Viski on vain puolet

Vuonna 2004 yhdysvaltalainen tutkimusryhmä teki mielenkiintoisen löydöksen. Ryhmä testasi, reagoivatko ihmisen aivot eri tavalla Pepsiin kuin Coca-Colaan. Koehenkilöille juotettiin juomia useassa eri koetilanteessa, ja samalla heidän aivonsa magneettikuvattiin. Tämän avulla saatiin selville, mitä osia aivoista juoma kulloinkin stimuloi. Koko artikkeliin voi tutustua tästä.

Tulokset olivat hätkähdyttäviä. Ihmisten aivoissa tapahtui huomattavasti enemmän liikettä, kun he tiesivät, mitä juomaa he joivat. Etiketillä siis on väliä. Asiasta tekee vielä mielenkiintoisemman se, että Coca-Colan etiketti sai aikaan Pepsiä enemmän aivotoimintaa. Tutkimusryhmän mukaan brändin yleinen tunnettavuus vaikutti ihmisten aivovasteeseen, tehden Coca-Colan juomisesta enemmän aivoja stimuloivan kokemuksen.

Tuoreemmassa muistissa on saksalaisten tekemä viinitutkimus, jossa huomattiin, viinin hinta näytti parantavan sen makua. Tutkimuksessa koehenkilöille juotettiin eri hintaisia viinejä ja kerrottiin niiden hinta. Todellisuudessa viini oli koko ajan samaa. Tästä huolimatta kalleimmaksi väitetty viini maistui ihmisten suussa parhaalta.

Elämyspankkia täyttämässä.

Kaikki edellä mainittu liittyy mielestäni olennaisesti viskistä nauttimiseen. Viskiä juodessa voi hyvillä mielin todeta, että se ei ole pelkkä juoma. Itseasiassa tutkimuksen valossa näyttää siltä, että oikeastaan mikään juoma tai ruoka ei ole vain ruokaa tai juomaa. Kulttuurin painolastia ei pääse pakoon edes viskilasin äärellä.

Tärkeä huomio tässä keskustelussa on se, että tämä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Jos kulttuurilliset arvot tekevät viskihetkestä paremman, niin eikö se tarkoita vain nautinnon lisääntymistä? En väitä, että viski alkaa maistua paremmalta, kun katselee illat pitkät Ardbegin mainoksia, mutta yleinen viskitietouden kartuttaminen on varmasti eduksi. Kulttuuripääoman kartuttaminen ei ole synonyymi markkinamiesten tarinoiden nielemiselle.

Kaiken takana on halu pelastaa viski. Haluan pelastaa viskin liian insinöörimäiseltä lähestymistavalta, jossa viski laimentuu vain alkoholiksi. Ikä, tynnyröinti, prosentit, tislaamo tai vaikka ne tisleen leikkauskohdat ovat tärkeitä asioita, mutta ne ovat vain puolet viskielämyksestä. Eikä niiden pohjalta voida kategorisoida viskejä hyviin ja huonoihin.

Viski on aina elämys, joka ei rajoitu pelkästään viskiin. Aikoinaan naureskeltiin Jim Murrayn Kanadan Uigeadailille, mutta tarinassa voi piillä vinha opetus. Minä uskon, että Jim Murrayn suuhun kyseinen Uigeadail oli vuoden 2007 paras viski. Paikka, aika, seura ovat vain pieni osa siitä, mitkä kaikki seikat vaikuttavat viskielämykseen. Nämä ovat seikkoja, joita ei huutokauppoja selatessa kannata unohtaa.

Viski on makuelämyksestä vain puolet.

Linkkejä ja lisälukemista:

Jim Murray ja Uigeadail

Kallis viini on parempaa

Tutkimus kolajuomista

Pikanootti: Arran 2000/2016, 16 yo, Private Cask, Finland Exclusive, 49,8 %

Kävin edellisen kerran Uisgeessa vuonna 2017. Tuolloin päivä starttasi Arran-maistelulla. Samalla pääsin maistamaan Arranin suomipullotetta, josta jäi positiiviset muistikuvat. Tämä siitä huolimatta, että kyseisenä iltana tuli juotua muutama muukin viski.

Arranin sherry hogissa kypsynyt suomipullo jäi pahasti mediahuomiossa samaan aikaan tulleiden Highland Parkin vastaavien jalkoihin. Valitettavasti täysin syyttä suotta, sillä kyseessä on erinomainen viski. Tai ainakin sitä mieltä olin kaksi vuotta sitten.

Nyt pari vuotta myöhemmin piti viski ottaa uudelleen maisteluun. Onko aika kullannut muistot vai oliko kyseessä oikeasti laadukas tuote?

Arran 2000/2016, 16 yo, Private Cask, Finland Exclusive, 49,8 % 

Arran 2000/2016, 16 yo, Private Cask, Finland Exclusive, 49,8 %

Tuoksu: Kaakaota, sacherkakkua, marsipaania, punaisia marjoja. Ripaus mahonkia ja hedelmätoffeeta. Yllättävän raikkaan tuoksuinen, vaikka tynnyri on selkeästi läsnä.

Maku: Hyvin samoja teemoja kuin maussa. Rakenne tuo mieleen liköörikonvehdit. Makea ja raikas yhtä aikaa.

Mielestäni ei huuda vettä, vaikka on kyse tynnyrivahvasta viskistä. Viski tuo mieleen talvisen hiihtolenkin päätteeksi nautitun kuuman kaakon. Jälkiruoaksi liköörikonvehti ja pala sacherkakkua. Mielikuva, joka ainakin minua miellyttää.

Valitettavasti Uisge jää tänä vuonna välistä, mutta menkää ihmeessä kaikki kynnelle kykenevät paikalle. Hieno tapahtuma, hyviä viskejä!

Lisälukemistoa:

Uisge 2017 -matkaraportti

Viskisiepon virallisen epävirallinen tietopaketti tämänvuoden Uisgeesta

Viskikonttorin mietteet viskistä

Pikanootti: Clynelish 19 yo, 1996/2015, Berry Bros & Rudd, 56 %

Onnea on viskiä arvostavat ystävät. Kaavin samplevadin pohjia ja käteen tarttui ystävältä saatu sample Clynelishiä. Iloa lisäsi se, että pullon kylkeen oli kirjailtu selvästi samplen tiedot. Ei muuta kuin sample lasiin ja ihmettelemään.

Jokin ei nyt täsmää.

Nautiskelin viskiä, kirjailin nootteja ylös ja sen jälkeen googlailemaan pullon tietoja. Hyvin pian kävi selväksi, että samplen etiketin mukaista viskiä ei ole edes olemassa. Onneksi kavereihin voi luottaa ja pian minulla oli kuva pullosta, josta samplen sisältö oikeasti oli.

Clynelish 19 yo, 1996/2015, Berry Bros & Rudd

Tarinan opetus: merkinnät samplepulloihin on tehtävä taiten.

Kyseessä siis 19-vuotias, vuonna 1996 tislattu ja vuonna 2015 pullotettu Clynelish. Voltteja riemukkaat 56 kappaletta. Tynnyrinumero 6423. Pullottaja Berry Bros & Rudd.

Clynelish 19 yo, 1996/2015, Berry Bros & Rudd, 56 %

Tuoksu: Lähes pistävä sitrus. Tulee mieleen sitruunalla hajustetut pesuaineet. Häivähdys kookosta. Hunajaa. Mineraalinen.

Maku: Makeaa mehiläisvahaa, kuin olisi sokeria lisätty. Sitruunan pistävyys taittuu sitruunamuffinssiksi. Tiukka runko ja vahamainen suutuntuma. Vaatii paljon vettä.

Clynelish siinä muodossa kuin minä tislaamoon ihastuin. Erittäin selkeä vahamaisuus kielenpäällä saa hymyn huulille. Viski on hämmentävän makea, mutta tässä tapauksessa se on vain kehu. Mehiläisvaha tuo mieleen tuohukset. Jos jotain haukkuja haluaa keksiä, niin makumaailma on jollain tapaa vähän yksioikoinen ja ohut. Ohut on outo adjektiivi viskistä, joka tuntuu suussa vahalta, mutta viittaan tässä nimenomaan makuun, en rakenteeseen.

Lisälukemista:

Viskin tiedot Whiskybasessa

Edellinen sekoilu samplen merkintöjen kanssa

Clynelishiin liityviä blogauksia vuosien varrelta

Savuissa on eroja - Miksi savuolut ei maistu savuviskifanaatikolle?

Yleisesti hyväksytyn kaanonin mukaan suomalaiset viskiharrastajat rakastavat savua. Savusauna, nuotiot, tervaleijonat blaa blaa blaa.

Ja kyllä, myös minun viskimatkani on alkanut savuviskeistä. Pitkään pidin sitä myös viskin tärkeimpänä ominaisuutena. Muistan vieläkin kun ostin viskiharrastukseni alkutaipaleella Lagavulinin 12-vuotiaan CS:n. Pullo oli itselleni suuri pettymys, sillä viski ei ollut mielestäni tarpeeksi savuinen. Nykyään tällainen ajatus tuntuu hölmöltä. 

Olen myös sitä mieltä, että savuviskit ovat loistavia ”aloittelijan viskejä”. Savu ja turve ovat makuja, jotka on helppo erottaa ja jotka peittävät alkoholin maun alleen. Tällöin viskistä saa helposti kiinni ja alkoholi ei häiritse makuelämystä. Kiitos kulttuuriperintömme, myös ne savuterva-aromit liittyvät meillä yleensä positiivisiin asioihin.

Pidän edelleen savusta ja turpeesta. Ne ovat usein elementtejä, joilla varsinkin hintahaitarin alapäässä voi peittää nuoren tisleen ominaisuuksia. Nuori tisle tuntuu noin yleisestikin sopivan turvesavun rinnalle.

Jouluna sain kuitenkin jälleen opetuksen siitä, että savu ei aina ole hyvästä. Joulun myötä nimittäin someni täyttyi erään savuisen alkoholituotteen hehkutuksesta, joka tuntuu olevan jo osa suomalaista jouluperinnettä – Aecht Schlenkerla Rauchbier Urbock.

Kyseinen olut minulle pullotettua oksennusta. Täysin juomakelvoton tuote, jonka rasvainen ja likaisen savuinen makumaailma muuttaa parhaimmatkin bileet laskuhumalankatkuiseksi ankeudeksi. Joka joulu yritän ”hyväksyä” tämän oluen maun, mutta vielä en ole siinä onnistunut. Myös tänä vuonna puolen litran pullosta päätyi 4,5 desiä lavuaariin.

Tänä jouluna jäin olutta hävittäessäni miettimään, miksi sama makuelementti saa oluessa aikaan spontaania yökkäämistä ja viskissä puolestaan tyytyväistä hyminää?

Omaan suuhuni viskin savuisuuden tärkein erottava tekijä olueen verrattuna on sen kuivuus. Savuoluet, ja oluet yleensäkin, ovat viskiä makeampia. Tämä kääntää vaakakupin viskin puoleen.

Korkea alkoholiprosentti auttaa sietämään myös oluessa inhoamiani öljyisiä ja likaisia savuaromeja. Esimerkiksi Longrowit ovat parhaimmillaan kuin huoltamon lattialta kaavittua jäteöljyä. Sama makumaailma oluessa ei taas omaan suuhuni toimi.

Myös viskeissä savuisuus vaihtelee runsaasti. Turpeen määrän lisäksi tärkeässä osassa on turpeen alkuperä. Aiheesta kannattaa käydä lukemassa lisää sen vakavammin otettavan oululaisbloggarin blogista – Whisky Science:Peat.

Loppuun vielä maistelunootit hiukan erilaisemmasta savuviskistä. Tobermoryn tislaamo valmistaa savuista tislettä nimeltä Ledaig. Sen makumaailma miellyttää minua suuresti, vaikka kuvailisin sen makua pitkälti samoilla adjektiiveilla kuin haukkumaani Schlenkerlaa.

Ledaig 13 yo, Amontillado Cask Finish, 59,2 %

Ledaig 13 yo, Amontillado Cask Finish, 59,2 %

Tuoksu: Makea, savuinen. Palvikinkkua, BBQ-kastiketta, vaniljaa ja runsaasti suolaa.

Maku: Käristettyä pekonia, likaista nuotionpohjaa. Suolan kaveriksi tulee myös mustapippuria. Makea ja rasvainen.

Hyvä viski, joka saa haluamaan lisää Ledaigeja lasiin. Täysin erilainen savuturvekokemus kuin Islayn viskeissä.