Ihanan halpaa - 1,1 miljoonaa dollaria Macallannista

Tällä viikolla viskimaailmaa järkytti jälleen yksi maailmanennätys. Macallanin 60-vuotias vuonna 1926 tislattu, ja erihienolla Valerio Adamin etiketillä varustettu, pullo myytiin hulppeaan 1,1 miljoonan dollarin hintaan.

Sosiaalinen media täyttyi huutokaupan jälkeen järkyttyneiden viskiharrastajien huokailuista. Ymmärrän yskän, mutta hetken mietittyäni päädyin siihen, että uskallan heittää ilmoille hiukan provosoivan mielipiteen: tämä pullo oli itseasiassa edullinen.

Kerrataan ensiksi muutama seikka itse pullosta. Se on järkyttävän vanha ja merkittävän harvinainen. Tällä etiketillä olevia pulloja on tietojeni mukaan tehty tasan 12 kappaletta. Tämän lisäksi etikettitaide lisää pullon arvoa, sillä Valerio Adamin kubistisen sarjakuvamaisella pop-taiteella on ihailijansa.

Kävinhän määki joskus tuolla tiluksia mittaamassa.

Ja kyllä, pulloa ei 99 prosentin varmuudella ostettu juotavaksi. Tällaiset viskipullot ovat keräilyesineitä, ja niitä tulee verrata muihin keräilyesineisiin. Esimerkiksi maailman kallein baseball-kortti on myyty 2,6 miljoonalla dollarilla, ja niitä oli tehty sentään 200 kappaletta. Kallein koskaan myyty Pokemon-kortti maksoi sekin reilu 100 000 dollaria. Ja viskikeräilijöillä on lähtökohtaisesti hiukan enemmän pinkkaa kuin Pokemon-korttien keräilijöillä.

Argumenttini on, että keräilyesineet tulee erottaa käyttöesineistä. Keräilyesineeksi nyt myyty Macallan on edelleen erittäin hintava, mutta mistään järjettömistä summista ei keräilyesineiden kontekstissa puhuta. Itseasiassa sijoituksena pullo voi olla jopa erinomainen, enkä usko että sen arvo tulee ainakaan tippumaan. Lähtökohtaisesti löysä raha kannattaa aina sitoa johonkin, joka kestää käteistä paremmin inflaatiota. Jos on reilu miljoona pankkitilillä ylimääräistä pyörimässä niin vanhojen Macallanien ostaminen ei ole ideana tyhmimmästä päästä.

Itse pullosta tuli näin loppukevennyksenä mieleen, että myös suomalaiset tislaamot voisivat ottaa Macallanista mallia ja yhdistää taidetta ja viskiä. Esimerkiksi Jukka Tilsa voisi tehdä etiketin seuraavaan Teerenpeliin!

Lähteitä ja lisälukemista:

https://justpeatit.blogspot.com/2013/02/skotlannin-matkapaivakirja-luku-4.html
https://www.nytimes.com/2018/10/03/world/europe/scotch-whisky-auction-record.html
https://blog.fromjapan.co.jp/en/anime/top-10-rarest-and-most-expensive-pokemon-cards-of-all-time.html
https://sports.gunaxin.com/most-valueable-baseball-cards/195571

Olutta, viskiä ja ruokaa Roosterissa

Tiistaina nautittiin oululaisessa Cafe Roosterissa erikoisherkkuja. Paikalle oli, tiettävästi ensimmäistä kertaa Suomessa,  rakennettu varta vasten oluen, viskin ja ruoan yhdistävä kokonaisuus. Idean takaa löytyi tuttuja nimiä: Jarkko Nikkanen Edringtonilta ja Joni Harju Maistilan panimolta.

Kaava noudatteli Nikkasen edellisiä oluen ja viskin yhdistäneitä tastingejä. Maistilan oluille oli etsitty Edringtonin portfoliosta viski kylkeen ja tarkoituksena oli ihmetellä näiden makuparien toimintaa kielen päällä. Nyt soppaan lisättiin kolmanneksi pyöräksi Roosterin keittiön loihtimat naposteltavat.

Ruokia ei tietenkään vetopari ollut päässyt etukäteen maistamaan. Onneksi asiaa ihmeteltyäni opin uuden hupaisan termin: kuivamaistelu. Kuulema esimerkiksi drinkkikilpailuissa on normaalia, että tuomaristo kuivamaistelee drinkit etukäteen. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että luetaan resepti ja mietitään, miltä juoma voisi maistua. En ole ihan varma, ostanko tätä ajatusta, mutta sen verta hauska idea, että haluan siihen uskoa. Google ei termiä ennen tätä blogipostausta tuntenut.

Ensimmäinen ruokalaji oli lohiceviche avokadolla ja ripauksella chiliä. Olueksi oli valikoitunut Maistilan uusi jenkkihumalilla ryyditetty saison nimeltään Ryhä, joka huuhdottiin alas Macallanin 12-vuotiaalla Fine Oakilla.

Tämä trio oli itselleni pettymys. Lohiceviche oli itsessään herkullista, mutta chili sekoitti sekä oluen että viskin makumaailmaa. Ryhän mahtava raikkaus katosi viskin ja ruoan myötä kokonaan ja toi suuhun lähes epämiellyttävän voimakkaan maisteisuuden. Fine Oak ei sinänsä huonontunut ja yhdistelmä teki Fine Oakista marjaisan hedelmäistä. Olisin juonut/syönyt kaikki mieluummin erikseen.

Onneksi toinen trio toimi jo paremmin. Ruokana toimi ulkofileepihvi pippurikastikkeella, kirsikkatomaateilla ja ranskalaisilla. Oluen virkaa toimitti Maistilan Leiskaus, "belgityylinen ruisolut" kuten he itse tuotetta kutsuvat. Viskinä Laphroaigin 10-vuotias.

Ennen tuomiota on kerrottava vaiettu salaisuus: en hirveästi pidä Laphroaigin kympistä. Minusta se on heikoimpia Islayn peruspullotteita. Vetistä vaniljasavuvettä, josta puuttuu runko. Tässä kombinaatiossa se toimi kuitenkin loistavasti. Leiskauksen ruispohja häivytti Lapparin vetisyyden ja toi tilalle rukiisen maltaan ja mausteisuuden. Tämä yhdistettynä päälle jäävään erittäin miellyttävään savuun ja jodiin toimi yhdistelmä todella hyvin pihvin kanssa. Ihan kuin liha olisi savustettu. Oluen mausteisuus komppasi myös pippurikastiketta. Vahva suositus tälle kolmikolle!

Illan paras kolmikko oli kuitenkin vasta edessä. Vadelmaisen marenkileivoksen kylkeen Nikkanen ja Harju olivat valinneet "ammattilaisten parin": Kalex Luthor sour alen ja Laphroaigin Loren.

Tämä oli illan paras olut-viski-pari ja leivos täydensi juomia loistavasti. Loren merellisyys ja savu saivat Hiiden kanssa yhteistyössä toteutetun, mustaherukalla ja kirsikalla maustetun, oluen laulamaan ihan omia laulujaan. Hapan merellisyys, mustaherukka ja savu toivat parhaimmillaan mieleen vanhemmat Bowmoret. Leivoksen makeus taittui oluen ja viskin myötä ällömakeasta optimaaliseen ja marjainen savuisuus sopi yhdistelmään loistavasti.

Valitettavasti illan viimeinen yhdistelmä ei ollut kahden edellisen veroinen. Tämä on sinänsä outoa, koska ainakin kuivamaisteltuna kolmikon pitäisi toimia loistavasti. CoolHeadin ja Maistilan yhteistyössä tekemä oatmeal stout, Other Side O.F. the Moon, sai kylkeen lasin Maker's Markia ja suklaaleivoksen.

Tässä kolmikossa pisimmän korren veti suklaaleivos, jonka tummasuklaa oli mielestäni jopa dominoiva. Olisin kaivannut oluen suhteen hiukan makeampaa otetta, eli suomeksi jotain imperial stoutin tapaista. Nyt outmeal stoutin hiukan kevyempi suutuntuma tuntui valjulta suklaan hallitessa makumaailmaa. Viskistä en saanut olueen enkä ruokaan oikein mitään lisää. Bourbonin vaniljapuuro pitäisi paperilla toimia näiden kanssa, mutta ei se nyt oikein lähtenyt. Ehkä odotusarvot olivat kahden edellisen parin kohdalla nousseet liian korkealle?

Yhteenvetona illasta jäi mieleen kaksi loistavaa kolmikkoa, yksi ok ja yksi rehellisesti huono. Marjaisen sourin ja savuviskin yhdistäminen jäi kyllä kummittelemaan takaraivoon. Tätä kompoa pitää kokeilla uudestaan!

Sonnisaari ja Maistila sydän viski

Pari viikkoa sitten tapahtui Oulussa kummia. Paikalliset panimot, Sonnisaari ja Maistila, pistivät pystyyn kaksipäiväiset kinkerit, jossa pääosassa oli oluen lisäksi viski. Kaksi iltaa, kaksi panimoa, kaksi baaria ja kaksi iltaa viski-olut -tastingeja Nikkasen Jarkon ja panimon tyyppien johdolla. Oli aika alkoholisoitua.

Viskin ja oluen yhdistäminen tuli itselle tutuksi Tullamore Dewin Dew&Brew -tastingissa viime syksynä. Noin lähtökohtaisesti olen yrittänyt pitää nämä kaksi maltaista serkusta toisista erillään, mutta tuo tasting avasi hiukan ideaa ja ei se ihan tuhoon tuomittu ole. Nikkasen mukaan molempien iltojen kattaukset oli huolella suunniteltu ja valittu oluiden kavereiksi mahdollisimman hyvin yhteensopivat viskit Edringtonin valikoimista. Ehkäpä tällainen hiotumpi konsepti aukaisisi makuparia paremmin?

Urakka aloitettiin Sonnisaaresta ja Oluthuone Leskisestä. Illan kattaus oli seuraava:

Sonnisaari Pils + Maker's Mark
Sonnisaari Stout + Macallan Sherry Oak 12yo
Sonnisaari Humalaja + Laphroaig 10yo
Sonnisaari Juomahammas (sherryversio) + Highland Park 12yo

Sinänsä huonoa tuuria, että ensimmäiseksi pariksi valikoitui kahden illan pareista ainoa, josta en pitänyt. Pilssin ja bourbonin yhdistelmä vei mielestäni Pilssin hienon raikkauden pois ja korosti humalaa tekemällä yhdistelmästä suorastaan kauhean. Ja Sonnisaaren Pils on mielestäni yksi parhaita maitokauppaoluita tällä hetkellä. Mielenkiintoisen huomiona lähes kaikissa pareissa viski korosti oluen humalaisuutta.

Muut parit maittoivat huomattavasti enemmän. Macallanin ja stoutin liitto nousi ehkä omaksi suosikikseni. Tyylikäs sherryisyys toi maitokauppastouttiin puhtia ja stoutin paahteisuus toimi ylikypsien hedelmänoottien kanssa loistavasti. Illan hämmentävin kokemus oli Lapparin kymppi ja Humalaja. Ipa taittoi savupommista savun lähes nollaan, joka oli todella outo kokemus. Kannattaa kokeilla!

Viimeiseksi jätetty Juomahampaan sherrylastuilla ryyditetty versio oli panimon kädenojennus paikalle saapuneille harrastajille, sillä olutta ei tätä ennen ole ollut saatavilla missään. Huikea olut, jota pitää saada lisää. Eikä se HP:n kanssakaan pahaa ollut.

Seuraavana iltana saatiin jälleen nauttia Nikkasesta, mutta panimo ja paikka vaihtuivat Maistilaan ja Pub Roosteriin. Kattaus näytti seuraavalta:

Maistila Erämaan tietäjä + Jim Beam Rye
Maistila Moood + The Famous Grouse Smoky Black
Maistila Jälkipeli + Macallan 12yo Fine Oak
Maistila Portieeri + Laphroaig QC

Tällä kertaa parituksissa ei tullut mielestäni yhtään selkeää hutia Pilssin ja Maker's Markin hengessä. Maistilan oluet ovat keskimäärin huomattavasti hennommin (joku sanoisi tasapainoisemmin) humaloituja kuin Sonnisaaren tuotokset, joten näissä viski ei nostanut yhtä vahvasti humalaa esille ja viski keskusteli enemmän mallaspohjan kanssa. Tämä sopi ainakin omille makunystyröilleni mainiosti. Setistä jäivät parhaiten mieleen Erämaantietäjä yhdistettynä Jim Beamin ruisversioon ja Moood ja Smoky Black, mutta eipä näistä mikään heikko ollut. Ja mikä tärkeintä, mielenperukoille jäi kummittelemaan konseptin jatkamisesta. Miten nämä toimisivat oman viskikaapin sisällön kanssa? Kivaahan näillä on läträillä!

Kiitokset kaikille osapuolille ja toivottavasti näitä saadaan pian lisää. Kerrottakoon sen verran, että paikallisia panimotuotteita saa 8.4. Otto K:n patiolta kun kevään ensimmäinen Popup Beer Fest polkaistaan käyntiin. Ja Maikkelissa on kuulema The Glenlivetiä ensi tiistaina. Nam!

Viskihullun päiväkirjat, viikko 43 - Ardbegillä Olut Expoille

Takana on aikamoinen viskiviikko. Keskiviikkona laitettiin Jarkko Nikkasen Ardbeg-ura ainakin väliaikaisesti pakettiin St. Michaelissa ja torstaina suunnattiin pääkaupunkiseudulle messuilemaan. Lauantaina siis otettiin Olut Expo haltuun. Suurimman vapinan laannuttua on hyvä kertailla viikon tapahtumia.

Eli keskiviikkona testailtiin Ardbegiä ja Glenmorangieta hyvin perinteisellä kattauksella:

Glenmorangie Original 10yo 40%
Glenmorangie Tusail 46%
Ardbeg TEN 46%
Ardbeg Perpetuum 47,4%
Ardbeg Uigeadail 54,2%
Ardbeg Corryvreckan 57,1%

Glenmorangie Original toimi oivana aloituksena kattauksella. Suu on kiva kalibroida tutulla ja hyväksi havaitulla. Heti perään tykiteltiinkin kattauksen ainoa itselleni tuntematon viski. Glenmorangie Tusail on kuudes inkarnaatioa Glenmorangien Private Edition -sarjasta. Tällä kertaa ei Glenmorangielle tyypilliseen tapaan ole lähdetty tynnyriviimeistelyillä leikkimään vaan juttu löytyy ohrasta. Ale-tyyppisiin oluisiin yleensä yhdistetty maris otter -ohralajike on Tusailin villakoiran ydin. Tastingin vetänyt Nikkanen heitti ilmoille myös vahvan huhun Tusailin iästä: kuulema vuonna 2004 saapui tislaamolle maris otteria lavallinen. Nohevimmat voivat tästä päätellä ainakin jotain tämän nasun iästä.

Glenmorangie Tusail 46%

Tuoksu: Vaniljajäätelöä, tuntia mallasta, mausteita ja omenoita.

Maku: Todella mukava ja tuhti suutuntuma. Omeinoiden kaveriksi hiipii hiukan banaania, jotka yhdessä vaniljajäätelön kanssa tuova mieleen Banana Splitin ripauksessa pippuria.

Hienon Tusailin jälkeen suunnattiin Arttujen kimppuun. Kärkeen vedetty kymppi maistui todella hyvältä. L-koodit jäi tyypittämättä, koska St. Michaelin valaistus estää salapoliisityöskentelyn. Hienoa oli myös päästä maistamaan vihdoin kymppi ja Perpetuum vierekkäin. Vierekkäin maistettuna kympin hienous ja Perpetuumin "huonous" nousivat paremmin esille. Yksin maistettuna Perpetuum on maistunut minusta pitkälti peruskympiltä. Vierekkäin Perpetuumin likaisemmat ja happamammat sävyt nousivat häiritsevästi pintaan ja toivat mieleen jopa Lapparin PX:ään verrattavia painajaiskuvia. Todettakoon silti, että Perpetuum ei ole huono viski. Se oli vain tällä kertaa huonoin paikalla olija.

Ardbegin hieno perusrange oli kiva kahlailla loppuun. Uige ja Corry ovat hienoja viskejä joista Corry on vielä piirun verran Uikutusta parempi. Viskien loppuessa ihmiset alkoivat jo hapuilemaan takkejaan, mutta Jarkko ohjeisti vielä takaisin pöytiin. "Viimeisen" Ardbeg-tastingin kunniaksi pöytään vedettiin todellinen herkku ja harvinaisuus. Ardbeg tynnyrisample vuodelta 1975, tynnyristä numero 4194, joka käsitykseni mukaan oli lyöty pulloon 2013.

Viskin paikka ei ollut helpoin. Corryn ja Uigen tappovolttien ja äärimmäisten makujen jälkeen tällaisesta vähemmän jyrästä viskistä oli hankala saada kiinni. Pienellä lasiajalla ja parilla siemauksella vettä homma alkoi kuitenkin toimimaan. Joka tapauksessa ällistyttävän hienolla nenällä varustettu Ardbeg, jonka pitkän ja herkän makukaaren muodostivat ruusuveden tyylinen parfyymisyys, mesimäinen makeus sekä ripaus salmiakkia että tuhkaa. Todella hienoa tavaraa.

Näin hienon viskin jälkeen oli pakko käydä läpi St. Michaelin hanaoluita ja ryyppäämiseksihän se meni. Seuraava etappi olikin puhallella itsensä aamulla Norskin koneeseen ja suuntailla kohti Helsinkiä.

Lämmittelin Olut Expoja varten perjantain kirjamessuilla ja ruoka- ja viinimessuilla. Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa uuden Sahti - Elävä muinaisuolut julkaisun kunniaksi järjestettyä tekijöiden haastattelua. Hannu Nikulainen, Johannes Silvennoinen ja Mika Laitinen olivatkin hauskaa seurattavaa. Erityismaininnan sai minun kirjoissani vastaus haastattelijan kysymys "Mikä sahdin maussa teitä viehättää", johon Silvennoinen viiksiään sivellen totesi: "Kaiken maailman hipsteripanimot yrittävät tehdä toinen toistaan humalaisempia ipoja, mutta minulle oluessa tärkeintä on sen perusraaka-aine mallastettu ohra, joka on sahdin maun peruselementti." En voinut olla nauramatta ääneen.

Kirjamessuilta pääsi kätevästi samalla Viini- ja ruokamessujen puolelle. Viineissä keskityin lähinnä itselleni ennestään tuttuihin jälkiruokaviineihin, joita olikin ihan kivasti tarjolla. Royalin Tokaji Late Harvest jäi päällimmäisenä mieleen todella tykkinä jälkiruokaviininä, jonka makeus ei silti lipsahda tippaakaan ällöttävän sokerin puolelle. Huippua kamaa. Muuten messut meni lähinnä tuskaillessa mihin ylimääräiset juomaliput saa tuhlattua.

Lauantaina päästiin sitten itse asiaan. Seurueemme pyöri suoraan sushi-buffetista Kaapelitehtaalle vartin tilaisuuden avautumisen jälkeen. Tällöin oli vielä kivasti väljää. Aperatiivina sai toimia Red Breastin 21yo, joka toimittikin tätä virkaa loistavasti. Hieno irkku! Alkulämmittelyiden jälkeen suuntasimme Valamon tiskille ottamaan maistamattomia Suomi-tisleitä haltuun.

Valamolta otimme alkuun lasiin numerot III ja IV, eli 40%:iin lantratun börbbähogissa vuoden kypsyneen version sekä niin ikään börbbähogissa vuoden kypsytellyn peated CS:än. Aikamoista paloviinaahan nämä vielä olivat, ja erityisesti turpeistettuun tynnyrivahvaan versioon olisi pitänyt vedellä jotain tehdä. Valitettavasti olin laiska enkä vettä hakenut. Versionumerot VI ja VII olivat sen sijaan aivan eri maata. Kolme vuotta sherrykypsytelty VI toi mieleen liuottimet, nallekarkit, parfyymit ja saippuat, mutta positiivisessa mielessä. VII puolestaan tarjosi pienessä n. 30-litran tynnyrissä kolme vuotta kypsytellyn börbbä-elämyksen, josta ei Weetabixiä saati digestivejä puuttunut. Todella mielenkiintoisia ja hyviä viskejä. Odotan innolla näiden ikääntymistä!

Sahtia.

Seuraavaksi syöksyin muutaman oluen kimppuun. Lasiin tarttui Kirjamessujen innoittamana Rekolan Sahtia, Pyynikin Sessio Wheattia, Donut Island Frisco Disco ja Hiisin Kyyttö. Olutta oli kiva maistellessa törmäsimme pyytämättä ja yllättäen Bob Barleyn tiskiin. Sitten homma menikin holtittomaksi, sillä lasissa käväisi ensin Glenfiddich 26 ja 21 vuotiaat ja tottakai myös viskidrinkit piti testailla. Hebridian Sour ja Smokey and the Bandit, johon tungettiin Port Charlottea ja portviiniä, olivat vänkää juotavaa. Hieno mesta ja hienoja juomia. Tässä vaiheessa kello läheni jo uhkaavasti tastingia ja oli aika siirtyä ihmettelemään Helsinki Distilling Companyn tuotteita.

Kenen idea tämä oli?

HDC:n pojat, tai siis poika, laittoivat aikamoisen privaattiesityksen pystyyn. Meitä oli paikalla yhteensä viisi ihmistä sisältäen meidän kolmen hengen iskujoukon. Tastingin veti Kai Kilpinen ja lasiin sai neljä tislaamon tislettä ihmeteltäväksi. Ensimmäinen parivaljakko oli 70 prosenttisesti rukiista ja 30 prosenttisesti ohrasta kolonnilla jyskytetty tisle, joista toinen oli lyöty suoraan lasiin ja toinen kypsytelty vuoden verran 28 litraisessa ranskalaisesta tammesta valmistetussa toasted oak -tynnyrissä. Molemmat oli vatattu "maltilliseen"  60,5 prosenttiin. Linnunmaitoa meille ammattilaisille.

HDC:n herkut.

En mielestäni oikein osaa näitä new makeja maistella. HDC:n ruis-ohra -tisle maistui ponulta siinä missä kaikki muutkin. Sen sijaan vuoden kypsyttely toi hienosti tisleen laadun esille. Hedelmäinen, jopa hapokas ja mausteinen tisle toi mieleen paljon positiivisia mielikuvia mesiangervosta, greipistä ja jopa aniksesta. Vierekkäin maisteltuna new make sai myös uuden merkityksen. Oli mukava etsiä niitä yhtäläisyyksiä tisleiden väliltä, mitä vuoden tynnyröinti on koittanut hävittää. Opettavainen tapahtuma.

Toisessa parivaljakossa oli sama idea, mutta tällä kertaa kyseessä ns. puhdasverinen viskitisle. Mallastettua ohraa, pannutislausta ja muuta salatiedettä. Nämäkin oli vatattu 60,5%:iin ja vuoden kypsytystä osakseen saanut puolikas oli saanut marinoitua samanlaisessa tynnyrissä kuin aiempi ruistisle. Tästä sai siis kivasti vertailukohtaa.

Ponu oli taas ponua. Tai no ehkä sen maltaan osuuden hoksasi erotella tuohon ruispohjaiseen new makeen verrattuna. Vuoden kypsytys oli tehnyt tästäkin juotavaa kamaa, vaikkakin täytyy sanoa, että ruis-ohra -tisleessä oli mielestäni enemmän nyansseja vuoden kypsytyksen jälkeen. Lakritsainen ja maltainen meininki. Potentiaalia tässäkin oli ja täytyy HDC:n meiningille hattua nostaa. Molemmat olivat mielestäni parempia kuin Valamon tarjolla olleet vuoden kypsyneet tekeleet. Kai paljasti myös että tulevaisuudessa on luvassa ainakin savustetusta maltaasta väännettyä keittoa. Minä ainakin odotan innolla.

8cl pontikkaa teki tehtävänsä ja festivaalialue alkoi näyttäytyä aikamoisena helvetiltä maan päällä. Toisin sanoen ihmisiä oli ilmestynyt aikamoinen määrä tunnin aikana nauttimaan jaloista juomista. Päätimme lähteä metsästämään lisää hyvää olutta, mutta törmäsimme takinkääntäjä-Nikkaseen vihollisen tiskin takana. Tilasimme hyvää hyvyyttämme kaikki viskit, itse Macallanin Rare Caskin. Oli muuten aika nannaa. Festivaalialueen hälinä ja "kiire" olivat ehkä hiukan väärä paikka näinkin hienolle juomalle. Olisi pitänyt jaksaa kiikuttaa juoma yläkertaan rauhassa nautittavaksi.

Festivaalien mielenkiintoisin uusi tuttavuus oli minulle Radbrew. Panimon post-apocalyptistä ulkoasua ja Fallout/scifi-viittauksia sisältävä brändi oli kaltaiselleni nörtille liikaa. Alone in the Dark milk stout oli muuten mielestäni maistamistani festarioluista paras. Todella maittava kaveri. Tämän jälkeen lasissa kävi vielä muutama olut niin Ruosniemeltä, Brooklyniltä ja pitihän se maailman paras GT käydä tilaamassa Kyrön kavereilta. Ei ole tuokaan litku turhaan palkintoja kerännyt.

Yhteenvetona todettakoon, että yksi päivä oli liian vähän. Yllätyin hiukan maistettavien viskien määrästä ja oluen juonti jäi suunniteltua vähäisemmäksi. Loppui yksinkertaisesti pää kesken. Loppuilta menikin haahuillessa ratikalla keskustaan, jääden 2km liian aikaisin pois ja unohtaen Kai Kilpisen ja Mushimaltin antamat ravintolasuositukset. Fafasin falafelit rinnuksilla siis hotelliin nukkumaan. Hieno reissu, hienoja juomia, hienoja ihmisiä. Tulen ensi vuonnakin!

Katsaus Viron viskitilanteeseen - kesä 2015 edition

Viro on ollut viinaturismin suhteen viimeisen vuoden otsikoissa normaalia enemmän. Viinaralli ja sen hillitseminen viranomaistaholta ovat ainakin keltaisen lehdistön sivuilla lähes jokapäiväinen aihe. Kesälomamatka vei auton kanssa lahden vihreämmälle puolelle, joten oli hyvä aika tarkastaa Viro viskituristin näkökulmasta.

Lähdetään anglosaksiseen tapaan loppupäätelmästä: Viroon ei kannata viskin perässä matkustaa. Halvemmalla ja paremmasta valikoimasta pääsee nauttimaan virtuaalista viinarallia harrastamalla. Valikoimat ovat suurimmaksi osaksi aivan perusbulkkia ja hintojen kanssa kannattaa olla tarkkana. Osa liikkeistä myy yksimaltaisia jopa Alkoa kalliimmalla.

Lahden ylitys tapahtui molempiin suuntiin Eckerö Linellä. M/S Finlandian Eckerö Shop ei mitään erikoisuuksia tarjonnut, vaikka laivalla oli panostettu ihan omaan single malt -osastoon, josta löytyi mm. info-tauluja Skotlannista. Edistystä toki tämäkin. Perus travel retail -nasujen seassa oli myös tislaamojen peruspulloja. Hintataso vaihteli pullottain. Esimerkiksi Uigeadail kannattaa ostaa laivalta, mutta Glenlivetin ja Glenfiddichin peruspullot Viron puolelta. Mielenkiintoisena kuriositeettina todettakoon, että vitriinissä majaillut Lagan 30-vuotias oli reissun aikana kadonnut! Syyllinen ilmoittautukoon ja lähettäköön samplea tänne päin.

Ostopaikalla on Virossa väliä. Monopolimaasta tulleena usein unohtaa, että vapaassa markkinataloudessa hinnat eivät ole joka kaupassa samat. Härskeimmät ylilyönnit löytyivät Tarttolaisesta viinikaupasta: Lagavulin 16yo 176€ ja Monkey Shoulder 88€. Teki tiukkaa olla nauramatta. Esimerkkejä myös toiseen suuntaa löytyi. Paikallisesta peltomarketista Pärnun ulkopuolelta löytyi The Glenlivetin 12-vuotiasta alle 30 euron.

Vaikka mitään erikoisuuksia Virosta ei reilun viikon road tripin aikana löytynyt, voi maasta löytää tietynlaisia löytöjä. Hyllyissä on paljon jo lopetettuja pullotteita ja yleensä edullisesti. Mieleen jäi kolme esimerkkiä. Macallanin 12yo Fine Oakkia oli monessa paikassa hyllyt pullollaan. Hinta yleensä 50 euron tietämillä. Hollannin serkku haluaa tästä jo lähes 20€ enemmän. Myös vanhaa Black Bottlea oli monessa paikassa tarjolla alle kahden kympin. Kolmas esimerkki löytyy blendien puolelta. Johnnie Walkerin ikämerkittyä Gold Labelia löytyi vajaalla 60 eurolla. Kyseessä on ainakin minun suuhuni kelpo blendi. Pesee monet saman hintaluokan single maltit.

Parhaan valikoiman koko maassa tarjosi Tallinnan Stockmannin viinakauppa. Kyseisessä kaupassa oli myös muutamia budjettipelaajille sopivia erikoisuuksia. Hyllystä löytyi legendaarisen Samarolin indiepullotteita jopa viisi erilaista. Kaupan hintataso oli tosin muuta Viroa selkeästi kalliimpi. Peruspulloissa oli noin 10€ enemmän katetta. Tosin, maksaa ne postitkin ja se hyllyn edessä keikailu ja pullojen hypistely on sen verta kivaa, että täältä tarttuikin yksi tuliainen mukaan. Suosittelen piipahtamista, jos olet ns. "hoodeilla". Erikseen tuonne ei välttämättä kannata pyhiinvaellusta tehdä. Sataman kaupoista ei erikoisuuksia kannata metsästää, mutta peruspulloja saa suhteellisen kilpailukykyiseen hintaan. Eli, samalla kun lataa peräkontin bulkkikaljaa ja 3 euron kuohareita täyteen voi lekan tai kaksi mukaan napata.

***

Jos Viro ei ole vielä juomista jaloimman saloja ymmärtänyt, niin oluen päälle he ymmärtävät. Juttelin Pärnulaisen olutkaupanpitäjän (kyllä, pelkkiin pienpanimo-oluisiin erikoistunut kauppa) kanssa ja hän kertoi, että viimeisen parin vuoden aikana virolaisten mikropanimoiden määrä on noussut noin nollasta yli kymmeneen. Ja hyviähän ne olivat! Pöide, Vormsi, PÕhjala ja Ollenaut pääsivät ainakin matkalla testiin. Muitakin panimoita kauppojen hyllyiltä löytyi, mutta aika ja innostus ei riittänyt kaikkeen. Mainittakoon vielä Tartosta löytyvä loistava olutbaari J.R. Schramm'i Keller. Vahva suositus. Alla kuvakollaasi heinäkuisen roadtripin antimista.

Kissakahvila Nurri ja japanilaista kissaolutta.

Ollenauttia Tartossa.

"Kellerissä".

Paikallisen marketin oluthyllyn antimia.

Pärnussa pihvien alas huuhtomiseen tarvittavat ainesosat.

Päiväkaljalla.

Pullo Pöideä Pöiden kunnassa Saarenmaalla.

Riekkoviskejä St. Michaelissa

Viime viikolla maisteltiin St. Michaelissa Jarkko Nikkasen johdolla The Famous Grouse -blendejä. Meno oli kuin Pate Mustajärven keikalla ja illan kattaus oli seuraavanlainen:

Famous Grouse
Naked Grouse
Black Grouse
Famous Grouse 16yo
Famous 40yo

Alkuun Nikkanen kävi läpi hiukan blendien historiaa ja niiden tärkeyttä viskiteollisuudelle. Itse kanalintuviskistäkin riitti tarinaa. Famous Grouse on Edrington Groupin blendiperhe ja todellinen työhevonen, vaikka lintu onkin. Mallasviskikomponenttien kanssa ei siis hirveää salapoliisityötä tarvitse tehdä, toisin kuin vaikkapa Diageon blendeissä. Yhtiöllä on omistuksessaan neljä mallasviskitislaamoa, Highland Park, Macallan, Glenrothes ja Glenturret. Viimeisimmän tiloista löytyy myös brändin "The Famous Grouse Experience" -nimellä kulkeva vierailukeskushässäkkä. Tämä tietysti kissaihmisenä syö miestä, sillä riekon sijaan Glenturretin pihalla pitäisi keskittyä kissoihin. I support Towser!

Ensimmäisenä maisteltiin sitä ihan perinteistä riekkoviskiä.

The Famous Grouse

Tuoksu: New makea, liimaa, taikinaa, toffeista makeutta.

Maku: Makeaa, palanutta sokeria. Viinaa. Tulee jallu mieleen. Vetinen ja laiha.

Ei se Famous Grouse nyt oikein. Särmikäs ja viinainen blendi. Seuraavana maisteltu Naked Grouse herätti hiukan enemmän innostusta, sillä se oli kuuleman mukaan marinoitu 1st fill sherry-tynskässä.

The Naked Grouse

Tuoksu: Rusinaa ja punaisia marjoja. Alkoholi puskee läpi tästäkin. Yksiulotteinen, mutta yllättävän tasapainoisen oloinen.

Maku: Nahkaa, viinimäistä makeutta, marjoja. Lopussa pääsee viina pintaan, mutta paljon Famous Grousea miellyttävämpi kokemus,

Seuraavana lasiin pääsi 2007 pohjoismaiden markkinoita silmälläpitäen lanseerattu Black Grouse. Edringtonilla ei varsinaista turveviskiä tislaavaa tislaamoa portfoliosta löydy, joten pikkulinnut ovat kertoneet, että savukomponentit on ostettu Islaylta ja jatkettu omilla jyvä- ja mallasviskeillä. Nikkasen mukaan asiaan on tulossa muutos ja Glenturretilla on pannut pöhisseet jo muutaman vuoden ulos turveviskiä juuri Black Grousea varten. Toivottavasti näitä päätyy yksimaltaisenakin pulloon!

The Black Grouse

Tuoksu: Turvesavua, new makea ja grillihiiltä. Aika liuotinta tämäkin on.

Maku: Terävä, vetinen ja jotenkin nahkainen. Vetiseen runkoon liimattu turvesavu ei ole minun juttu. Ei jatkoon.

Sitten päästiin jännän äärelle. Ikämerkityt 16- ja 40-vuotiaat toivat tastingin päätökseen. 16-vuotias on niin sanottu double matured blend ja on saanut osakseen rakkautta niin ensitäytön sherry- kuin bourbon-tynnyreiltä. 40-vuotias on puolestaan brändin lippulaivapullote. Nelinumeroinen hintalappu pitää huolen siitä, että tällaista blended malttia ei joka päivään vastaan kävele.

The Famous Grouse 16yo

Tuoksu: Tamminen ja mineraalinen. Viljalti mausteita. Silti jotenkin nuoren ja raa'an oloinen.

Maku: Keltaisia hedelmiä, mukavasti puuta, tässäkin nahkaa. Silti rungoltaan ärsyttävän vetinen vaikak sinänsä paketti on tasapainossa.

The Famous Grouse 40yo

Tuoksu: Nyt ollaan aivan eri aineiden kanssa tekemisissä. Todella huumaavan monipuolinen ja miellyttävä tuoksu. Mansikkajäätelöä, mentholia, ripaus tammea, yrttejä, kukkia (se kanerva) ja reippaan parfyyminen. Nyt vetää hiljaiseksi. Eihän tätä uskalla maistaa?

Maku: Sama tykitys jatkuu. Maku lunastaa todella hyvin nenän antamia lupauksia. Lopussa taittuu hiukan happamen puolelle. Ehkä kuitenkin enemmän tuoksutteluviski?

Huh, olipa se päätös tastingille. Tämän takia viskiä harrastetaan. Muusta kattauksesta näin jälkeen päin jäi parhaiten mieleen Naked Grouse, jonka kepeä sherryisyys oli miellyttävää.

Viskiseikkailut jatkuvat ensi lauantaina kun suuntaan Islayn saarelle kera kameran ja läppärin. Liverapoa siis luvassa!

Mäkkiä Maikkelissa 14.5.

Keskiviikkona oli St. Michaelissa tarjolla Macallania. Korkeahko hinta oli karsinut ikävästi porukkaa ja maistelu vedettiin väljemmin kuin kertaakaan niistä kerroista kun minä olen ollut paikalla. Hävetkää oululaiset!

Tislaamona Macallan herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Periaatteessa se edustaa kaikkea, mitä viskiteollisuudessa vieroksun. Macallan on vienyt brändäämisen huippuunsa ja selkeä luksustuotteen imago kosiskelee valkokauluskansaa ympäri maailmaa. Tislaamon tuotteilleen luoma imago on todella kaukana omasta kokemusmaailmasta ja siitä huokuva porvarillisuus suorastaan oksettaa. "Valitettavasti" tislaamo tekee pirun hyvää viskiä. Tässä mielessä menee samaan kastiin toisen brändi-inhokkini, Ardbegin, kanssa.

Tastingin syy oli hyvinkin tutun kuuloinen. Macallan lanseerasi vuoden alussa uuden NAS-sarjan, jonka on tarkoitus käsitykseni mukaan pikku hiljaa syrjäyttää niin Fine Oak kuin perinteinen puhdas sherry-linja. Ovelasti tisleen värin mukaan nimetyt pullotteet kantavat mukanaan myös tislaamon perustamisvuotta 1824. Goldin, Amberin, Siennan, Rubyn ja hintansa puolesta kuuluisa M:n joukosta St. Michaeliin kokoontuneita ihmisiä ilahduttivat Amber ja Ruby. Koko kattaus maistelujärjestyksessä näytti tältä:

- 12yo Fine Oak
- 1824 Amber
- 12yo
- 1824 Ruby
- 21yo Fine Oak

Tilaisuuden vetäjänä toimi maahantuojan Edrington Finlandin puolesta Veli Salonen. Veli vetikin hyvän ja asiapitoisen tastingin. Juomia maisteltiin sopivaan tahtiin ja infon suhteen pysyttiin suhteellisen syvissä vesissä koko tastingin ajan. Erityispisteet myös siitä, että Veli ei yrittänyt väkisin muuttua vastaukseksi muutamaan todella spesifiin kysymykseen vaan myönsi avoimesti, että ei tiedä ja antoi tämän jälkeen valistuneen arvauksen asiasta. Harvinaista suoraselkäisyyttä, jota arvostan.

Veli näytti myös hienon kikan tisleen koostumuksen tutkimiseen. Tapahtuman loppupuolella hän kehotti lorauttamaan tilkan viskiä kämmenelle ja hieromaan kämmeniä yhteen. Tämä toi todella miellyttävällä tavalla esille Macallanin tisleen öljyisyyden. Yleisössä tämä herätti heti hyviä ja vähemmän hyviä ideoita öljyisen tisleen käyttötarkoituksista. Hieno metodi tisleen öljyisyyden testaamiseen.

Koko komeus + mysteerikäsi.

Itse viskeistä on syytä puhua kahdessa erässä. Ensin samassa hintaluokassa pyörivät "normia" 12yo, Fine Oak 12yo ja Amber. Olen itse pitänyt aina Fine Oak -sarjasta ja eikä tuo 12-vuotiaskaan pitkästä aikaa pahaa ollut. Keltaiset hedelmät ja kevyt mausteisuus sopivat Macallaniin loistavasti. 12-vuotias pelkästään first fill -sherryä osakseen saanut  "perusmäkki" taas näyttäyty aikamoisena yhden hitin ihmeenä. Kuiva hedelmäisyys on kyllä miellyttävää, mutta viski on harmittava yksipuolinen ja tylsä.

Uutuus Amber oli kokonaisuutena positiivinen yllätys. Viski oli yllättävän tuhdin ja kehokkaan oloinen verrattuna Fine Oakkiin ja tuoksusta sai huomattavasti kompleksempia vivahteita esiin, vaikka Fine Oakin kanssa oltiin selkeästi samoilla makukartan sivuilla. Maussa Amberin lupaava tuoksu kuitenkin hiukan lopahtaa. Öljyinen ja makea viski on kyllä puhdaspiirteinen, mutta jotenkin palaneen/paloviinamaisen oloinen. Keltaisia hedelmiä ja tulitikkuja tämäkin kaveri oli nauttinut. Hankala näistä kolmesta on suosikkiaan valita.

Kalliimpi kaksikossa oli jo meininkiä. Ruby tarjosi tuoksussa todella miellyttäviä jouluisia mausteita ja punaisia kuivattuja hedelmiä (punainen omena, luumu). Maku jatkoi samoilla teemoilla leikitellen ollen samalla pitkä ja monitahoinen. Sherry kuivui tyylikkäästi eikä häirinnyt jälkimaussa. Suuhun jäi myös miellyttävä metallinen/rautainen tunne juoman kadottua sisuksiin. Hyvä viski!

21yo Fine Oak antoi Rubylle kovan vastuksen. Tasapainoinen "Ventti-Mäkki" tarjosi mausteita, salmiakkia ja verhosi koko komeuden miellyttävään maltaisuuteen. Makuprofiililtään tasapainoinen ja raikas viski on nyky-Macallania minun makuuni. Väittäisin kattauksen parhaaksi viskiksi.

Loppuun todettakoon, että hyviä uutuuksia, maukkaita vanhoja tuttuja ja hyvin vedetty tasting. Jotenkin se kuitenkin kalvaa mieltä, että tastingin jälkeen tiskiltä tilaamani 10-vuotias CS Macallan pesi koko kattauksen mennen tullen ja palatessa.

Living in London viskituristin silmin

Vuoden vaihteessa päätin elellä viikon verran Lontoossa. Kaupunkina Lontooseen ei kuulema voi kyllästyä, joten viskihommat jäivät kaiken muun aktiviteetin varjoon. Jalkapallo ja erinomainen museo- ja teatteritarjonta veivät mielenkiinnon, mutta eihän koera karvoistaan pääse, ja muutaman maltaisen aktiviteetin sain reissuun mahdutettua.

Shoppailu on näistä Suomen veropolitiikan vuoksi se tärkein. Lontoosta pitäisi viskikauppoja löytyä joka lähtöön ja listalla oli ainakin tutun lontoonserkun kivijalkamyymälä, The Whisky Exchange. Pikagooglella katsoin kaupan sijainnin ja hyppäsin matkaseuran kera metroon. Tässä vaiheessa tulee reissun opetus: tarkista kauppojen osoitteet aina heidän omilta sivuiltaan. Google Maps vei Lontoon sumuisiin teollisuuslähiöihin, joista olisi pitänyt löytyä Thw Whisky Exchange "Elixir House". No, ei löytynyt.

Myöhemmällä tarkastelulla olimme kävelleet muutamaan otteeseen kaupan ohi. Onko kyseessä sitten oikea kauppa vai pelkkä varasto, ei koskaan selvinnyt. Toki heti kun tajusin mennä katsomaan liikkeen omilta sivuilta selvisi, että kivijalkakauppa löytyy teollisuusghettojen sijaan aivan Lontoon sydämestä, London Bridgen kyljestä. Kaiken lisäksi Vinopolis, jonka sisältä The Whisky Exchangen kauppa löytyy, on merkitty lähes jokaiseen turistikarttaan. Kuinka tyhmä ihminen voi olla?

Jotta tulevat lontoonmatkaajat eivät tekisi samoja virheitä kuin me, tässä rautalangasta ohjeet Vinopolikseen: Mene metrolla London Bridgen pysäkille. Jubilee (harmaa) ja Northern (musta) metrolinjat vievät kivasti perille. Tämän jälkeen etsi London Bridge ja lähde kulkemaan siitä suoraan pois päin oikealla puolella tietä. Tien haarautuessa kahtia mene oikealla ja käänny Stoney Streetille. Stoney Streetiltä haarautuu lähes välittömästi Park Street, jonka päästä löytyy Vinopolis niminen viinikauppa, jonka sisällä The Whisky Exchange sijaitsee. Metropysäkiltä kauppaan on noin 5 minuutin kävelymatka. Helppoa kuin lasten hakkaaminen.

Löytyihän se!

The Whisky Exchange oli kauppana minulle pieni pettymys. Nykyään tulee katseltua lähinnä mielenkiintoisia indie pullotuksia, joita The Whisky Exchange ei erästä toista kauppaa, josta pian lisää, paremmin tarjonnut. Toki narkki ei kauppaa tyhjin käsin voinut jättää ja mukaan tarttui uusi Shiraz-marinoitu Longrow Red sekä Berry Bros Tormore. Lisäksi nappasin pari "aloittelija-settiä" sukulaismiehille ihmeteltäväksi. Pitää toivoa, että 0,2l Clynelish 14yo ja 0,2l Caol Ila CS kera kahden snifferin houkuttaa kaksi uutta mallasviskin harrastajaa koukkuun. Tuliaiskauppana The Whisky Exchange on kyllä loistava.

Piti kaupasta tai ei, kannattaa Park Streetillä takaisin metroon tallustaessaan pysähtyä The Wrights Brothers -nimiseen osteribaariin nauttimaan mereneläviä. Tuopillinen katkarapuja ja hyvää valkkaria kera osterilautasen on jumalten ateria. Ja tarjoilevat kuulema myös hyviä porttereita. En testannut.

6x Ostrea edulis

Kävin toki myös toisessa viskikaupassa, joka osoittautui The Whisky Exchangea paremmaksi kauppapaikaksi. (Straight outta) Old Compton Streetiltä, Lontoon Sohosta löytyy The Vintage House nimeä kantava puoti. Kauppa tarjosi erinomaisen indie valikoiman. Erityisesti Black Adderiä oli tarjolla huimat määrät. OB:t ja pakollinen lasivitriini nelinumeroisen hintalapun omaaville viskeille löytyivät myös. Palvelu ei ehkä maailman parasta ollut, mutta toisaalta verkkatakin ja repun kanssa kauppaan ryntäävä juniorituristi ei ehkä maailman yleisin asiaskas yli 100 punnan yksimaltaisille ole. Kaupasta valikoitui mukaan Riverstownin 29yo Dufftown, mutta jälkeen päin ajatellen koko reissun viskibudjetti olisi täällä pitänyt pöytään lyödä, eikä turhaan säästellä Vinopolikseen. Kaupan vinkkasi Teemu Strengel, suuri kiitos hänelle.

Straight outta Old Compton.

Sen kummemmin en viskijuttuihin reissulla keskittynyt ja vyölle kertyi mm. 0-kappaletta drameja pubeissa. Onneksi mainiota olutta saarella riittää. Kaksi vinkkiä on kuitenkin vielä Lontoon reissaajille tarjota.

Kannattaa pitää silmät auki pienten kioskien ja kauppojen suhteen. Niihin on saattanut unohtua jotain hyvääkin kamaa hyllyihin. Itse ostin eräästä pikkukioskista Macallanin vanhan kymppivuotiaan reilulla 30:llä punnalla. Toinen vinkki liittyy lentokenttiin. Ainakaan Heathrown kolmosterminaali, mistä finski lentää, ei ihmeellisiä viskielämyksiä tarjoillut. Bonuksena toki monia tuotteita pääsee maistamaan, mutta eipä mitään ihmeellistä osunut silmään. Läpällä poistin kuitenkin Longmornin 16yo:n.

Blogin suojeluspyhimys löytyi hyväkuntoisena British Museumista.

Seuraava viskireissu suuntautuukin rakkaaseen pääkaupunkiimme. Helsingissä järjestetään Uisge 2014 6.2.-7.2. Lisäinfoa kannattaa onkia vaikkapa mushiMALTIN tai Viskisiepon blogeista, jotka löydät siirtämällä hiirtäsi paarpuuriin ja painamalla etusormen kohti lattiaa. Myös festivaalin Facebook-ryhmä kannattaa katsastaa. Nähdään Uisgeessa!

Rooma ja kadonneen aarteen metsästäjät

Audrey Hepburnin innoittamana suuntasin naiseni kanssa lomalle Roomaan. Ilman tuliaisiahan ei viskinystävä ulkomailta poistu, joten Rooman viskikaupat oli viikon aikana otettava haltuun.

Dionysos, satyyri ja pantteri.

Alku oli pelottava. Viintä löytyi kaupoista joka lähtöön, mutta viskiosastoa edusti valitettavan usein tiskin takaa tuijottava Johnnie Walker X Label. Jotta NSA:kin saisi aikeeni selville, otin Googlen kauniiseen käteen ja tein hiukan salapoliisityötä. Kaksi kauppaa näytti hakujen perusteella käymisen arvoiselta: Enoteca Al Parlamento Achilli, Via dei Prefetti 15, sekä Enoteca Contantintini, Piazza Cavour 16.

Ensimmäisenä eksyin Achillin hyllyjä ihastelemaan. Kauppa on kätevästi noin 5 minuutin kävelymatkan päässä Pantheonilta, joten siellä vierailu on helppo yhdistää kaikkien julmalten temppelin ihasteluun. Espanjalaisten portaiden metropysäkiltä kävelyä on noin 15 minuuttia. Kartta kannattaa napata mukaan, sillä kauppa on hämärällä sivukujalla keskellä historiallista keskustaa.

Itse kauppa ylitti kaikki odotukset. Viskeille oli viineihin keskittyneessä kaupassa varattu noin 5 metrin hylly katosta lattiaan. Ja mitä viskejä se sisälsikään! Tämä on kauppa, johon kannattaa mennä paksumman lompakon kanssa, sillä yli tuhannen euron pulloja oli tarjolla häkellyttävä määrä. Itselle tutuimpina mm. Ardbeg -73 ja -75, Bowmore -56 ja -68, 60-luvun Highland Parkeja, 60- ja 70-luvun Springbankeja etc. Lisäksi erilaisia indieitä oli suuri määrä, muun muassa Rare Malts -sarja oli hyvin edustettuna.

Ruokailusalista löytyi lisää viskejä. Omat löytöni voi bongata vasemmasta yläkulmasta.

Ystävällinen ja hyvin englantia puhuva myyjä kertoi kaupan olevan yli 40 vuotta vanha, joten kokoelmaa ei ihan tyhjästä ole nyhjäisty. Annoin myyjälle hintahaitariksi noin 100 € ja aloimme etsiä sopivaa pullotetta kotiin viemisiksi. Useamman mielenkiintoisen pullon jälkeen ylähyllyltä, jonne ainakaan omat silmäni eivät riittäneet etikettejä lukemaan, löytyi todellinen lottovoitto. Myyjä toi eteeni Murray McDavidin Ardbeg 1991/2000 ja saman pullottajan Macallan 1990/2000. Hintaa näille kahdelle pullolle jäi yhteensä 135 €, ja ainakin minä poistuin tyytyväisenä kaupasta.

Achilli toimii myös ravintolana.

Enoteca Constantini sijaitsi puolestaan Castel Sant'angelon takapihalla, Piazza Cavourin reunalla. Metrolta kävelymatka on jälleen pitkä, lähin pysäkki kantaa nimeä Lepanto. Suosittelen siis yhdistämään käynnin Enkelten linnassa vierailuun tai ottamaan bussin. Kannattaa varoa kuitenkin osumasta paikalle keskipäivällä, sillä kauppiaalla on päiväuniaika  klo 13:30-16:30.

Tarjoukset esiteltiin jo ulkona sijaitsevassa vitriinissä.

Constantinin hyllyt eivät pursuneet samanlaisia harvinaisuuksia kuin Achillin, vaikka jotain toki löytyi. Esimerkiksi Bowmoren keraamiset pullot tuijottivat hyllystä. Hintataso oli ainakin peruspullotteissa Achillia hiukan edullisempi. Sisäänheittotarjouksena oli Taliskerin kymppi 30 €:n hintaan. Asiakaspalveluhenki ei valitetattasti ollut Achillin tasoa ja tietoa pulloista ja niiden hinnoista sai nyhtää. Veikkaan syyksi kielimuuria.

Koko hylly ei mahtunut edes kuvaan.

Yritän yleensä hankkia reissuilta aina yhden itselle uuden Clynelishin ja Constantini auttoi tässä hankinnassa. Hyllyjen takaa löytyi hämmentävä kierrekorkilla varustettu indie Clynelish vuosiluvuilla 1983/1996 pullottajana The Vintage Malt Whisky Co. Soitto kotimaahan internetin ääressä olevalle ystävälle paljasti, että 78 €:n hinta ei välttämättä olisi ns. huono diili. Rahat tiskiin ja hymyillen kotia kohti. Mukaan olisi saanu edullisesti myös 14yo Flora & Fauna -pullotteen, mutta viskibudjetti alkoi olemaan finaalissa.

Artefaktit lähikuvassa. Quinta Ruban tarttui vielä lentokentältä kaatopulloksi.

Kokonaisuutena kaksi testaamaani Rooman viskikauppaa olivat ehdottomasti vierailun arvoisia. Kaatopullot kannattanee edelleen hankkia lentokentiltä, mutta näistä pitkät perinteet omaavista alan liikkeistä voi löytää jotain oikeasti mielenkiintoista. Aarteen metsästystä parhaimmillaan!

Skotlannin matkapäiväkirja - luku 4

Mielenkiintoisen skotlantilaisen lohi-munakas-paahtoleipä hässäkän jälkeen oli jälleen aika uusien seikkailujen. Balvenien tasting varmistui kello kahdeksi iltapäivällä, joten meillä oli viisi tuntia aikaa sen ja aamiaisen välissä. Lyhyen puhelun jälkeen olikin matka takaisin Macallanin tislaamolle, jonka 20 punnan arvoinen touri mahtui juuri sopivasti aikatauluun. Matkalla yritimme myös käväistä Glenfiddichin gift shopissa, mutta se ei valitettavasti ollut vielä saanut oviaan tälle päivälle avattua. Tislaamon visitor centerin Grantin omistajasuvun sukupuuta tutkiessa saatiin kuitenkin luppoaikaa hyvin kulutettua ennen lyhyttä moottorimarssia Macallanille.

Macallanilla aikaa piti vielä hetki kuluttaa erilaisia viskilehtiä ja esitteitä tutkien ennen itse tourin alkua. Saimme seuraksemme kahden jenkin ja yhden britin seurueen, joten aivan Glenfarclasin tasoita yksityisyyttä ei tourille saatu.

Jotenkin se näyttää pakkauksessa valkeammalta?

Yleiskuva Macallanilta.

Puitteet turistien kierrättämiseen ovat Macallanille hulppeat ja niihin on selkeästi panostettu sekä aikaa että rahaa. Jokaisesta viskin teon vaiheesta on havainnollistavia kuvia, kaaviota ja pienoimalleja tarjolla, joita opas vielä sanallisesti avaa. Myös itse tehtaasta on erotettu kompakti osa rauhallisempaa tislaamokokemusta varten. Tämän voi toki kääntää myös negatiiviseksi, suurin osa tislaamosta jää näkemättä.

Erityisesti tynnyreiden suhteen Macallanilla haluttiin tehdä vaikutus vierailijoihin. Muun muassa tynnyreiden alkuperä, tekotapa ja käyttötarkoitus käytiin läpi aikaa säästämättä. Myös opas oli säästänyt parhaat vitsinsä tähän osioon nimeämällä vierailijoita eri puulajien mukaan ja käyttäen sen jälkeen vierailijoita esimerkkinä eri puulaaduista. Ennen tastingia päästiin vielä tuoksuttelemaan Macallanista löytyviä perustuoksuja, jotta suklaa, hedelmät ja mausteet olisi helpompi juomasta löytää. Tämä oli henkilökohtainen suosikkini.

Itse tasting toteutettiin diaesityksen johdolla, jossa kustakin viskistä oli makukartta esillä, jonka avulla koitettiin havainnollistaa eri tynnyrien ja ikääntymisen vaikutus viskin makuun. Myös tasting-setti yllätti variaatiollaan. Pelkäsin tastingia tyyliin 12- ja 15-vuotias fine oak vierekkäin normien kanssa. Koko kattaus näytti seuraavalta:

Macallan New Make (suoraan tislauspannusta)

Fine Oak 12yo

Macallan 15yo

Fine Oak 21yo

Macallan 25

15-vuotiaan ja 21-vuotiaan Fine Oakin kilpaillessa parhaan viskin tittelistä, oli aika kiittää tourista ja lähteä kohti Balvenien tislaamoa. Opas muuten väitti, että hänen kaksi vuotta kestäneen uransa aikana olisimme ensimmäiset Macallanilla vierailleet suomalaiset. Oletan, että näin ei ole?

Balvenie oli Macallaniin verrattuna aivan toisesta ääripäästä. Tislaamolle ei ole mitään asiaa ilman ennakkovarausta, sillä mitään yleisesti auki olevaa lahjatavarakauppaa tai vierailukeskusta ei ole. Tästä huolimatta tislaamokierros oli reissun ylivoimaisesti paras. Kierros oli paras jopa hinta-laatu suhteeltaan, vaikka se oli hinnoiteltu suht tyyriisti 25 puntaan. Mikä teki kierroksesta erityisen? Antakaa kun kerron.

Ensinäkin kierros oli todella yksilöllinen. Distillery Ambassodor David Mair käytti 25minuuttia tutustumiseen ja small talkkiin todella viihtyisässä toimistossaan ennen tourille lähtöä. Itse tour oli ensiluokkainen ja yksilöllinen, eikä vähiten Balvenien mallastamon vuoksi. David antoi maistaa ja kokeilla mallastettua ohraa sen kolmessa eri vaiheessa. Sen lisäksi pääsimme kurkistamaan turve- ja hiiliuuneihin.

Ei ihan jokapäiväinen näky.

Balvenie poltti hiiltä että turvetta rinnakkain. Tässä turveuuni.

Tämän jälkeen suuntasimme itse tislaamon puolelle, jossa pääsimme maistamaan mm. vierrettä. Ainoa rajoitus oli tislauspannujen kuvaaminen. Kameraa ei saanut viedä pientä tasannetta lähemmäs. Muuten kuvaaminen oli täysin vapaata.

Eihän se hyvää ollut, mutta kokemuksena mainio!

Tätä lähemmäs ei kameraa saanut viedä.

Seuraavaksi hyppäsimme Davidin autoon ja kävimme tutustumassa Balvenien tynnyripuoleen. Tislaamo entisöi itse omat tynnyrinsä ja työtä pääsi seuraamaan jopa Speyside Cooperagea lähempää.

Tynnyrien ihastelun jälkeen suuntasimme varastoille, jossa Davidilla tuntui lähtevän mopo lopullisesti käsistä. Fraasi "don't tell anyone or i get in trouble" toistui useamman kerran. Vaikka kyseessä olisi pelkkä markkinointikikka sai se tourin tuntumaan todella erityiseltä. Tietenkään en tässä paljasta minun ja Davidin välisiä "salaisuuksia" vaan annan vahvan suosituksen: menkää itse katsomaan ja kokemaan.

Balvenien ystäville tuttu numerosarja ja sekoitusastia.

Varastokierroksen päätimme pullottamalla oman samplen 16-vuotiasta sherrycaskia. Tämän jälkeen siirryimme maisteluosuuteen, jossa David tarjoili viittä Balvenien OB-pullotetta. Lista näytti seuraavalta.

12yo Signature

14yo Caribbean cask

15 Single Barrel

17yo Double Wood

21 Port Wood

Ennestään tutut Single Barrel ja Port Wood kilpailivat tasavertaisesti paremmuudesta, vaa'an kallistuessa hiukan Port Woodin kannalle. Port Woodia sai myös santsikupin, kun pyysi nätisti. Tastingin jälkeen lähdimme hymyissä suin kohti yöpaikkaamme, jona toimi Davaar B&B, jota voi huoletta suositella Dufftownissa yöpyjille. Muun muassa aamupalalla tarjotut munat olivat paikkaa pyörittävän pariskunnan takapihalla asustavien viiden kanan tuotoksia. Vierailun Dufftowniin kruunasi vielä erinomainen iltapala: Flora&Fauna -sarjan 15yo Dufftown.

Herkkua.

Skotlannin matkapäiväkirja - luku 3

Kun unihiekat oli Fort Williamissa pyyhitty silmistä, odotti ulkona pelottava näky. Talojen katot olivan aivan liukkaan valkean aineen peitossa ja tiet sohjoa täynnä. Helpotus oli valtaisa kun lämpömittari näytti +4:ää ja tiet vaikuttivat ajokelpoisilta. Full Scottish Breakfast naamariin ja navigaattoriin Glenfarclasin tislaamo.

Automatka sujui lähes kommelluksitta, kunnes paikallisen aurauskaluston taso kävi ilmi. Hieman pohjoisemmassa tiet alkoivat olla aivan ummessa eilen sataneen lumen johdosta ja ilman tiellä liikennöivää raskasta liikennettä ei teillä olisi päässyt eteenpäin. Matkavauhti tippui 20 ja 30 mailin väliin ja pahimmillaan vain toinen kaistoista oli ajokelpoinen. Kesärenkailla, vuokra-autolla ja oudoilla teillä tilanne oli jo kategoriassa kuumottava.

Ajokaistaa jäljellä puolitoista.

Se mikä ei tapa se vahvistaa. Selvisimme Speysidelle ehjin nahoin ja ilman pelti- tai henkilövaurioita. Saadut kokemuspisteet sijoitin tasaisesti talviautoiluun kesärenkailla ja stressinsietokykyyn. Tasokatot alkavat tätä menoa lähestyä.

Ensimmäisenä Speysidellä aiheutti jarrupolkimen pakonomaista polkemista Tormoren tislaamorakennus aivan päätien varressa. Todella komea tislaamorakennus suorastaan pakotti valokuvaamaan ja pyörimään tislaamoa ympäri. Mitään visitor centerin tapaista tislaamolla ei ollut vaan mahdolliset kierrokset pitää sopia erikseen. En mene takuuseen, että niitä edes prolelle noin vain alettaisiin edes järjestämään.

Myös teollisuusrakennus voi olla kaunis.

Muutama maili Tormoren jälkeen saavuimme määränpäähän, Glenfarclasin tislaamolle. Kolmen hengen seurueellemme järjestyi touri ilman ongelmia vaikka varausta emme olleet etukäteen päässeet tekemään. Touri olikin hiukan eri tasoa Obanin kierrokseen verrattuna.

Glenfarclasin tislaamokierroksesta paistoi läpi sama kotikutoisuus kuin heidän viskeistäänkin. Tislaamon prosessit ja raaka-aineet esiteltiin asiantuntevasti ja huolella ottaen huomioon ryhmän "taitotaso". Itsestään selvyyksiltä siis vältyttiin. Tämän lisäksi kuvaaminen oli täysin vapaata, mutta salamaa ei saanut käyttää. Pienellä small talkilla tourin jälkeiseksi dramiksi valikoitui perus kympin sijaan 30-vuotias herkku. Sepustuksien sijaan alla pieni kuvakollaasi.

Vettä matkalla tislaamoon.

"Lisää vain vesi"

Sisäkuvaa Skotlannin suurimmasta mäskäysastiasta.

Muistaakseni opetuslapsien määrän verran käymissammioita.

Siellä se poika pulputtaa.

Yleiskuvaa tislauspannuista.

Se jäte, mitä ei saada eläinrehuksi tai pystytä hyödyntämään prosessissa uudelleen, muokataan lannoitteeksi.

Glenfarclasilta pääsimme jatkamaan matkaa reilusti aikataulusta myöhässä. Toureille ei enää olisi asiaa, mutta kävimme silti katsastamassa Macallanin tislaamon tilukset, jonka jälkeen suuntasimme kohti Dufftownia ja huomista Balvenien touria.

Matkalla Dufftowniin kävimme extempore katsastamassa myös Speyside cooperagen tynnyritehtaan. Vierailu antoi hauskan lisäpalasen viskiteollisuuden ymmärtämiseen. Firma nimittäin välittää, kunnostaa ja muokkaa tislaamoille tynnyreitä. Tourilla tynnyrintekoa pääsi ihmettelään parvelta, jonka alapuolisessa tehdashallissa tynnyreitä entisöitiin lähes käsityönä. Huono opas latisti hiukan muuten ihan mielenkiintoista vierailua. Kaikesta huolimatta ei reissun huonoiten käytetty 3,5 puntaa.

Entisöityjä tynnyreitä Speyside Cooperagen varastolla.

Dufftownissa ryntäsimme tietysti heti THE Whisky Shoppiin. Kaupan viskivalikoima on tajunnan räjäyttävä. Erilaista indietä ja ob:ta löytyy aivan joka lähtöön. Jo pelkkiä erilaisia miniatyyrejä on enemmän kuin hyvin varustellussa alkossa. Kauppaan jäi myös leijonan osa omaa viskituliaiskassaani. Lompakon kevenemisestä pitivät huolen Bruicladdich Black Artin kolmosversio sekä pakollinen indie Clynelish, Carn Morin 16-vuotta hogsheadissa nukkunut versio . Myös kahden desin Lagavulinin 16-vuotias lähti mukaan hotellihuoneessa nautittavaksi. Suosittelen lämpimästi.