvaa. Kyllä pullot pitäisi suunnitella Instagram edellä! Nimetkin tuovat
mieleen lähinnä Alkon alahyllyn brändyt.
Ei siitä saa edes kuvaa!
Mortlach Rare Old,
43,4 %
Tuoksu: Viinainen.
Tulee mieleen kossulla jatkettu rusinavelli.
Maku: Mallas kutittelee
kivasti kielenpäällä. Ohut, hämmentävän ”blendimäinen”. Yksinkertaisesti surkea.
Maistelupaikka ei
tällä viskillä ollut paras mahdollinen, mutta tuossa hetkessä oma subjektiivinen
näkemykseni viskistä oli hyvin negatiivinen. En osta, en suosittele.
Mortlach Special
Strenght, 49 %
Tuoksu: Edelliseen
verrattuna jykevämpi. Rusinaa, pippuria, mukavia suklaavivahteita.
Maku: Tuoksu lupasi
jo enemmän, mutta heikoksi jää makuelämys. Ohut on ensimmäinen sana, joka tulee
mieleen. Sinänsä makumaailma tuo miellyttävällä tavalla mieleen
liköörikonvehdit.
Tässä oli jo paremmin
yritystä, mutta jos näitä kolmea OB-pullotetta keskenään vertailee, niin tulee
taas paha mieli. Mainitsinko jo, että nämä uudet pullot näyttävät ihan
kauheilta? Jos asiasta etsii positiivisia puolia, niin Diageokin oli samaa
mieltä ja lopetti näiden tekemisen ja löi uusien Mortlachien kylkeen takaisin
rehelliset ikämerkinnät.
Sitten siirryttiin
tastingin hämmentävään osioon. Mortlach on profiloitunut sherryviskiksi.
Mielikuva on lähes yhtä vahva kuin Macallanin tai GlenDronachin tapauksissa. Tästä
huolimatta tastingiin oli isäntä kaivanut pöytään kolme kappaletta bourbontynnyrissä
kypsyneitä Mortlacheja.
Mortlach 14 yo, 1998/2013, The Maltman, 46 %.
Mortlach 14 yo,
1998/2013, The Maltman, C.No 10998, 46 %
Tuoksu: Raikas tuoksu,
jossa todella paljon päärynää. Vaniljanoottien kanssa tuo mieleen Ville
Vallaton -jäätelön.
Ripaus karamellista makeutta. Olisiko se sitten toffeeta?
Maku: Öljyinen
suutuntuma. Jäätelömielikuvaan sekoittuu vahva maltaan maku. Päärynä-vanilja
-jäätelö ja keksinmuruja!
Mortlach 18 yo,
Sansibar, 51,2 %
Tuoksu: Suorastaan
hyökkää nenään. Salmiakkia ja vihreitä hedelmiä. Ajan ja veden kanssa muuttuu
trooppiseksi hedelmäsalaatiksi: kookosta, ananasta ja vaniljaa.
Maku: Vaatii
ärhäkkyydessään vettä, mutta maku lunastaa nenän odotukset kiitettävästi.
Trooppinen hedelmäcocktail pienellä likaisella rosoisuudella.
Mortlach 16 yo,
1994/2011, Cadenhead’s, 54,2 %
Tuoksu: Yrttisempi
kuin kaksi edeltävää. Silti löytyy ananasta, mutta tällä kertaa käynyttä
sellaista. Syksynlehtiä ja muuta käynyttä ja imelää (hyvässä mielessä).
Muskottipähkinää.
Maku: Iso viski.
Jälleen maun maltaisuus muuttaa hiukan mielikuvaa leivonnaisten suuntaan: syksyisen
haravointiurakan jälkeen nautittu ylihaudutettu kuppi musta teetä kera
ananaspullan.
Mielenkiintoinen
kolmikko. Tynnyrit toki dominoivat makumaailmaa, mutta väitän että bourbonkypsytyksen
seasta on helpompi poimia tislaamolle tyypillisiä makuelementtejä. Mortlachin
tapauksessa yksi tällainen on tisleen öljyisyys, joka tuntui löytyvän kaikista
kolmesta bourbonkypsytetystä kokelaasta.
Sitten niiden sherrymörköjen
kimppuun. Loppuun oli säästety neljä IB-Mortlachia. Jo viskien väri toi veden kielelle.
Mortlach 1990/2012, van
Wees, 46 %
Tuoksu: Lakritsia, toffeeta,
ananasta, tiettyä taikinamaisuutta. Pölyinen.
Maku: Öljyinen
suutuntuma, joka toi mieleen kastikkeet. Ettei olisi Maizenaa tipahtanut
pulloon? Kuin lapsuuden irtokarkkihylly.
Hämmentävä viski
siinä mielessä, että makukuvauksen perusteella viski kuuluisi bourbonkypsyteltyjen
joukkoon. Ei huono viski, mutta odotin hiukan erilaista tykittelyä.
Mortlach 1990/1998, The Vintage Malt Whisky Co, 50 %.
Mortlach 1990/1998,
The Vintage Malt Whisky Co, 50 %
Maku: Todella kovat tanniinit.
Ottaa poskeen lähes väkivaltaisesti, #metooviski, mutta ei se haittaa. Kypsän
hedelmäinen, jota tasoittaa raikas mentholi.
Mitenkäs tämän nyt
kuvailisi. Kahdeksan vuotta tynnyrissä ja lasiin on saatu aivan saatanan hyvä
viski. Iso, vahva ja monitahoinen.
SWMS:n etikettejä ei voi kuin rakastaa.
Mortlach 18 yo, 1995/2014,
SMWS, 76.119, 56,7 %
Tuoksu: Tasapainoinen
nenä, jossa hedelmäsalaattia ja joulumausteita. Yleisilme hiukan imelän käynyt.
Vedellä avautuu ja esiin tulee omenoita, pähkinöitä ja manteleita.
Maku: Jälleen öljyinen
ja paksu suutuntuma. Etiketin lupaamaan jouluaamun fiiliksiin tällä ei pääse,
mutta tasapainoinen esitys, jota juo mielellään.
Jälleen hämmentävä
sherrybutt, jota voisi luulla helposti bourbonkypsytetyksi viskiksi. Silti
makoisa tapaus.
Mortlach 1989/2012, MacKillop’s
Choice, 54,9 %
Tuoksu: Keltaista
luumua (kyllä, semmoisia on olemassa), maltaisen lämmin. Hyppysellinen palanutta
sokeria/toffeeta. Tuoksu on yksinkertainen, mutta jotenkin syvä. Tykkään.
Maku: Syvän maltainen
ja pitkä. Toffee ja keltainen luumu pysyy myös maussa mukana. Kesäinen
piknik-retki puistoon (ei pidä sekoittaa brunssiviskiin, joka on ihan eri asia).
Lopussa olo oli
hämmentynyt. Sherrykypsytykset tarjosivat tällä kertaa normaalista poikkeavia
makuelämyksiä ja ero bourbonkypsytykseen oli merkillisin pieni. Mahdollisesti velttoja
tynnyreitä? Samapa tuo, kaikki neljä viimeistä olivat hyviä viskejä.
Rikkoutuneen korkin ansiosta viskiä tarjoiltiin myös elegantista dekantterista.
Yksi oli kuitenkin ylitse
muiden. I’m a Simple Man: överisherryt ovat minun suuhuni taivaallista herkkua.
Vuonna 2004 yhdysvaltalainen tutkimusryhmä teki
mielenkiintoisen löydöksen. Ryhmä testasi, reagoivatko ihmisen aivot eri
tavalla Pepsiin kuin Coca-Colaan. Koehenkilöille juotettiin juomia useassa eri
koetilanteessa, ja samalla heidän aivonsa magneettikuvattiin. Tämän avulla
saatiin selville, mitä osia aivoista juoma kulloinkin stimuloi. Koko artikkeliin
voi tutustua tästä.
Tulokset olivat hätkähdyttäviä. Ihmisten aivoissa tapahtui
huomattavasti enemmän liikettä, kun he tiesivät, mitä juomaa he joivat. Etiketillä
siis on väliä. Asiasta tekee vielä mielenkiintoisemman se, että Coca-Colan
etiketti sai aikaan Pepsiä enemmän aivotoimintaa. Tutkimusryhmän mukaan brändin
yleinen tunnettavuus vaikutti ihmisten aivovasteeseen, tehden Coca-Colan
juomisesta enemmän aivoja stimuloivan kokemuksen.
Tuoreemmassa muistissa on saksalaisten tekemä viinitutkimus,
jossa huomattiin, viinin hinta näytti parantavan sen makua. Tutkimuksessa
koehenkilöille juotettiin eri hintaisia viinejä ja kerrottiin niiden hinta.
Todellisuudessa viini oli koko ajan samaa. Tästä huolimatta kalleimmaksi
väitetty viini maistui ihmisten suussa parhaalta.
Elämyspankkia täyttämässä.
Kaikki edellä mainittu liittyy mielestäni olennaisesti
viskistä nauttimiseen. Viskiä juodessa voi hyvillä mielin todeta, että se ei
ole pelkkä juoma. Itseasiassa tutkimuksen valossa näyttää siltä, että oikeastaan
mikään juoma tai ruoka ei ole vain ruokaa tai juomaa. Kulttuurin painolastia ei
pääse pakoon edes viskilasin äärellä.
Tärkeä huomio tässä keskustelussa on se, että tämä ei
välttämättä ole ollenkaan huono asia. Jos kulttuurilliset arvot tekevät viskihetkestä
paremman, niin eikö se tarkoita vain nautinnon lisääntymistä? En väitä, että
viski alkaa maistua paremmalta, kun katselee illat pitkät Ardbegin mainoksia,
mutta yleinen viskitietouden kartuttaminen on varmasti eduksi. Kulttuuripääoman
kartuttaminen ei ole synonyymi markkinamiesten tarinoiden nielemiselle.
Kaiken takana on halu pelastaa viski. Haluan pelastaa viskin
liian insinöörimäiseltä lähestymistavalta, jossa viski laimentuu vain
alkoholiksi. Ikä, tynnyröinti, prosentit, tislaamo tai vaikka ne tisleen
leikkauskohdat ovat tärkeitä asioita, mutta ne ovat vain puolet
viskielämyksestä. Eikä niiden pohjalta voida kategorisoida viskejä hyviin ja
huonoihin.
Viski on aina elämys, joka ei rajoitu pelkästään viskiin.
Aikoinaan naureskeltiin Jim Murrayn Kanadan Uigeadailille, mutta tarinassa voi
piillä vinha opetus. Minä uskon, että Jim Murrayn suuhun kyseinen Uigeadail oli
vuoden 2007 paras viski. Paikka, aika, seura ovat vain pieni osa siitä, mitkä
kaikki seikat vaikuttavat viskielämykseen. Nämä ovat seikkoja, joita ei huutokauppoja
selatessa kannata unohtaa.
Kävin edellisen kerran Uisgeessa vuonna 2017. Tuolloin päivä
starttasi Arran-maistelulla. Samalla pääsin maistamaan Arranin suomipullotetta, josta jäi positiiviset muistikuvat. Tämä siitä huolimatta,
että kyseisenä iltana tuli juotua muutama muukin viski.
Arranin sherry hogissa kypsynyt suomipullo jäi pahasti
mediahuomiossa samaan aikaan tulleiden Highland Parkin vastaavien jalkoihin.
Valitettavasti täysin syyttä suotta, sillä kyseessä on erinomainen viski. Tai
ainakin sitä mieltä olin kaksi vuotta sitten.
Nyt pari vuotta myöhemmin piti viski ottaa uudelleen
maisteluun. Onko aika kullannut muistot vai oliko kyseessä oikeasti laadukas
tuote?
Arran 2000/2016, 16 yo, Private Cask, Finland Exclusive,
49,8 %
Arran 2000/2016, 16 yo, Private Cask, Finland Exclusive,
49,8 %
Tuoksu: Kaakaota, sacherkakkua, marsipaania, punaisia
marjoja. Ripaus mahonkia ja hedelmätoffeeta. Yllättävän raikkaan tuoksuinen,
vaikka tynnyri on selkeästi läsnä.
Maku: Hyvin samoja teemoja kuin maussa. Rakenne tuo mieleen liköörikonvehdit.
Makea ja raikas yhtä aikaa.
Mielestäni ei huuda vettä, vaikka on kyse tynnyrivahvasta
viskistä. Viski tuo mieleen talvisen hiihtolenkin päätteeksi nautitun kuuman
kaakon. Jälkiruoaksi liköörikonvehti ja pala sacherkakkua. Mielikuva, joka
ainakin minua miellyttää.
Valitettavasti Uisge jää tänä vuonna välistä, mutta menkää
ihmeessä kaikki kynnelle kykenevät paikalle. Hieno tapahtuma, hyviä viskejä!
Onnea on viskiä arvostavat ystävät. Kaavin samplevadin
pohjia ja käteen tarttui ystävältä saatu sample Clynelishiä. Iloa lisäsi se,
että pullon kylkeen oli kirjailtu selvästi samplen tiedot. Ei muuta kuin sample
lasiin ja ihmettelemään.
Jokin ei nyt täsmää.
Nautiskelin viskiä, kirjailin nootteja ylös ja sen jälkeen
googlailemaan pullon tietoja. Hyvin pian kävi selväksi, että samplen etiketin
mukaista viskiä ei ole edes olemassa. Onneksi kavereihin voi luottaa ja pian minulla
oli kuva pullosta, josta samplen sisältö oikeasti oli.
Clynelish
19 yo, 1996/2015, Berry Bros & Rudd
Tarinan opetus: merkinnät samplepulloihin on tehtävä taiten.
Kyseessä siis 19-vuotias, vuonna 1996 tislattu ja vuonna
2015 pullotettu Clynelish. Voltteja riemukkaat 56 kappaletta. Tynnyrinumero 6423.
Pullottaja Berry Bros & Rudd.
Tuoksu: Lähes pistävä sitrus. Tulee mieleen sitruunalla
hajustetut pesuaineet. Häivähdys kookosta. Hunajaa. Mineraalinen.
Maku: Makeaa mehiläisvahaa, kuin olisi sokeria lisätty.
Sitruunan pistävyys taittuu sitruunamuffinssiksi. Tiukka runko ja vahamainen suutuntuma.
Vaatii paljon vettä.
Clynelish siinä muodossa kuin minä tislaamoon ihastuin.
Erittäin selkeä vahamaisuus kielenpäällä saa hymyn huulille. Viski on
hämmentävän makea, mutta tässä tapauksessa se on vain kehu. Mehiläisvaha tuo
mieleen tuohukset. Jos jotain haukkuja haluaa keksiä, niin makumaailma on
jollain tapaa vähän yksioikoinen ja ohut. Ohut on outo adjektiivi viskistä,
joka tuntuu suussa vahalta, mutta viittaan tässä nimenomaan makuun, en
rakenteeseen.
Yleisesti hyväksytyn kaanonin mukaan suomalaiset
viskiharrastajat rakastavat savua. Savusauna, nuotiot, tervaleijonat blaa blaa
blaa.
Ja kyllä, myös minun viskimatkani on alkanut savuviskeistä.
Pitkään pidin sitä myös viskin tärkeimpänä ominaisuutena. Muistan vieläkin kun
ostin viskiharrastukseni alkutaipaleella Lagavulinin 12-vuotiaan CS:n. Pullo
oli itselleni suuri pettymys, sillä viski ei ollut mielestäni tarpeeksi savuinen.
Nykyään tällainen ajatus tuntuu hölmöltä.
Olen myös sitä mieltä, että savuviskit ovat loistavia ”aloittelijan
viskejä”. Savu ja turve ovat makuja, jotka on helppo erottaa ja jotka peittävät
alkoholin maun alleen. Tällöin viskistä saa helposti kiinni ja alkoholi ei
häiritse makuelämystä. Kiitos kulttuuriperintömme, myös ne savuterva-aromit liittyvät
meillä yleensä positiivisiin asioihin.
Pidän edelleen savusta ja turpeesta. Ne ovat usein
elementtejä, joilla varsinkin hintahaitarin alapäässä voi peittää nuoren
tisleen ominaisuuksia. Nuori tisle tuntuu noin yleisestikin sopivan turvesavun
rinnalle.
Jouluna sain kuitenkin jälleen opetuksen siitä, että savu ei
aina ole hyvästä. Joulun myötä nimittäin someni täyttyi erään savuisen
alkoholituotteen hehkutuksesta, joka tuntuu olevan jo osa suomalaista
jouluperinnettä – Aecht Schlenkerla Rauchbier Urbock.
Kyseinen olut minulle pullotettua oksennusta. Täysin
juomakelvoton tuote, jonka rasvainen ja likaisen savuinen makumaailma muuttaa
parhaimmatkin bileet laskuhumalankatkuiseksi ankeudeksi. Joka joulu yritän ”hyväksyä”
tämän oluen maun, mutta vielä en ole siinä onnistunut. Myös tänä vuonna puolen
litran pullosta päätyi 4,5 desiä lavuaariin.
Tänä jouluna jäin olutta hävittäessäni miettimään, miksi
sama makuelementti saa oluessa aikaan spontaania yökkäämistä ja viskissä
puolestaan tyytyväistä hyminää?
Omaan suuhuni viskin savuisuuden tärkein erottava tekijä
olueen verrattuna on sen kuivuus. Savuoluet, ja oluet yleensäkin, ovat viskiä
makeampia. Tämä kääntää vaakakupin viskin puoleen.
Korkea alkoholiprosentti
auttaa sietämään myös oluessa inhoamiani öljyisiä ja likaisia savuaromeja. Esimerkiksi
Longrowit ovat parhaimmillaan kuin huoltamon lattialta kaavittua jäteöljyä.
Sama makumaailma oluessa ei taas omaan suuhuni toimi.
Myös viskeissä savuisuus vaihtelee runsaasti. Turpeen määrän
lisäksi tärkeässä osassa on turpeen alkuperä. Aiheesta kannattaa käydä
lukemassa lisää sen vakavammin otettavan oululaisbloggarin blogista – Whisky Science:Peat.
Loppuun vielä maistelunootit hiukan erilaisemmasta
savuviskistä. Tobermoryn tislaamo valmistaa savuista tislettä nimeltä Ledaig.
Sen makumaailma miellyttää minua suuresti, vaikka kuvailisin sen makua pitkälti
samoilla adjektiiveilla kuin haukkumaani Schlenkerlaa.
Ledaig 13 yo, Amontillado Cask Finish, 59,2 %
Ledaig 13 yo, Amontillado Cask Finish, 59,2 %
Tuoksu: Makea, savuinen. Palvikinkkua, BBQ-kastiketta,
vaniljaa ja runsaasti suolaa.
Maku: Käristettyä pekonia, likaista nuotionpohjaa. Suolan
kaveriksi tulee myös mustapippuria. Makea ja rasvainen.
Hyvä viski, joka saa haluamaan lisää Ledaigeja lasiin.
Täysin erilainen savuturvekokemus kuin Islayn viskeissä.
