Sinne ja takaisin

Viskin tietoteoriaa käsittelevä teksti jäi viimeistelemättä ajan puutteen vuoksi, mutta lohdutukseksi pistän pienen tilannepäivityksen. Juna kohti Uisgea lähtee parin tunnin kuluttua ja siitä matka jatkuu sunnuntai aamuna kohti Skotlantia ja Islayn saarta. Läppäri ja kamera lähtee mukaan ja jotain reissuraportin tynkää on luvassa. Toki laitan pubissa istumisen bloggaamisen edelle, mutta katsotaan mitä saadaan aikaan!

Viskin fenomenologia

Viski on elämyksiä. Olen parin ystäväni kanssa keskustellut parhaista viskikokemuksista, ja on käynyt ilmi, että niillä ei ole mitään tekemistä viskin hyvyyden kanssa. Viskiä harrastava ihminen ikään kuin kuljettaa viskiä elämän käännekohdissa mukana. Lasten syntymää, naimisiinmenoa, vuosipäiviä ja muita tärkeitä hetkiä juhlitaan dramin äärellä. Näin viski ja siitä jäävät muistot liittyvät aina tapahtumaan itseensä, sen luonteeseen ja merkitykseen. Voisin kuvitella, että dramin kohottaminen varpajaisissa oman lapsen syntymän kunniaksi nousee viskikokemuksena perus lauantaidramin edelle, viskien laadusta huolimatta.

Hyvä esimerkki on vaeltamista harrastavien viskiystävieni kertomus Haltin erämaasta. Erämaata halkovan pienen joen ylityksen jälkeen repusta oli kaivettu pullo Jack Danielsia. Autiotuvassa vaatteita kuivatellessa huiviin vedetty maissilitku oli lämmittänyt luita ja mieltä siinä määrin tehokkaasti, että parhaan viskikokemuksen tittelistä ei ihan heti tule näiden herrojen tapauksessa kilpailua. Merkillepantavaa on, että kumpikaan herroista ei vapaaehtoisesti Danielsia suuhunsa siviilissä laita.

Hyisen kylmyyden jälkeen maistuu jopa Jack Daniels. Oikeudet kuvaan: Veli-Matti Törmänen.

Viskitislaamot itse ovat brändäyksessään ymmärtäneet viskin elämyksellisyyden. ”Maailman turpeisin”, ”maailman paras herra X:n mukaan”, erilaiset palkinnot, erikoiset tislaustavat ja niin edelleen. Kaikki nämä ovat myös muilta teollisuudenaloilta tuttuja juttuja - massoista pitää erottua.

Viskin tilanteesta tekee erikoisen se, että monet viskiä nauttivat  pitävät tätä brändäyksen sumentamaa kuvaa teollisuudesta vääristyneenä. Ihmisiä ajaa halu kohti alkuperäistä viskin olemusta, vapaaksi brändien mielikuvista. Sokkomaistelut ovat tästä erinomainen esimerkki. Niissä pyritään hävittämään juomistapahtumasta kaikki ulkoviskilliset seikat. Tällöin ei ole väliä, onko viski vieraillut avaruudessa tai onko tislaamolla oma lattiamallastamo. On vain viski ja sinä.

Edellämainittua olen pitkään pitänyt ihanteellisena viskinjuontitapahtumana: kaikesta ylimääräisestä karsittu, pelkkään empiriaan luottava makujen ja tuoksujen havainnointitilaisuus. Olen kuitenkin tehnyt ajatuskokeita ja esitän nyt niiden tuloksen, jota kutsun ”Raikuli-hypoteesiksi”.

Raikuli-hypoteesi

Kuten jo sanoin, viski on elämyksiä. Monet sanovat viskin olevan aina siivu juotavaa historiaa. Viski voi olla myös imagokysymys. Onhan nyt äijää ja rock litkiä Danielsia jäillä sen Sommerbyn päärynäsiiderin sijaan. Ja juohan Lemmykin viskiä. Hyvä esimerkki on Mad Men tv-sarjan vaikutus yhdysvaltalaisten viskinkulutukseen. Sarjan jatkuvan viskinlitkimisen innoittamana viskin kulutus näet nousi. Asiasta uutisoi Suomessa mm. Taloussanomat.

Jos tavoitteena on viskielämys, ei ole mitään järkeä riisua viskinjuontikokemusta ulkoviskillisistä elementeistä. Tämä pätee erityisesti silloin, kun näillä ominaisuuksilla on mahdollisuus vaikuttaa viskin makuun. Tässä mielessä uskon viinistä tehtyjen tutkimuksien voivan vetää suorat yhtäläisyysmerkit myös viskin juontiin. Viinin oletetun hinnan ja brändäyksen vaikutuksesta maistelukokemukseen kannattaa tutustua California Institute of Technologyn julkaisemaan tutkimukseen. Tutkimusta pääsee ihmettelemään tästä.

J. M. Barrien klassikossa Peter Pan Raikuli (tutummin Helinä-keiju) saa voimansa lasten uskosta. Kun lapset tuovat epäuskonsa keijuihin ilmi, kuolee aina yksi keiju. Tarinassa Raikuli pelastuu lapsien keiju-uskon palautumisen ansiosta. Viski on eräänlainen Raikuli. Suurin osa sen erinomaisuudesta perustuu uskoon meille syötetyistä tai itse keksimistämme ulkoviskillistä seikoista. Jos tämä asetelma puretaan, kuolee viskin ainutlaatuisuus ja mystisyys sen mukana, ja se laskeutuu muiden juomien tasolle. Täytyy siis varoa särkemästä immersiota ja pitää oma maltainen absinttikeiju vartioimassa selustaa.

Toki asian voi kääntää myös toisin päin. Aldous Huxleyn dystopiaklassikko Uljas uusi maailma esittelee teemasta vastakkaisen näkemyksen. Uudessa uljaassa maailmassa ihmisten ongelmat ratkaistaan soma-nimisen huumeen avulla. Somassa yhdistyvät kristinuskon ja etanolin parhaat puolet ilman sivuvaikutuksia. Myös Wachowskin veljesten scifi-elokuvatrilogia Matrix käy samaa semantiikkaa läpi. Elokuvissa koneet ovat teljenneet ihmiset patterien kaltaisiksi energianlähteiksi ja syöttävät heidän aivoihinsa Matrix-nimistä tietokoneohjelmaa, jonka luomassa todellisuudessa ihmiset elävät onnellisen tietämättöminä kurjasta kohtalostaan. Brändit ovat viskiteollisuuden soma ja Matrix, jonka valheellisesta vaikutuksesta tulee taistella irti.

Suomalaisen konsensuspolitiikan mukaisesti totuus on jossain näiden ääripäiden välissä. Olen kuitenkin tällä hetkellä taipuvainen kääntymään lähemmäs Raikuli-hypoteesia kuin Matrixia. Kyse ei ole kuitenkaan koko elämästä vaan nautinnon hakemisesta. Arki voi olla empirian täyttämää tylsyyttä, mutta olisi typerää pilata sillä myös juhla. Viski on minulle aina pala historiaa, jotain arkea suurempaa. Se on täynnä myyttejä ja mielikuvia, joita haluan vaalia.

Sellaisenaan ajatukseni ei ole uusi. Tottakai asioilla on ihmiselle niiden fysikaaliset ominaisuudet ylittäviä merkityksiä. Viskin suhteen tämä tuntuu vain usein unohtuvan. Auktorien viskiarvioita saatetaan pitää totuutena ja uskotaan ”ammattilaisen” sanaan oman kokemuksen sijaan. Esitänkin mallia, jossa viski-immersion palapelin palat kerätään mediavirrasta itse. Pitää siirtyä heteronomisesta immersion rakentamisesta autonomiseen vaiheeseen, jossa immersiota ei rakenneta autoratiivisesti kokijan ulkopuolelta. Immersio itse ei ole pahasta.

Edellämainittu malli edellyttää tiedon kartuttamista, jotta omaehtoisen immersion rakentaminen olisi mahdollista. Tästä lisää ensi viikolla. Kirjoituksessa esitetty malli on ajatuskoe, jonka tarkoituksena on tuoda pilke silmäkulmassa esille yksi näkökulma viskielämyksen viitekehykseen. Otan mielelläni vastaan kritiikkiä ja parannusehdotuksia ajatuksen eteenpäin viemiseksi.

Cutty Sark - Spirit of Adventure

Jatketaan tammikuista linjaa viskien suhteen ja otetaan esittelyyn toinen kavereiden minulle tarjoama viski. Cutty Sark täyttää tänä vuonna 90 vuotta, ja tämä kuuluisa blendi omaa muutenkin mielenkiintoisen historian. Se on nimittäin ensimmäinen viski, joka on käyttänyt viskin luonnollista vaaleaa väriä markkinointivalttina erottuakseen kilpailijoistaan. Muun muassa Macallania ja Glenrothesia sisältävä blendi on ottanut myös kaiken irti kepeästä makupaletistaan. Cutty Sarkin kotisivuilla komeileekin iskulause: "As the first Scotch that is made to be mixed, Cutty Sark captures the spirit of adventure." Viskin pitäisi sopia siis erinomaisesti cocktaileihin tai aperitiiviksi.

Itse Cutty Sark -nimestä voidaan vetää hauska aasinsilta edelliseen tee-postaukseen. Viski on nimittäin nimetty yhden historian nopeimman klipperin (purjelaivatyyppi, katso lisää tästä) mukaan.  Nykyään museona toimiva klipperi rahtasi aktiivivuosinaan pääosin juuri teetä. Laivan mielenkiintoiseen historiaan pääsee tutustumaan tästä.

Vieraissa ei kuvauspaikkoja pääse aina optimoimaan.

Cutty Sark Original

Tuoksu: Kevyt, miellyttävä. Hento mallas ja vanilja.

Maku: Kevyt, helppo ja pehmeä. Pitää oikein miettiä, että maistuuko se miltään - varsinkin jos rinnalla on jotain yksimaltaista kaverina. Ainakin tuoksussa havaitut vanilja ja mallas kummittelevat mukana loppuun asti.

Yllätyin tästä. Yleensä nämä litrahinnaltaan 20 euron tietämillä (pohjoismaiden ulkopuolella) liikkuvat blendit eivät ole saaneet aikaan muuta kuin naaman irvistyksiä, mutta paremman puutteessa voisin tax freestä tätä pullon kotiin ottaakin. Vaikkapa niitä cocktaileja varten.

Sinivihreitä teehetkiä

Olen suuri teen ystävä, joten ajattelin jakaa hiukan huomioitani viime aikaisista teetuttavuuksista. Tällä hetkellä omassa pannussa kuuminta hottia on niin sanotut Oolong-teet. Nyt kierrossa on neljä uutta tuttavuutta: Milky Oolong oululaisesta Kofeiinikomppaniasta ja Honey Oolong, Dong Ding Oolong sekä Osmantuksen kukalla maustettu Oolong, kaikki rovaniemeläisestä Mandragorasta.

Oolong-teellä tarkoitetaan puoliksi hapetettua teetä, hapetusasteeltaan vihreän ja mustan teen välistä. Vastoin yleistä harhaluuloa, teetä ei kypsennetä fermentaation avulla vaan oksiaatiolla, hapettamalla. Hapetusasteet vaihtelevat Oolong-teissä hurjasti, teestä ja lähteestä riippuen. Esimerkiksi suomiwiki väittää Oolongin hapetusasteiden vaihtelevan 30% ja 70% välillä, kun sanakirjan englanninkielinen versio kertoo hapetusvälin olevan 8%-85%. Itse en tähän hätään jaksanut kirjastoon mennä omia lähteitä asiaan kaivamaan. Suurista hapetusasteiden eroista johtuu myös Oolongien erilaisuus. Hapetusasteiden ääripäissä teillä on eroa kuin yöllä ja päivällä.

Oolong on pikkuhiljaa saamassa myös vakiintuneen suomennoksen. Useat teekaupat markkinoivat sitä sinivihreänä teenä. Kunnioituksesta tätä sinivihreää herkkua kohtaan en yritä sen kummemmin syväanalysoida teen makujen vivahteita, jotka itsessään vaihtelevat haudutuskertojen välillä suurestikin. Sen sijaan annan pienen sanallisen vihjeen siitä, minkälaisia tuntemuksia teen maku minussa herätti. Samalla saan itse syyn perehtyä teen kiehtovaan maailmaan.

Jumalan kämmenellä ei pelkää teelehtinen.

Haude on kuulaan kellertävä.

China Milky Oolong


Tämän teen valmistuksesta kiertää jos jonkinlaista huhua. Etiketin mukaan lehdet olisi kuivattu maitohöyryn avulla, mutta esimerkiksi tämä kirjoitus perustelee mielestäni vakuuttavasti, miksi näin ei voi olla. Esimerkiksi kilpailevan yrityksen, Mandragoran, Milky Oolongissa todetaan teen olevan vain "maustettu erikoisella tavalla".  Omaa totuutta en ole vielä asiasta muodostanut.

Alkuperän hämäryydestä huolimatta tee on törkeän hyvää. Tee maistuu miedolta mustalta maitoteeltä säilyttäen silti Oolongille ominaisen keveyden. Oman teerankingin kärkisijoilla! Hauduttamisen suhteen on kuitenkin oltava tarkkana. Makea maitomaisuus katoaa välittömästi, jos haude lipsahtaa liian kitkeräksi.

Lehdet ovat edellistä vaaleampia.

Haude on Milky Oolongia huomattavasti vahvemman värinen.

 Osmanthus Oolong

Osmantuksen kukilla maustettu Oolong toimii myös loistavasti. Kepeän lämpimän oloinen haude antaa makeita viitteitä maustamisessa käytetyistä kukista menemättä kukilla maustetuille teille valitettavan yleiselle hajuvesimäiselle linjalle. Tuo jollain tasolla mieleen krysanteemin / krysanteemiteet. Kuten kaikkilla kiinalaisten käyttämillä kasveilla, myös osmantuksella uskotaan olevan Pyhään henkeen verrattavia taikavaikutuksia. Katso lisää vaikkapa täältä.

Haude jälleen erittäin hennon oloinen.

Liekö lehtien tummempi sävy hunajan vaiko jäykemmän oksiaation ansiota.

Kuulosti niin hyvältä.

 Honey Oolong

Tämän nelikon heikoin esitys löytyi hunajalla jatketusta Oolong-viritelmästä. Tee on onnistunut ottamaan omaan suuhun hunajan makupaletista ne huonot puolet jättäen hyvät johonkin valmistusprosessin välipysäkille. En suosittele.

Lasi ei nyt se käytännöllisin teenjuontiastia ole, mutta tuo juoman esteettisen puolen paremmin esiin.

 Dong Ding Oolong

Taiwanilainen Oolong-tuttavuus rokkaa. Muistuttaa hyvin paljon perinteisiä vihreitä serkkujaan, mutta on oksiaation myötä saanut hiukan tuhdimman oloisen rakenteen, jos teestä nyt näin voi sanoa. Myös etiketti on hieno: pieni tietoisku teestä ja sen historiasta. Informatiivinen, ei runoja eikä muuta hömppää. Tämä ei ole kannanotto runoja vastaan, mutta tosi mies nauttii runot ja teet erikseen. Itse teestä voi lukea lisää tästä. Taiwanin teekulttuurin tarjoaa mukavan peruskatsauksen mm. enkkuwikipedia.

Ensi kerralla sitten taas viskiasiaa.

Smokeheadbangers Choice

Viskibloggaamisen hyötypuolia on ehdottomasti se, että ihmisten kuullessa harrastuksestasi, tulee nenän eteen mitä ihmeellisempiä pullotuksia maisteltavaksi. Tällä kertaa viskiä satunnaisesti harrastavan ystävän reppuun oli Viron lautalta eksynyt Smokeheadin Extra Rare. Ostoperusteena toiminut "edullinen ja siinä lukee single malt" nosti odotuksia yhtä paljon kuin minä penkistä, mutta vuoden 2013 mottoni on "avoimin mielin, avoimin kielin".

Smokehead on niin sanottu mysteerimallas, joita olen tätä ennen Finlagganin Old Reservin verran esitellyt. Nimeämättömältä Islay-tislaamolta kotoisin olevan tuotteen alkuperää on arvailtu paljon, mutta ainakaan minä en mihinkään viralliseen totuuteen törmännyt viskiin googlen avulla tutustuessani.

Brändinä Smokehead näyttää kotisivujensa perusteella pyrkivän profiloitumaan johonkin Jack Danielsin ja "oikeiden" Islay single malttien välimaastoon. Etikettiä ja nettisivujen antamaa yleiskuvaa voisi luonnehtia sanalla rock. Ainakaan itsellä ei tule mieleen toista viskiä, jonka kotisivuilla olisi mainostettu viskin ohella Marshallin kitarakaappeja. Periaatteessa tällaiselle tuotteelle voi hyvinkin olla tilausta: Savuinen äijäviski, joka tekee selkeän pesäeron pikkusormi pystyssä maisteltaviin "oikeisiin" yksimaltaisiin.

Bändiposeeraus

Smokehead Extra Rare

Tuoksu: Turvetta, savua, kypsää hedelmää ja marjaa. Itse asiassa ei paha!

Maku: Turve ja savu ikään kuin palavat kevyeksi mausteisuudeksi. Taustalla tummaa suklaata. Suutuntumaltaan kevyt. Tuntuu siltä kuin makupaletin päällä olisi pölykerros, joka tekee sinänsä miellyttävästä mausta jotenkin tunkkaisen oloisen.

Itsellä Smokehead Extra Rare hukkuu siihen suureen joukkoon viskejä, joita juon jos tarjotaan, mutta en ostaisi itselle. Sinänsä näppärä maku jäi pahasti tunkkaisen yleisolemuksen jalkoihin.

***

Loppuun vielä pieni huomio viskibloggauksesta. Blogini kuukausittainen kävijämäärä ylitti joulukuussa ensimmäistä kertaa maagisen tuhannen kävijän rajan. Tämä hämmensi minua niin paljon, että tein pientä salapoliisityötä ja tutkin blogiin tullutta liikennettä. Selvisi, että marraskuussa sosiaalisessa mediassa oli levinnyt kuva anniskeluravintolan mainoksesta, jossa kehotettiin tilamaan Tähtien sota -drinkki. Jos tämän kahta erilaista Jaloviinaa sisältävän herkun kirjoittaa Googleen, törmää hyvin nopeasti tähän blogiin. Kahden tähden Jaloviinasta kertova bloggaukseni oli edelleen myös syksyn luetuin yksittäinen bloggaus. Salaperäisen kuvan näet klikkaamalla tästä.