keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Tietoteoria ja viskin maistaminen

Esitin viskin fenomenologia -kirjoituksessani, että omaehtoisen immersion rakentaminen viskistä edellyttää tiedon kartuttamista. Olen pikkuhiljaa rakentanut ajatusta eteenpäin ja ohessa on muutamia ajatuksia aiheen tiimoilta. En pyri antamaan yhtä ja oikeaa vastausta vaan lähinnä esittelen mieleen juolahtaneita ajatuksia. Peruskysymys on: miten tieto viskistä rakentuu?

Empiria on eittämättä yksi tiedonhankintametodi. Maku-, haju- ja näköaistilla saadaan viskistä tärkeää informaatiota, mutta kuten viskin fenomenologiassa esitin, se ei ole ainoa tapa laajentaa viskikokemusta. Viskistä saa tietoa esimerkiksi lukemalla. Viskikirjallisuus antaa tietoa valmistusprosessista, tislaamoista ja muusta viskin ympärillä pyörivästä. Tätä kautta laajentuva kokemusmaailma auttaa viskin makujen ja tuoksujen havainnoimisessa.

Tärkeää on myös kokemus. Maistelemalla opit maistelemaan ja tunnistamaan uusia vivahteita. Ritva Koskenniemi-Sivonen on kuvannut hienosti tätä maistelun hermeneuttista kehää:

Jotkin viinejä kuvaavat luonnehdinnat ovat johdettavissa rypäleiden ominaisuuksista, mutta monet sanat – esim. notkea, kiinteä, ryhdikäs, pitkä, roteva, pyöreä – ovat pikemminkin metaforisia (kielikuvallisia) ilmaisuja, joilla tuntija-maistajat ovat sanallistaneet arviointiaan viinistä. Näitä sanoja ei voi ymmärtää, ellei ole ainakin jossain määrin itse kokenut kuvattavaa makua.” 
(http://www.helsinki.fi/~rkosken/taito_ja_tieto)

Maisteluja voi perinteisesti kuvailla kahdella metodilla. Toisessa haetaan haju/makuhavainnolle vastinparia omasta reaalimaailman kokemuskentästä. Tällaisia ovat esimerkiksi vanilja, omena tai turve. Toinen traditio nojaa mielikuviin. Tälloin vastinparia haetaan abstraktioista, kuten Koskenniemi-Sihvonenkin lainauksessaan esittää. Mielenkiintoista on, että viskipiireissä tunnutaan vannovan vahvasti ensimmäisen tradition nimeen, vaikka en ainakaan itse keksi millä perusteilla nämä kaksi voitaisiin laittaa paremmuusjärjestykseen.

Duncan Taylorin Mark Watt totesi Uisgessa, että hän kuvaa viskin makua yleensä maatalaussanoilla, sillä hän on maatilalla kasvanut. Viskin maistelija ei siis pääse oman kokemuskenttänsä ulkopuolelle. Hyvä esimerkki tästä on Ardbegin Corryvreckan, jonka tuubin kyljessä lukee, että viski maistuu kumkvatille. Ainakaan itse en ennen pikaista googlausta edes tiennyt onko kyseessä mauste, hedelmä vai eläin. Juuri tämän takia omaa tietotaitoaan viskinjuonnista voi kartuttaa yksinkertaisesti menemällä esimerkiksi maustekaapille ja haistelemalla.

Toisaalta ei saa taas säikähtää sitä, että ei osaa muuttaa sanoiksi omaa hajuaistiaan. Corryvreckania maistellessa ei mielestäni tule tarttua kumkvatteihin vaan etsiä aktiivisesti aistien antamille ärsykkeille vastaavuuksia omasta kokemuskentästä. Tätä kokemuskenttää voi pikkuhiljaa sitten laajentaa, jolloin viskistä saatavan tiedon määrä kasvaa. Yksi keino tähän voi olla perinteisten maistelukaavioiden ”auki haisteleminen”. Jos esimerkiksi alla olevasta kuviosta opettelee haistamaan jokaista päämakua kohden kahta näihin konkreettisesti liittyvää asiaa, ollaan jo pitkällä. Näitä makukokemuksia voi täydentää esimerkiksi abstraktiolla. Minusta viski voi aivan hyvin olla täyteläinen tai kulmikas. Yksinkertaisimmillaan viskin maistelu on hermeneuttisen kehän rakentamista maistajan kokemusmaailman ja viskin antamien aistiärsykkeiden välille.

Esimerkki maistelukaaviosta.
Tämän vuoden Uisgessa Jari Tuomisen pitämä tuoksuluento jäi väliin, mikä on harmi, sillä samojen asioiden ympärillä miehen luento on nettikirjoitusten perusteella pyörinyt. Myös miehen kirja pitänee katsastaa tai ainakin kursiivisesti läpi selailla.

Törmäsin myös toiseen mielenkiintoiseen lähteeseen asian tiimoilta. Posti toi tällä viikolla Fritz Allhoffin ja Marcus P. Adamsin toimittaman Whiskey & Philosophy: A Small bach of Spirited Ideas -teoksen. Olen opusta iltasella lueskellut ja sain ilokseni huomata, että samoja aiheita on mietitty myös alan ammattilaisten toimesta. Kirjan sisältämä Ian Buxtonin essee Provenance and Authenticity: The Dual Myths of Scotch käy läpi täysin samoja asioita kuin Viskin fenomenologia -kirjoitukseni. Buxton käyttää jopa samoja esimerkkejä viinin hinnan vaikutuksesta maistelukokemukseen. Suosittelen esseetä ja koko kirjaa kaikille viskeistä kiinnostuneille. Saatan jopa värkätä kevään aikana teoksesta kirja-arvion poikasen.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Uisge 2013

Skotlannin reissun jälkeen on hyvä kerrata se matkan aloitusrasti: Uisge 2013. Festareita on käsitelty jo lähes jokaisessa suomalaisessa viskiblogissa, joten näin jälkijunassa on vaikea mitään uutta alkaa väkisin keksimään. Tapahtuma on pienine puutteineen mainio ja järjestävältä taholta todellinen kulttuuriteko pitää hommaa pystyssä. Vilpittömät kiitokset tästä työstä myös täältä pohjoisesta. Alla pieniä lastuja tapahtumasta, niin kuin minä sen koin.

Yöjunan suomien rajallisten unien myötä aamuinen haahuilu pääkaupungissa oli niin päämäärätöntä, että eksyimme Kiasmaan. Nykytaide keikkuu aina siinä rajoilla, että onko tämä nyt siistiä vai kauheaa paskaa. Tämänkertainen "dokumentti nykytaiteessa" sai suun napsumaan siihen malliin, että seurueemme oli Wanhan kahvassa kiinni 14:55 ja taisin olla ihan ensimmäisten joukossa, ellen jopa ensimmäinen, joka perjantaille pääsylipun osti.

Festarialueella ensimmäisenä pysäytti Ceestashopin ständi, jolta ostimme kaikki loput Glencairnin kannet/hatut parempiin hoiviin. Ständillä oli myös muutama tulppaanilasimalli, joiden tilaamista pitää vakavasti harkita. Tämän jälkeen olikin hyvä aloittaa se tärkein, eli maistelu.

Onko vähän kätevä?

Minulla ei ole ollut tapana Uisgeessa tehdä nootteja viskeistä ja tämä politiikka piti myös tällä kertaa. Jotain pientä sentään laitoimme porukalla ylös. Tällä kertaa DJ Paten joutupevideoiden innoittamina päätettiin porukalla arvostella viskit tieteellisen tarkalla 1-5 asteikolla. Metodiin voi tutustua vaikka tästä.

Ja lasissahan kävi seuraavat tuliliemet:

Cu'Dhub 2/5
MacKinlay Rare&Old 3/5
Glen Garioch 1995 4/5
Glenfarclas 40yo 4/5
Glenfiddich Age of Discovery 19yo 2/5
Tobermory 15yo 3/5
Teerenpeli Kaski 3/5
Van Winkell Family Reserve 13yo 3/5
Bunnan Toiteaich 3/5
Cutty Sark 12yo 2/5
Caol Ila 27yo 4/5
Port Ellen 27yo 4/5
Glen Grant 30yo 4/5
+ muutama muu joille ei arvosanaa annettu.

Hieno tarina ja veikeä viski.
Hyvä kakkonen.
 Positiivisin yllätys ja siten "kisan voittaja" oli Glan Gariochin 1995. Toki lopun kolmikko oli jäätävän kova, erityisesti Caol Ila. Erityismaininta tietysti Teerenpelin Kaskelle, joka oli kyllä oivallista kamaa ollakseen Suomesta. Kävin myös Tullamore Dewin ständillä kokeilemassa viskidrinkkiä, mutta absintilla maustettu lasi oli meikäläiselle hiukan liikaa. Kyseinen ruoholitku on todella viheliäisen makuista.

Siinä se litku valmistuu.
 Illan päätti Andrew Laingin maistelutilaisuus, missä oli tarjolla festaripuolellakin tarjoiltuja Edition Spiritsin herkkuja. Näistä Clynelish ja Bowmore jäivät erityisesti mieleen. Bowmoren suomipulloa oli jopa Oulun Alkoissa useamman pullon verran. Hakekaahan rahamiehet pullo talteen.

Kattaus.
 Kiitämme:
-Viskisieppo livenä
-Viskit
-Paikka on viskin arvolle sopiva
-Hintataso edelleen järjellinen

Moitimme:
-To-pe ajankohta söi seuruettamme kahdella hengellä
-Tiedotuksen sekavuus. Siepon blogi nopein ja paras tietolähde, mikä on järjestävän tahon puolesta melkein noloa
-Välistä oli ahdasta

Ensi vuonna uudestaan!

Kasuaalisti hengailtiin Andrewin kanssa.





keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Skotlannin matkapäiväkirja - epilogi

Muutama päivä Suomeen palaamisen jälkeen on aika niputtaa kasaan ajatukset koko matkasta. Päällimmäinen tunne on tyhjyys: yksi unelmista on nyt toteutettu. Onneksi pieni kipinä jäi kuitenkin kytemään. Islayn saari pitää tämän elämän aikana vielä kokea. Ja toisaalta, jäihän noita tislaamoja vielä muuallakin koluamatta.

Skotlanti yllätti kauneudellaan. Loskasta huolimatta ylämaat tarjosivat silmäkarkkia loputtomiin. Myös ihmiset olivat hämmästyttävän ystävällisiä. Toisaalta taas britteinsaarten ihmeellisyydet, kuten kokolattiamatot, huonot suihkut ja uppopaistettu ruoka alkoivat loppua kohden jo hiukan ärsyttää. Matkaseurueemme nimesikin Skotlannin leikkisästi "taantuvaksi sivilisaatioksi". Vasemman puoleiseen liikenteen tottui puolestaan yllättän nopeasti. Alla muuten reissun virallinen autoilubiisi.



Tislaamokierrokset vastasivat hyvin odotuksia. Samalla tuli opittua sellaisia asioita, joita harvoista kirjoista löytyy. Ainakin minulle tuli uutena tuttavuutena esimerkiksi tislaamojen läheinen suhde lumeen. Sulamisvedet kuulemma täyttävät lähteitä sateita tasaisemmin, mikä helpottaa tislaamoiden veden saantia.

Matkustamismuotona vuokra-auto oli täydellinen. Jälkeenpäin en voisi kuvitella lähteväni julkisen liikenteen rajoittamana seikkailemaan tislaamolta tislaamolle. Myös tislaamoille järjestetyt pakettimatkat näyttävät tämän reissun jälkeen jotenkin muovisilta. Eri vaihtoehtojen hintatasosta en osaa sanoa. Nationalilta vuokrattu Astra maksoi kepsin kanssa reilu 200€ plus bensat kahdeksalta päivältä. Kolmella jaettuna se ei enää paljoa tee.

Matkalta bloggaaminen yllätti myös hauskuudellaan. Asioihin tuli kiinnitettyä normaalia enemmän huomiota kun tiesi, että niistä pitäisi majapaikassa kirjailla jotain pientä ylös. Valitettavasti täysin ajantasalla ei blogi reissun kanssa kulkenut, sillä majapaikkojen WiFi-tarjonta heitteli.

Kaiken kaikkiaan suosittelen Skotlannin pyhiinvaellusta kaikille vakavammin viskiä harrastaville. Aika kasvottomiksi nuo pullot tahtovat ilman prosessin omakohtaista näkemistä jäävän. Päätän matkakertomukseni järkyttävään todistusaineistoon skottilaisten kehittelemästä muodonmuutos-aseesta.

Kuten referenssipullosta huomaa, kasvoin pituutta lähes metrin ja leveyttäkin tuli samalla vaivalla lisää. Syytän Illuminatia, Vapaamuurareita ja The New World Orderia.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Skotlannin matkapäiväkirja - luku 6

Edinburgh edusti matkan sitä osuutta, jossa viskin oli aika siirtyä sivuosaan. Muuten vaimokkeen houkuttelu sumusaarille olisi ollut mahdotonta. Tästä huolimatta viski ei täysin paitsioon jäänyt.

Ensimmäisenä on mainittava erilaisen viskitarjonnan valtava määrä Edinburghissa. Kaupunki ottaa viskiturismista enemmän irti kuin Rovaniemi joulupukista. Tämä synnyttää sen ongelman, että laadukkaan tarjonnan poimiminen massasta saattaa olla vaikeaa. Tämän vuoksi olin poiminut etukäteen kaksi "pakko nähdä" -kohdetta: Royal Mile Whiskies -viskikaupan ja The Bow Bar -juottolan. The Bow Bar -vinkistä kiitos nimimerkille "Alpo". Terveiset tosin unohtui kertoa.

Turistirysiä kierrellessä kehitin hyvän ohjesäännön hyvän viskikaupan määrittelemiseksi: jos kaupassa on enemmän miniatyyrejä kuin oikeita pulloja, kävele ulos. Tätä neuvoa noudattaen jäljelle ei montaa kauppaa jäänyt, jossa olisi aikaa jaksanut viettää. Lisäksi viskibudjetti oli jo reissun osalta tuhlattu, joten kiertely meni silmäshoppailuksi.

Royal Mile Whiskies oli odotuksien mukainen puoti laajalla valikoimallaan ja suhteellisen kilpailukykyisellä hinta-tasollaan. Dufftownin The Whisky Shopin jälkeen paikka oli kuitenkin hienoinen pettymys, mutta käyntiä voi silti huoletta suositella. Cadenheadsin kaupassa en kerennyt vierailla, vaikka ohi juoksinkin. Royal Mile tarjosi pahimpien turistirysien lisäksi myös uusia tuttavuuksia, kuten erään omaa Dancing Stag -nimistä indietä kauppaavan puodin. Pienen maistiaisen perusteella ainakaan heidän Clynelishinsä ei minun ostoskoriin tule löytämään. Suosittelen silti piipahtamaan.

Tanssivan hirvaan koti.
 The Bow Bar oli myös odotuksien mukainen. Erittäin askeettisella ilmeellään massasta erottuva baari tarjosi idyllisen miljöön viskin nauttimiseen. Lasissa käväisi Double Matured Lagavulin 16yo sekä Longrowin cabernet savignon -tynnyrissä viimeistelty "Red", joista erityisesti jälkimmäinen oli todella mielenkiintoinen tuttavuus. Kaksi 35ml:n dramia köyhdytti lompakkoa 13,5 puntaa.

Yleinen baarien hintataso Edinburgissa oli edullinen. Suurin järkytys tuli, kun tilatessani pintin real alea ja dramin Ardbegin kymppiä tarjoilija näppäili ostosten hinnaksi 3,5puntaa. Valitettavasti juottolan nimeä en pysty muistamaan. Juomien suhteen uuden- ja vanhankaupungin juottoloiden hintapolitiikassa ei suurta eroa ollut. Ruokaa puolestaan sai uudelta puolelta hiukan edullisemmin.

Speysiden aiheuttamassa viskiturismikrapulassa kuva Edinburgista jäi hiukan laimeaksi. Suosittelen tislaamoturismia viskibaari/kauppa-meininkien ohi milloin tahansa. Myöskin reissun viimeinen rasti, Glasgown lentokenttä, jätti valjun kuvan viskivalikoimallaan: reissun parhaasta hintatasosta huolimatta en katunut hetkeäkään, että tuliaispullot oli jo hankittu. Loppuun kuvabonus Edinburghin museoista löytyneistä viskiin liittyvistä vempaimista.

Muinainen viskipullo.
Keramiikkaa viime vuosisadan puolestavälistä, vol 1.

Keramiikkaa viime vuosisadanpuolesta välistä, vol 2.

Keramiikkaa viime vuosisadan puolestavälistä, vol 3.

Aito ja alkuperäinen viskimuki.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Skotlannin matkapäiväkirja - luku 5

Erinomaisen viskipäivän jälkeen seuraava päivä valkeni haikeissa tunnelmissa. Mitään suunniteltuja tislaamokäyntejä ei enää kalenterissa ollut. Päivän  suunnitelma oli päästä ehjin nahoin Edinburghiin ja aloittaa loman ei-maltainen osuus.

Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos jo aamupalalla. Samassa B&B:ssä asustava saksalainen pariskunta rynni aamiaispöytään samaan aikaan ja harrastimme hiukan small talkkia. Selvisi, että he olivat sakalaisia viskinvälittäjiä, jotka etsivät Speysideltä uusia mielenkiintoisia pullotteita Saksaan vietäväksi. Näiden viskiammattilaisten kanssa jutustellessa olisi kulunut vaikka koko päivä, mutta yksi suositus nousi ylitse muiden. Heidän mielestään paras Skotlannin tislaamoista oli sopivasti matkan varrella oleva Edradourin tislaamo. Autoon päästyämme näppäilimmekin naviin heti Edradourin koordinaatit ja suuntasimme kohti Skotlannin pienintä tislaamoa.

Edradour osoittautui hypen arvoiseksi. Pyörimällä parkkipaikalla 360 astetta ympäri, pystyi näkemään tuotantorakennukset tislausrakennuksista pullottamoon. Ainoastaan mallastettu ohra tulee tislaamolle talon ulkopuolelta. Tämän lisäksi tislaamo on ulospäin todella sympaattisen näköinen: Valkoisen ja punaisen harkittu yhdistelmä miellyttää silmää. Edradourin tislaamo on myös indiepullottaja Signatoryn kotipaikka, joten tislaamon yhteydessä sijaitseva kauppa on itsessään  vierailun arvoinen. Myös hintataso oli todella maltillinen ja Edradourin kauppa olikin ainoa tislaamon yhteydessä ollut rahankerjuulaitos, josta tarttui viskiä mukaan ihan tuliaisiksi asti.

Itse touri ei ollut ihan Balvenien tai Glenfarclasin tasoa. Tourilla sai maistaa tislaamon peruskympin lisäksi burgundikypsyteltyä herkkua ja myös oma lasi jäi 7,5 punnan sisäänpääsymaksusta käteen. Tislaamo kierreltiin huolella läpi, mutta mitään erityistä ei opas pystynyt tarjoamaan. Ilahduttavasti koko tourin ajan kuvaaminen oli täysin vapaata ja warehousellakin saatiin ihmetellä toinen toistaan arvokkaampia tynnyreitä viskiä ympäri Skotlantia. Alla pieni kuvareportaasi vierailusta.

Kooltaan ja kapasiteetiltaan Skotlannin pienin.


Yleiskuvaa idyllisestä tislaamomiljööstä.
Vasemmalla yksi varaston harvinaisuuksista.
Matoputket.
Niin pieni, että se on jo söpö.
Skotlannin ainoa toiminnassa oleva "Morton's refrigerator".
Jos ne olisivat pienemmät, ne olisivat laittomat.
Loistavan Edradour-vierailun jälkeen oli aika suunnata kohti Edinburghia ja sen kymmeniä, ellei satoja viskibaareja ja -kauppoja.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Skotlannin matkapäiväkirja - luku 4

Mielenkiintoisen skotlantilaisen lohi-munakas-paahtoleipä hässäkän jälkeen oli jälleen aika uusien seikkailujen. Balvenien tasting varmistui kello kahdeksi iltapäivällä, joten meillä oli viisi tuntia aikaa sen ja aamiaisen välissä. Lyhyen puhelun jälkeen olikin matka takaisin Macallanin tislaamolle, jonka 20 punnan arvoinen touri mahtui juuri sopivasti aikatauluun. Matkalla yritimme myös käväistä Glenfiddichin gift shopissa, mutta se ei valitettavasti ollut vielä saanut oviaan tälle päivälle avattua. Tislaamon visitor centerin Grantin omistajasuvun sukupuuta tutkiessa saatiin kuitenkin luppoaikaa hyvin kulutettua ennen lyhyttä moottorimarssia Macallanille.

Macallanilla aikaa piti vielä hetki kuluttaa erilaisia viskilehtiä ja esitteitä tutkien ennen itse tourin alkua. Saimme seuraksemme kahden jenkin ja yhden britin seurueen, joten aivan Glenfarclasin tasoita yksityisyyttä ei tourille saatu.

Jotenkin se näyttää pakkauksessa valkeammalta?
Yleiskuva Macallanilta.

Puitteet turistien kierrättämiseen ovat Macallanille hulppeat ja niihin on selkeästi panostettu sekä aikaa että rahaa. Jokaisesta viskin teon vaiheesta on havainnollistavia kuvia, kaaviota ja pienoimalleja tarjolla, joita opas vielä sanallisesti avaa. Myös itse tehtaasta on erotettu kompakti osa rauhallisempaa tislaamokokemusta varten. Tämän voi toki kääntää myös negatiiviseksi, suurin osa tislaamosta jää näkemättä.

Erityisesti tynnyreiden suhteen Macallanilla haluttiin tehdä vaikutus vierailijoihin. Muun muassa tynnyreiden alkuperä, tekotapa ja käyttötarkoitus käytiin läpi aikaa säästämättä. Myös opas oli säästänyt parhaat vitsinsä tähän osioon nimeämällä vierailijoita eri puulajien mukaan ja käyttäen sen jälkeen vierailijoita esimerkkinä eri puulaaduista. Ennen tastingia päästiin vielä tuoksuttelemaan Macallanista löytyviä perustuoksuja, jotta suklaa, hedelmät ja mausteet olisi helpompi juomasta löytää. Tämä oli henkilökohtainen suosikkini.

Itse tasting toteutettiin diaesityksen johdolla, jossa kustakin viskistä oli makukartta esillä, jonka avulla koitettiin havainnollistaa eri tynnyrien ja ikääntymisen vaikutus viskin makuun. Myös tasting-setti yllätti variaatiollaan. Pelkäsin tastingia tyyliin 12- ja 15-vuotias fine oak vierekkäin normien kanssa. Koko kattaus näytti seuraavalta:

Macallan New Make (suoraan tislauspannusta)
Fine Oak 12yo
Macallan 15yo
Fine Oak 21yo
Macallan 25

15-vuotiaan ja 21-vuotiaan Fine Oakin kilpaillessa parhaan viskin tittelistä, oli aika kiittää tourista ja lähteä kohti Balvenien tislaamoa. Opas muuten väitti, että hänen kaksi vuotta kestäneen uransa aikana olisimme ensimmäiset Macallanilla vierailleet suomalaiset. Oletan, että näin ei ole?

Balvenie oli Macallaniin verrattuna aivan toisesta ääripäästä. Tislaamolle ei ole mitään asiaa ilman ennakkovarausta, sillä mitään yleisesti auki olevaa lahjatavarakauppaa tai vierailukeskusta ei ole. Tästä huolimatta tislaamokierros oli reissun ylivoimaisesti paras. Kierros oli paras jopa hinta-laatu suhteeltaan, vaikka se oli hinnoiteltu suht tyyriisti 25 puntaan. Mikä teki kierroksesta erityisen? Antakaa kun kerron.

Ensinäkin kierros oli todella yksilöllinen. Distillery Ambassodor David Mair käytti 25minuuttia tutustumiseen ja small talkkiin todella viihtyisässä toimistossaan ennen tourille lähtöä. Itse tour oli ensiluokkainen ja yksilöllinen, eikä vähiten Balvenien mallastamon vuoksi. David antoi maistaa ja kokeilla mallastettua ohraa sen kolmessa eri vaiheessa. Sen lisäksi pääsimme kurkistamaan turve- ja hiiliuuneihin.

Ei ihan jokapäiväinen näky.
Balvenie poltti hiiltä että turvetta rinnakkain. Tässä turveuuni.
Tämän jälkeen suuntasimme itse tislaamon puolelle, jossa pääsimme maistamaan mm. vierrettä. Ainoa rajoitus oli tislauspannujen kuvaaminen. Kameraa ei saanut viedä pientä tasannetta lähemmäs. Muuten kuvaaminen oli täysin vapaata.

Eihän se hyvää ollut, mutta kokemuksena mainio!
Tätä lähemmäs ei kameraa saanut viedä.
Seuraavaksi hyppäsimme Davidin autoon ja kävimme tutustumassa Balvenien tynnyripuoleen. Tislaamo entisöi itse omat tynnyrinsä ja työtä pääsi seuraamaan jopa Speyside Cooperagea lähempää.

Tynnyrien ihastelun jälkeen suuntasimme varastoille, jossa Davidilla tuntui lähtevän mopo lopullisesti käsistä. Fraasi "don't tell anyone or i get in trouble" toistui useamman kerran. Vaikka kyseessä olisi pelkkä markkinointikikka sai se tourin tuntumaan todella erityiseltä. Tietenkään en tässä paljasta minun ja Davidin välisiä "salaisuuksia" vaan annan vahvan suosituksen: menkää itse katsomaan ja kokemaan.

Balvenien ystäville tuttu numerosarja ja sekoitusastia.
Varastokierroksen päätimme pullottamalla oman samplen 16-vuotiasta sherrycaskia. Tämän jälkeen siirryimme maisteluosuuteen, jossa David tarjoili viittä Balvenien OB-pullotetta. Lista näytti seuraavalta.

12yo Signature
14yo Caribbean cask
15 Single Barrel
17yo Double Wood
21 Port Wood

Ennestään tutut Single Barrel ja Port Wood kilpailivat tasavertaisesti paremmuudesta, vaa'an kallistuessa hiukan Port Woodin kannalle. Port Woodia sai myös santsikupin, kun pyysi nätisti. Tastingin jälkeen lähdimme hymyissä suin kohti yöpaikkaamme, jona toimi Davaar B&B, jota voi huoletta suositella Dufftownissa yöpyjille. Muun muassa aamupalalla tarjotut munat olivat paikkaa pyörittävän pariskunnan takapihalla asustavien viiden kanan tuotoksia. Vierailun Dufftowniin kruunasi vielä erinomainen iltapala: Flora&Fauna -sarjan 15yo Dufftown.

Herkkua.







keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Skotlannin matkapäiväkirja - luku 3

Kun unihiekat oli Fort Williamissa pyyhitty silmistä, odotti ulkona pelottava näky. Talojen katot olivan aivan liukkaan valkean aineen peitossa ja tiet sohjoa täynnä. Helpotus oli valtaisa kun lämpömittari näytti +4:ää ja tiet vaikuttivat ajokelpoisilta. Full Scottish Breakfast naamariin ja navigaattoriin Glenfarclasin tislaamo.

Automatka sujui lähes kommelluksitta, kunnes paikallisen aurauskaluston taso kävi ilmi. Hieman pohjoisemmassa tiet alkoivat olla aivan ummessa eilen sataneen lumen johdosta ja ilman tiellä liikennöivää raskasta liikennettä ei teillä olisi päässyt eteenpäin. Matkavauhti tippui 20 ja 30 mailin väliin ja pahimmillaan vain toinen kaistoista oli ajokelpoinen. Kesärenkailla, vuokra-autolla ja oudoilla teillä tilanne oli jo kategoriassa kuumottava.

Ajokaistaa jäljellä puolitoista.
Se mikä ei tapa se vahvistaa. Selvisimme Speysidelle ehjin nahoin ja ilman pelti- tai henkilövaurioita. Saadut kokemuspisteet sijoitin tasaisesti talviautoiluun kesärenkailla ja stressinsietokykyyn. Tasokatot alkavat tätä menoa lähestyä.

Ensimmäisenä Speysidellä aiheutti jarrupolkimen pakonomaista polkemista Tormoren tislaamorakennus aivan päätien varressa. Todella komea tislaamorakennus suorastaan pakotti valokuvaamaan ja pyörimään tislaamoa ympäri. Mitään visitor centerin tapaista tislaamolla ei ollut vaan mahdolliset kierrokset pitää sopia erikseen. En mene takuuseen, että niitä edes prolelle noin vain alettaisiin edes järjestämään.

Myös teollisuusrakennus voi olla kaunis.
Muutama maili Tormoren jälkeen saavuimme määränpäähän, Glenfarclasin tislaamolle. Kolmen hengen seurueellemme järjestyi touri ilman ongelmia vaikka varausta emme olleet etukäteen päässeet tekemään. Touri olikin hiukan eri tasoa Obanin kierrokseen verrattuna.

Glenfarclasin tislaamokierroksesta paistoi läpi sama kotikutoisuus kuin heidän viskeistäänkin. Tislaamon prosessit ja raaka-aineet esiteltiin asiantuntevasti ja huolella ottaen huomioon ryhmän "taitotaso". Itsestään selvyyksiltä siis vältyttiin. Tämän lisäksi kuvaaminen oli täysin vapaata, mutta salamaa ei saanut käyttää. Pienellä small talkilla tourin jälkeiseksi dramiksi valikoitui perus kympin sijaan 30-vuotias herkku. Sepustuksien sijaan alla pieni kuvakollaasi.

Vettä matkalla tislaamoon.
"Lisää vain vesi"
Sisäkuvaa Skotlannin suurimmasta mäskäysastiasta.
Muistaakseni opetuslapsien määrän verran käymissammioita.
Siellä se poika pulputtaa.
Yleiskuvaa tislauspannuista.
Se jäte, mitä ei saada eläinrehuksi tai pystytä hyödyntämään prosessissa uudelleen, muokataan lannoitteeksi.


Glenfarclasilta pääsimme jatkamaan matkaa reilusti aikataulusta myöhässä. Toureille ei enää olisi asiaa, mutta kävimme silti katsastamassa Macallanin tislaamon tilukset, jonka jälkeen suuntasimme kohti Dufftownia ja huomista Balvenien touria.

Matkalla Dufftowniin kävimme extempore katsastamassa myös Speyside cooperagen tynnyritehtaan. Vierailu antoi hauskan lisäpalasen viskiteollisuuden ymmärtämiseen. Firma nimittäin välittää, kunnostaa ja muokkaa tislaamoille tynnyreitä. Tourilla tynnyrintekoa pääsi ihmettelään parvelta, jonka alapuolisessa tehdashallissa tynnyreitä entisöitiin lähes käsityönä. Huono opas latisti hiukan muuten ihan mielenkiintoista vierailua. Kaikesta huolimatta ei reissun huonoiten käytetty 3,5 puntaa.

Entisöityjä tynnyreitä Speyside Cooperagen varastolla.
Dufftownissa ryntäsimme tietysti heti THE Whisky Shoppiin. Kaupan viskivalikoima on tajunnan räjäyttävä. Erilaista indietä ja ob:ta löytyy aivan joka lähtöön. Jo pelkkiä erilaisia miniatyyrejä on enemmän kuin hyvin varustellussa alkossa. Kauppaan jäi myös leijonan osa omaa viskituliaiskassaani. Lompakon kevenemisestä pitivät huolen Bruicladdich Black Artin kolmosversio sekä pakollinen indie Clynelish, Carn Morin 16-vuotta hogsheadissa nukkunut versio . Myös kahden desin Lagavulinin 16-vuotias lähti mukaan hotellihuoneessa nautittavaksi. Suosittelen lämpimästi.




tiistai 5. helmikuuta 2013

Skotlannin matkapäiväkirja - luku 2

Niinhän siinä kävi. Aamun valjetessa tuuli oli ainakin suomalaiseen makuun myrskyisä. Hotellin respasta heräteltiin toiveita, että aamun ensimmäinen lautta saattaisi vielä liikennöidä ja niinpä hyppäsimme autoon ja suuntasimme kohti Islayn lautan lähtösatamaa.

Jo muutama maili ennen satamaa oli selvää, että Islaylle ei päästäisi. Tuuli oli sotkenut 10 minuutin ajomatkalla muutamat roskapöntöt ja muuta kivaa tielle ja lahdissa aallot olivat massiiviset. Kun asia oli tarkistettu satamasta ja saatu paikallisilta tieto, että tuskin huomennakaan lauttailu onnistuisi oli aika plan B:n. Siispä oikea kartta ja kartta tislaamoista vierekkäin konepellille ja miettimään.

Tuulen nopeudesta kertoo jotain se, että siihen pystyi nojaamaan.

Lyhyen neuvonpidon jälkeen päädyimme suuntaamaan kohti Speysideä. Laitoimme navigaattoriin Obanin kylän ja lähdimme matkaan. Maileissa lyhyehkö matka osoittautui erittäin huonolla ajokelillä ja mutkaisilla teillä arvioitua pidemmäksi ja lisäsimme suunnitelmaan yhden lisäpysähdyksen. Tämä tiesi sitä, että matkalla olisi aikaa pysähtyä myös ensimmäiselle tislaamolle, Obaniin.

Tuulen raiskaamassa kylässä hiukan seikkailtuamme löysimme Obanin tislaamolle ja pääsimme sopivasti ilman ennakkovarausta tislaamokierroksen varanneen isomman turistiryhmän mukana tislaamoa kiertämään.

Ken tästä ovesta käy, saa toiveet kuvaamisesta iäksi heittää.

Elämäni ensimmäiseksi tislaamokierrokseksi Oban vastasi aika hyvin odotuksia. Viskin valmistaminen käytiin perusteellisesti läpi raaka-aineista eri valmistuvaiheiden kautta kypsytykseen. Pienenä erikoisuutena saimme lasiin 9-vuotta bourbon-tynnyrissä maannutta Obania suoraan tynnyristä. Mitään muuta erikoista tislaamolla ei viskien puolesta ollut tarjota vaan kahden peruspullotteen, 14-vuotiaan ja Distillers Edition lisäksi kiertueen vetänyt vanhempi herrasmies tyytyi esittelemään muita classic malts -sarjan viskejä. Ottaen huomioon, että en hirveämmin Obanista viskinä pidä, kierros jäi kuitenkin positiivisena kokemuksena mieleen. Suurema miinuksena kuvaaminen tislaamokierroksen aikana oli kiellettyä.

Huomisen suunnitelmat ovat tällä hetkellä säiden valtiaiden hallussa. Osa speysidelle johtavista teistä olivat ainakin radion mukaan olleet tänään poikki. Lisäksi pitää ottaa huomioon taivaalta tulevan aineen laatu. Kesärenkailla varustettu menopelimme jää suosiolla parkkiin jos taivas alkaa maata valkoiseksi maalaamaan. Glenfarclasin ja Macallanin tislaamojen numerot on kuitenkin nyt puhelimeen tallennettu ja Balvenielta varattu netin kautta tislaamokierros ylihuomiseksi. Onneksi majapaikkana toimiva Fort William korvaa pientä Islayn reissun peruuntumisesta aiheutuvaa tuskaa kuvankauniilla maisemillaan.

Merta ja vuoria. Voiko muuta toivoa?

maanantai 4. helmikuuta 2013

Skotlannin matkapäiväkirja - luku 1

Ensimmäinen päivä Skotlannissa takana. Matka alkoi erittäin vajavaisten yöunien saattamana Helsingin paikallisliikenteen juudastukseen. Yölinja rautatieasemalla ei koskaan tullutkaan, mutta onneksi taksi pelasti aamun ja koko reissun. Kaiken lisäksi taksikuski oli nuoruudessaan käynyt Islaylla matkailuautolla, joten aamu lähti hyvillä fiilistelyillä käyntiin.

KLM:n lennot Amsterdamin kautta Glasgowiin toimivat moitteetta ja pienen kuivaharjoittelun jälkeen seurue uskaltautui ensimmäistä kertaa vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Yhden väärin ryhmittymisen seurauksena syntynyttä mutkaa lukuunottamatta Glasgown esikaupungit jäivät nopeasti taakse, ja seikkailu saattoi alkaa.

Ensimmäinen reaktio Skotlannista oli "wau, tämähän on kuin Norja". Kartassa hiukan vaaroja suuremmilta vaikuttaneet nyppylät loivat silmieen eteen ainakin tällaiselle vuorifiilille todella upeita maisemia. Erityisesti Loch Lomondin kansallispuistossa löytyneet laaksot idyllisine puroineen ja vuorilla laiduntavine lampaineen sulattivat allekirjoittaneen sydämen.

Maisemat pisti hymyilyttämään.
 Ensimmäisenä tavoitteena oli saavuttaa Tarbertin kylä, josta suuntaisimme aamulla Islayn lautalle ja kohti matkan määränpäätä. Otimme väsymyksen innoittamina ensimmäisen Tarbertin kylässä vastaan tulleen majoituspaikan, joka oli tällä kertaa Tarbert Hotel aivan kylän keskustassa. Suhteellisen edukkaan huoneen ja ystävällisen palvelun innoittamina päädyimme nautiskelemaan hotellin baariin hyvin ansaittua tuopposta.

Tämän jälkeen reissun ensimmäiset vastoinkäymiset alkoivat nostaa päätään. Soittaessani lauttavarausta aamuksi, englannin ääntämykselleni hihittellyt naisääni ilmoitti, että Islayn lautta ei ota huomiseksi varauksia vastaan epävakaan sään vuoksi. Mahdollinen aikataulun mukainen Islayn valtaaminen selviäisi siis aamulla. Tämän lisäksi hotellin isäntä oli tehnyt pienet tepposet ja lyönyt kolmen hengen seurueemme vain peruslämmöllä talven seisseeseen huoneeseen. Vaikka patteri hohkaa kuumuutta, on huoneessa aivan sairaan kylmä. Tällä hetkellä kirjoittelen blogia läppäri sylissä, että edes reisillä olisi mukavan lämmin. Infernaalisen väsymyksen vuoksi ei intoa huoneen vaihtoon tai muuhun kansalaisoikeuksien vaatimiseen nyt liikene, vaan nostamme aamunkoitteessa kytkimen kohti Islayn lauttaa ja sen epäonnistuessa kokeilemme onneamme Cambeltownissa. Erittäin kaksijakoisilla fiiliksillä siis mennään

Tarbert Hotel. Vältä ainakin kylmällä säällä.