Maisteluraportti: Seitsemän Port Charlottea

Mitä/mikä on Port Charlotte? Ensinäkin se on kylä muutaman mailin päässä Bruichladdichin tislaamolta. Toisekseen on kyseisen tislaamon erinomainen pullotesarja. Itse tutustuin jälkimmäiseen.

Tarinan mukaan Bruichladdich osti Port Charlotten kylästä löytyvän vanhan Lochindaalin tislaamon tarkoituksenaan avata se uudelleen. Tarinalla ei ollut onnellista loppua. Ilmeisesti rahoituskierros ei mennyt suunnitelmien mukaan ja tislaustoimintaa ei koskaan aloitettu uudestaan.

Bruichladdichin omistukseen siirtyneet tislaamorakennukset eivät kuitenkaan jääneet tyhjänpantiksi. Bruichladdichin tislaamolla tislattu Port Charlotte nimittäin kärrätään Lochindaalin tislaamon varastorakennuksiin kypsymään. Erittäin turvesavuinen tisle (n. 40 ppm) saa ainakin markkinointi-ihmisten mielestä näin aivan erityisen luonteen. Ja voi siinä osa totuutta ollakin, Port Charlottet ovat erinomaisia viskejä.

Melkein koko kattaus kuvassa.

Itselläni oli kunnia päästä maistamaan hyvässä seurassa seitsemän Port Charlotte -pullotetta. Illan kattaus jaettiin kahteen osaan, jossa ensimmäisessä keskityttiin ei niin äärimmäisiin makuihin.

Port Charlotte An Turas Mor 46 %

Tuoksu: Vaniljajäätöä päärynäkastikkeella. Makea ja kutsuva.

Maku: Vaniljajäätelö muuttuu vaniljarinkeliksi, jossa mukana turvetta ja tuhkaa.

Jälleen kerran Jim McEwanin "huolella parhaista tynnyreistä valittu multivintage". Veikkaisin, että aika börbbävetoinen tynnyröinti tässä on. Ok, jopa hyvää, ei erinomaista.

Port Charlotte Islay Barley 50 %

Port Charlotte Islay Barley 50 %

Tuoksu: Jyvämäinen, makean savuinen. Nuorekas.

Maku: Jyviä, turvetta, suolaa, pippuria ja vichyvettä.

Islayn saaren pelloilta raahatut ohrat antaa yllättävän jyvämäisiä nootteja. Hauska mineraalisuus miellyttää, mutta aika yksinkertaisilla komponenteilla tässä mennään.


Port Charlotte 2007 CC: 01 57,8 %

Tuoksu: Kuivattuja hedelmiä, venelakkaa, turvetta, luumuja ja toffeeta.

Maku: Kuivaa hedelmää ja turveetta. Isolla haukulla reilusti puuta ja jopa tanniineja.

Tämä oli jännää. Vanhoissa Cognacin seudun Eau De Vie -tynnyreissä kypsytetty travel retail -viski  maistui mainiolta.


Port Charlotte 2002/2015, Bourbon barrel,  Malts of Scotland, 55,4 %

Tuoksu: Nuotionpohjaa, grillattua kalaa, suolaa ja pullataikinaa. Tuo Ardbegin mieleen.

Maku: Turvetta, kalaa, keltaisia hedelmiä. Vedellä jopa ruohomaisia juttuja.

Koska MoS on yksi parhaista indiepullottajista, olin jopa hiukan pettynyt tähän. Ardbeg mielikuvat olivat outoja, vaikka eihän Ardbegissä mitään vikaa ole. Tästä nelikosta ehdottomasti CC:01 oli eniten minun mieleeni.

Loppuun tykiteltiin sitä synkempää jynkytystä kolmen dramin verran. Ja voi pojat ne oli hyviä!

Port Charlotte 2004/2015, Leroy Red Wine Cask, Malts of Scotland, 57,1%

Port Charlotte 2004/2015, Leroy Red Wine Cask, Malts of Scotland, 57,1%

Tuoksu: Rikkiä, huonekalulakkaa, punaista marjaa. Todella hyvä!

Maku: Rikkiä, kumia, tammea, tanniineja. Miellyttävän likainen ja robusti. Ripaus salmiakkia.

Illan paras viski. Äärimmäinen pommi joka osa-alueella! Tätä saa muuten kuulema auctionista alle satkun. Ostakee pois!

Port Charlotte PC 12 - Oileanach Furachail 58,7 %

Tuoksu: Märkää paperia, joululimppua ja tummaa puuta.

Maku: Synkkää jynkytystä! Tuhkaa, turvetta, marjoja, lakkaa. Pitkä ja monitahoinen viski.

Tätä olin juonut ennenkin ja kehunut maasta taivaisiin. Ja olihan se edelleen hyvää, mutta Leroy oli parempaa. Kompleksisuudessaan saattaisi kestää Leroyta paremmin aikaa. Erinomainen viski.

Port Charlotte, Valich 02 Gorag, 11 yo 62 %

Tuoksu: Rikkiä, mansikoita, ruutia, turvetta.

Maku: Ruutia ja huonekalulakkaa. Tammea, ja kyllä se mansikka löytyy myös mausta. Todella tuhti. Saa läträtä vedellä!

Huh, mikä tykki! Itse tislaamon kaupasta pullotettu erikoiserä. Pessac-Leognan punaviinitynskää ja sen sellaista. Äärimmäinen viski, joka tarvii aikaa ja vettä. Tähän pitää melkein tutustua uudelleen, mutta joka tapauksessa erinomainen viski.

Tämän illan perusteella rahojansa ei kyllä hukkaan heitä, jos ne Port Charlotteen sijoittaa. Erityisesti viinitynnyrit tuntuvat toimivan loistavasti tälle tisleelle. Kaiken lisäksi, näitä saa vielä ihan siedettävillä hinnoilla. Tykkään, ostan, juon.

Bruichladdich Black Art 4.1

Bruichladdichin Black Art on pullotesarja, jonka jokainen osa on melkein tuplasti edellistä kalliimpi. Ja miksipä tislaamo ei omiaan ottaisi pois, jos kerta maistuu. Maistelussa oleva Black Artin versio on viimeinen itsensä Jim McEwanin sekoittelema Black Art ja on maailmalla saanut hyviä arvioita. Niinpä keskiviikkoilta ja Sevilla - Manchester United kuullosti juuri oikealta paikalta kaataa tämä kaapissa aivan liian pitkään lojunut sample lasiin.

Mitään tarkkoja speksejä viskistä ei ole olemassa, vaan kyseessä on nimensä mukaisesti tislaamomestarin harjoittama maaginen riitti, jossa jämätynnyreistä sekoitellaan varsin mielenkiintoinen pullote. Valistuneet arvaaukset sisällöstä liikkuvat lähinnä viinitynnyreiden maailmassa, joka on helppo allekirjoittaa. Tislaamolta kerrotaa sen verran, että ainakin amerikkalaista että eurooppalaista tammea tuotteesta löytyy.

Bruichladdich Black Art 4.1, 23yo 49,2%

Tuoksu: Lakkamaista puuta, suklaakakkua, mausteita, punaista marjaa. Monitahoinen ja kutsuva.

Maku: Merkittävän mausteinen. Tammi maistuu, mutta mitään merkittävän suurta tanniinisuutta tästä ei löydy. Suklaakakku ja mausteet soivat kivasti yhteen. Ei lässähdä lopussa vaan maku jaksaa kantaa loppuun asti. Yhdellä sanalla: liköörikonvehti.

Mausta huomaa, että tähän on blendattu sekä eurooppalaista että amerikkalaista tammea. Ja yhdistelmä kyllä toimii. Hieno ja monitahoinen viski, jota tuoksuttelee ja maistelee pitkän aikaa.

Okkultismin kanssa flirttailevalle viskille sopii taustamusiikiksi okkultistinen musiikki. Oululainen The Aeon perustettiin Oulun Ylioppilasteatterin Aleister Crowleyn elämästä kertovan "Suuri Peto" -näytelmän taustabändiksi. Sen jälkeen on keikkailtu Kaustisia myöten ja kyllä tätä kuunnellessa on hyvä saatanaa palvoa ja viskiä siemailla.

Bruichladdichia St. Michaelissa

Bruichladdich. Tislaamo, joka on jollain tavalla kulkenut minun tutkani alapuolella. Tähän tunteeseen toki voi vaikuttaa kymmenet ja kymmenet pullotteet, jotka tislaamo on vuosien saatossa markkinoille puskenut. Toinen asiaan vaikuttava seikka on se, että Octomore ei ole koskaan herättänyt minussa erityistä kiimaa.

Virallinen totuus pullotteiden hurjasta määrästä on se, että kädestä suuhun elänyt tislaamo tarvitsi kassavirtaa. Nyt kun tislaamo on myyty ja täten taloudellinen puoli saatu kuntoon, voidaan keskittyä oikeasti kolmen (Bruichladdich, Port Charlotte, Octomore) perusrangen ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Niin sanotusti järki ja maku, ei talous, edellä. Tämä ja paljon muita totuuksia saatiin kuulla St. Michaelissa keskiviikkona, kun Timo Laurila oli kertomassa Bruichladdichista Oulun janoisemmalle kansanosalle.

Olin ensin skippaamassa koko tapahtuman, koska Bruichladdich, mutta tastingilmoituksessa oli eräs taikasana, joka nosti odotukset tappiin: "tarjolla myös tynnyrinäytteitä". Tynnyrinäytteet on jotain, jonka vuoksi paikalle kannattaa raahautua vaikka väkisin. Yleensä nämä ovat asioita, joita ei aina edes rahalla saa nenänsä eteen. Tilaisuus aloitettiinkin maistelemalla Bruichladdichin new makea. Hieno aloitus kattaukselle! Kokonaisuudessaan kattaus näytti seuraavalta:

-Bruichladdich Classic Laddie, 50%
-Bruichladdich Islay Barley, 50%
-Port Charlotte Scottish Barley, 50%
-Port Charlotte 12, 58,7%
-Octomore 7.1, 59,5%

Bruichladdich Classic Laddie, 50%

Tuoksu: Puhdaspiirteinen, maltainen. Vaniljaa ja muita makeita ajatuksia tuovia mausteita.

Maku: Mallasrungon reunoilla leikkii leivontamausteita ja merellisiä nootteja. Hedelmäistä makeutta, mutta makukaareltaan ikävän lyhyt.

Bruichladdich Islay Barley (Rockside Farm 2007), 50%

Tuoksu: Mallasta, marjoja, keksiä, suolaa. Ryhdikäs, mutta silti puhdas.

Maku: Alkuun maltaisen makea, loppuun merellisen suolainen. Suutuntumaltaan Laddieta paksumman oloinen.

Aloituskaksikko oli sitä itseään: laadukasta skottilaista mallasviskiä. Sinänsä en näistä mitään wau-efektiä saanut, mutta molempien puhdaspiirteisyydelle pitää nostaa hattua. Hetken ihmeteltyämme aloituskaksikkoa pääsimme tynnynäytteiden pariin.

Laurilan ajatuksena oli tutkailla eri tynnyreiden ja iän vaikutusta viskiin. Koska tavaraa oli rajoitetusti, saatiin pöytäseuruetta kohden yksi yhteinen lasi ihmeteltäväksi. Tästä johtuen en laatinut näytteistä mitään tarkempia nootteja.

Ensin näytteistä kaivettiin esille kolme kappaletta 1st fill bourbontynnyreissä kypsyneitä Bruichladdicheja. 7-, 9- ja 10-vuotias erosivatkin toisistaan melkoisesti, vaikka kaikkien makuprofiili leikkikin samoilla komponenteilla. 7-vuotias oli täyttä vaniljapuuroa, 9-vuotiaan antaessa puuroon myös tymäkän pippurin töräytyksen. 10-vuotias oli taas pyöreämpi, rauhallisempi ja selkeästi iäkkäämmän oloinen. Näistä 9-vuotias maittoi itselleni parhaiten. Pitää joskus koettaa ohrapuuroa mustapippurilla.

Tämän jälkeen kokeiltiin eri tynnyreiden vaikutusta viskiin. Tarjolla oli 8-vuotias burgundiviinitynnyrissä kypsynyt näyte ja viinitynnyrissä kypsynyt, mutta bourbontynnyrissä viimeistelty, niin ikään 8-vuotias tuotos. Näistä molemmat olisivat sellaisenaan myytynä varmoja hittejä. Burdundiversio tarjosi hämmentävän happamia hedelmiä ja mahtavan öljyistä tekstuuria kun taas viinitynnyrihässäkkä toi mieleen hedelmätoffeen, vaniljan ja suklaan. Todella kovaa kamaa molemmat. Näitä olisi ilo päästä maistamaan ajan kanssa ja omasta lasista, mutta en valita .

Kun tynnyrinäytteet oli nautittu, oli aika siirtyä turruttamaan maku- ja hajuaisti savuviskeillä.

Port Charlotte Scottish Barley, 50%

Tuoksu: Savukalaa, suolaa, nuotion pohjia ja maltaista makeutta.

Maku: Tuhkaa, suolaa, nuotiota, pippuria. Vedellä jopa ripaus tervaa.

Port Charlotte 12 "Oileanach Furachail", 58,7%

Tuoksu: Popcornia, voita, kumia, mallasta, ylikypsiä hedelmiä. Todella monipuolinen ja hieno!

Maku: Lihaa, kumia, ruutia, mausteita. Erittäin hapan. Tanniinit jäävät leikkimään ikeniin.

PC Scottish Barley kuullostaa noottien perusteella huippuviskiltä, mutta jokin nuoruuden ja tietyn yksioikoisuuden aura jäi häiritsemään. Ei jatkoon. PC12 yllätti taas aivan puun takaa. Miksei minulle ole kerrottu tämmöisestä herkusta? Aivan huippu kamaa! Vieruskaveri kertoi, että laivalta on joskus saanut pullon noin 80 eurolla. Tämän hetkinen hollanninserkun hinta huitelee 120:ssa eurossa, mutta sekään ei kuullosta ihan mahdottomalta nykymarkkinoilla. Taidan kirjoittaa joulupukille asiasta. Tämän jälkeen oli hankala asennoitus viimeiseksi jätettyyn Octomoreen.

Octomore 7.1, 59,5%

Tuoksu: Lihaisa, makea, enemmän savuinen kuin turpeinen. Itseasiassa nenään yllättävän mieto.

Maku: Toi mieleen muurinpohjapannun muikkufestivaalien jälkeisenä aamuna. Nuotionpohjaa, palaneita asioita, grillattua kalaa. Vedellä tuhkaisuus oikein puskee naamalle ja antaa ripauksen suolaista salmiakkia makuun.

Ei se nyt oikein. Varsinkin loistavan PC12:en jälkeen. Onneksi Laurilalla oli vielä jotain tumman ja herkullisen näköistä lasissa meitä varten. Vielä yksi tynnyrinäyte! Tumma viski ei alkuun antanut mitään ihmeellisyyksiä nenään ja onneksi en kerennyt alkaa mitään analyysejä tästä heittämään, sillä virne Timon naamalla paljasti, että nyt ei ollut enää puhtaat jauhot pussissa. Kyllä, karamellivärillä värjättyä Classic Laddieta. Hauska jekku, hauska tilaisuus, hauska vetäjä, hauskaa seuraa ja hauskat viskit. Ensi viikolla samassa paikassa muuten Glenmorangieta. Menkää sinne.

Loppuun vielä vakavampaa asiaa. Leonard Cohen on tänään siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Cohenin musiikki on täydellistä meditaatiohälyä vaikkapa hyvän viskin kaveriksi. Kun tänään täytän lasini, olkoon se kunnianosoitus suurelle mestarille.

Pastillisävyjä 80-luvun Islayn tyyliin

Islay. Tuon mystisen saaren herkkuja oli tarjolla Oulussa kun Helsingissäkin pidetty tasting Islayn 80-luvun pullotteista rantautui Pohjois-Pohjanmaalle. Tätä ei tietysti voinut jättää välistä ja suurin odotuksin suuntasin paikalle ihmettelemään viskejä.

Kohdealueen seiniltä löytyi asiaan kuuluvaa valistusmateriaalia.

Paikalle saavuttuani sain kuulla ikäviä uutisia, sillä Jarkko "Suursmurffi" Nikkanen ei valitettavasti päässytkään tastingia pitämään. Niinpä tilaisuutta lähdettiin vetämään läpi yhteisöllisyyden kautta ja viskit edellä. Nimimerkki AP:n toimiessa puheenjohtajana viskeistä saatiin hyvää keskustelua aikaiseksi ja tietotaitoahan ei paikallaolijoilta näidenkään pullotteiden osalta puuttunut. Tarvittiin vain tarvittiin pari dramia alle, että kielenkannat löystyivät.

Koko kattaus näytti maistelujärjestyksessä seuraavalta:

Bruichladdich 10 yo
Bunnahabhain 12 yo
Bowmore 12 yo
Caol Ila 12 yo
Laphroaig 10 yo
Ardbeg 10 yo
Lagavulin 12 yo

Bruichladdich 10 yo 43%

Tuoksu: Keltaisia ja vihreitä hedelmiä. Omenaa ja banaania. Kunnon hedelmäsalaatti vaniljakastikkeella.

Maku: Samaa hedelmien tykitystä pienellä salmiakkisella sivuvivahteella. Märkää pahvia.

Kevyt aloitus. Bruichladdich, jota ei kyllä uskoisi Islayn tuotteeksi. Tuli mieleen vanhemmat bourbon-kypsytetyt speysiderit. Sokkona olisin varmaan väittänyt hiukan iäkkäämmäksi Glenfiddichiksi. Tähän päti sama lainalaisuus, mikä kaikkiin illan tuotteisiin. Viski maistui huomattavasti etiketin ikämerkintää iäkkäämmältä. Vitsi on siinä, että mitä ilmeisemmin ne myös ovat sitä.

Bunnahabhain 12 yo 43%

Tuoksu: Alkuun nenä huomattavan tukossa. Lasiajalla viski kuitenkin aukeaa ja antaa sherryisten noottien lisäksi mahtavaa Jägermaister-tyylistä yrttisyyttä.

Maku: Tasapainoinen, salmiakkinen, tumma ja kaiken keskellä ripaus turpeisuutta. Yrttisyys jatkaa myös jälkimaussa.

Mielestäni huomattavasti Bruikkaa mielenkiintoisempi viski. Ensihaistoin perusteella pidin tätä kattauksen heikoimpana lenkkinä, mutta lasiaika teki viskille ihmeitä.

Bowmore 12 yo 43%

Tuoksu: Tammea, yrtteja, toffeeta ja suolaa. Todella miellyttävä nenä. Savu ja turve loistavat poissaolollaan.

Maku: Suolaa. Jopa mallas puskee vahvan makupaletin keskeltä kielenpäälle. Toffeet ja yrtit tuovat niitä legendaarisia pastilleja muistuttavan makuelämyksen. Pitkä jälkimaku saa hymyn huulille.

Nyt ollaan hyvän äärellä. Kuten vastapäätä istunut herrasmies totesi: "Vituttaa juoda näin hyviä viskejä." Bowmoren kohdalla saatiin myös hauskaa vertailua kun noheva kanssamaistelija oli napannut kaapista nykyistä Bowikan 12-vuotiasta mukaan. Ero oli kyllä huikea. Erityisesti nykyisen pullotteen vahvan savu ja turve nousivat rinnakkain tuoksuteltuna esiin.

Caol Ila 12yo 43%

Tuoksu: Nenään muuta kattausta nuoremman oloinen. Keltaisia hedelmiä, taikinaa, suolaa ja muita mineraaleja. Reilusti turvetta.

Maku: Selkeän maltainen, turpeinen ja suolainen. Nuorekas mutta juotava.

Caol Ila oli kattauksen ainoa viski, joka jollain tasolla muistutti nykyistä tuotetta. Selkeästi nuorimman ja moderneimman oloinen viski koko kattauksessa.

Laphroaig 10 yo 43%

Tuoksu: Varsinkin Caol Ilan jälkeen tuoksuu todella iäkkäältä ja hienostuneelta. Ylikypsiä hedelmiä, salmiakkipastilleja. Yrttisyyttä. Todella monitahoisen oloinen

Maku: Salmiakki ja muut pastillisävyt (itse keksin termin) hallitsevat suutuntumaa. Tuoksusta havaitut ylikypsät hedelmät vaimenevat runkoa tuovaksi taustahälyksi, jota maustaa kevyt merellinen suolaisuus.

Todella hyvää. Ei kait tuosta muuta voi sanoa. Selän takana eräs vanhaparta suolasi nuorempiaan kertomalla Italian reissusta, jolla paikallisen kioskin minityyriosasto oli pullistellut tätä kamaa. Synnyin niin 10 vuotta liian myöhään. Tässä vaiheessa odotukset alkoivat nousta kohti kattoa, sillä kuuleman mukaan parhaat herkut oli säästetty viimeiseksi.

Ardbeg 10yo 40%

Tuoksu: Savua, valkopippuria, salmiakkia. Itse löysin myös niitä sitruksia, vaikka eihän tämä mikään sitrus-savukalapommi nykyisten rinnalla ole.

Maku: Öljyinen, pippurinen ja kehokkaan oloinen viski. Jälkimaku on pitkä ja merellinen suolaisuus saa kielen pään kihelmöimään.

Moni on juonut Ardbegin Teniä, mutta harva 10-vuotiasta. Erinomainen viski, mutta kaiken hehkutuksen jälkeen kattauksen ehdottomasti suurin pettymys. Ei mennyt edes omaan top kolmoseen. Rohkeimmat väittivät jopa nykyistä Teniä tätä paremmaksi. Rohkenen olla erimieltä. Jossain toisessa seurassa tämä olisi ollut jumalten nektaria. Nyt vertailukohdat olivat liian kovia. Erityiskiitos tästä kuuluu kattauksen viimeiseksi säästetylle Lagavulinille.

Rakkauden kevät-talvi 2016.

Lagavulin 12yo 43%

Tuoksu:Yrttinen, meripihkainen, laavamainen. Syvä ja moniulotteinen. Suolaa, sammalta ja likaista savua. Maanläheinen tuoksu, joka tuo veden kielelle.

Maku: Tervaskantoja, rahkasammalta, sisupastilleja. Yrttejä, tummia hedelmiä. Tulee suuhun kuin silkki ja poistuu kuin katujyrä.

Suomen viskiskenessä käytetään liian usein temiä "lyyrinen viski". Kyseisen termin käyttö pitäisi säästää näitä hetkiä varten. Harvoin viski maalaa mieleen kuvia, mutta tämän mykistävän liemen kanssa alitajunta teki kepposet: Syksyinen havumetsä. Tervaskannoista koottu hiukan liian iso nuotio täyttää ilman hiukan likaisella savulla, johon sekoittuu sateen kasteleman sammalmaton tuoksu. Ilma on kylmä, mutta hapekas. Kuksasta juodun nokipannukahvin kyytipojaksi on kourallinen puolukoita. Näiden hetkien takia ihminen elää.

Mykistävä viski. Runoilin illan päätteksi Instagramiin tämän menevän henkiläkohtaiseen all time top-5:een. Olen edelleen samaa mieltä. Ensimmäisen maistelukierroksen jälkeen vaihdeltiin kuulumisia ja porukan kesken vallitsi hämmentävä yksimielisyys siitä, että kattauksen paras viski oli jätetty viimeiseksi.

Esille nostettiin myös mielenkiintoinen seikka pullojen alkuperästä. Iso osa kattauksen pulloista oli näet Italian markkinoille pullotettuja. Miksi juuri Italia on kerännyt osakseen valtavan määrän pullotteita läpi 70- ja 80-luvun? Yksi, vaikkei varmasti asia tyhjentävästi selittävä, syy löytyy inflaatiosta. Toisen maailman sodan jälkeen liira ei ollut maailman vakaimpia valuuttoja ja pääomat kannatti sitoa tavaraan. Tämän vuoksi Italiaan on syntynyt hämmentävä keräilykulttuuri, joka on ylettänyt lonkeronsa myös viskin pariin. Italia on edelleen viskinmetsästyksen ykkösmaa ja todellisia harvinaisuuksia myyvät nettikaupatkin taitavat suurimmaksi osaksi saapasmaasta löytyä. Mielenkiintoinen sivujuonne viskibisneksessä, jota pitää tutkia lisää.

Loppuilta menikin pyörän kanssa taistellessa ja Irkussa oluesta ja viskistä väitellen. Toukokuussa pitäisi tätä herkkua tulla lisää. Kuvakevennyksen myötä ensi kertaan.

Kännissä 5 kilometriä ilman tätä osaa aiheutti hiukan harmitusta.

Terroir Matters

Perjantaina maisteltiin hyvässä seurassa Bruichladdichia. Tastingin pohjana toimi Terroir Matters -salkku sisältäen Scottish, Islay, Organic ja Bere Barley pullotteet. Perään napattiin kolmen suora erilaisia tynnyröintejä. Whisky Brokerin 9-vuotias CS börbbä ja saman firman 11-vuotias sherryhogi edustivat perinteisempää näkemystä Bruikasta. Tastingin viimeisenä nautittu olikin sitten jotain spesiaalia: 7-vuotias blood tub kypsytelty erikoisuus, joka oli tummaa kuin ikkunasta tuijottanut marraskuinen metsämaisema.

Bruichladdichin terroir matters -ajattelu on enemmän viini- kuin viskimaailmasta tuttu. Raaka-aineen merkki ja kasvuympäristö määrittävät viinimaailmassa tuotetta paljon enemmän kuin viskipuolella. Bruichladdich on lähtenyt tuomaan tätä ajattelua myös viskipuolella. Ohralajikkeet ja niiden kasvuympäristön merkitys on Bruichladdichilla otettu tosissaan.

Bruichladdichin ajatus on hieno. Markkinointipuolella ohralajikkeiden esittely houkuttelee varmasti ohralajikkeistaan tarkkojen olutihmisten mielenkiinnon. Kyyninen voisi kysyä, miksi tällaiset asiat nostetaan esille vasta nyt? Onko kyseessä pelkkä markkinointitemppu ja keino kasvattaa jo ennestään valtavaa Bruichladdichin portfoliota uuteen suuntaan? Ikuisena optimistina totean, että on hienoa, että maailman eniten säädellystä alkoholijuomasta löytyy vielä asioita, joita tislaamot eivät ole loppuun asti kolunneet. Kun kaikki mahdolliset tynnyviimeistelyt on jo kokeiltu niin paluu itse raaka-aineiden valintaan on itseasiassa mukavan juurekasta toimintaa.

En ole asiaa sen enempää tutkinut, mutta olen kuullut, että esimerkiksi maris otter -ohraa ei tislaamoissa suosita sen huonon hyötysuhteen vuoksi. Määrästä X ohraa pitää saada määrä Y alkoholia, jotta kassaan virtaa tarvittavat määrät kahisevaa. Korkeamman profiilin tislaamot ovat ilmeisesti pisteessä, jossa tästä skotlantilaisen piheyden ilmentymästä voidaan luopua. Nyt voimavarat voidaan suunnata parempien lopputuotteiden valmistamiseen hyötysuhteista välittämättä.

Bruichladdich Scottish Barley 50%

Tuoksu: Makea, maltainen ja raikas. Kanssa maistelijaa lainatakseni: "tuoksuu viskiltä."

Maku: Raikas, kivennäisvesimäinen, mallasta, vihreää omenaa. pontikkaa. Taittuu lopussa pieneen mausteisuuteen.

Bruichladdich Organic Barley 50%

Tuoksu: Hyvin samantyyppinen kuin edellisessä. Raikas ja maltainen.

Maku: Tuhti, tummempi ja huomattavasti jyväisempi kuin Scottish Barley. Hunajaa, vaniljaa ja omenen sijasta päärynää. Pontikka ja mausteisuus loistavat poissaolollaan.

Kaksi ensimmäistä uhria olivat nenään lähes samaa viskiä. Lasiajalla Organic taittui mielestäni hiukan maltaisemmaksi. Maku oli sen sijaan hyvinkin erilainen, vaikka koostui samoista peruselementeitä. Scottish Barley oli suussa raikas, kevyt ja kun Organic veteli samasta sävellajista, mutta oktaavia alempaa tarjoten syvempiä ja tummempia makuja.

Bruichladdich Islay Barley 50%

Tuoksu: Mansikoita, keksiä, hentoa savua ja vaniljaa.

Maku: Mallasrungon keskellä ripaus turvetta ja selkeä valkopippuri.

Bruichladdich Bere Barley 50%

Tuoksu: Nenään huomattavasti makeampi kuin muut kolme. Jotain liuotinmaista, jopa vahamaista havaittavissa.

Maku: Makea ja tuhti suutuntuma. Maltaat ja nenän antama makeus rakentuvat viinikumimaiseksi elämykseksi.

Kaksi viimeistä oli näistä parhaita. Islayn yllättävät savunootit olivat miellyttäviä, mutta Beren makeus vei tällä kertaa voiton. Tuli Glenmorangien peruskymppi mieleen. Toisaalta tässä voi olla kyseessä myös iänikuinen porukasta erottumisen dilemma: Bere erottui kaikista selkeimmin joksikin erilaiseksi muihin kolmeen verrattuna. Tämä sai varmasti huomion kiinnittymään Bereen muita viskejä enemmän. Kuuden hengen pöydästä kaksi piti tätä parhaana ja neljä huonoimpana. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se erottui joukosta.

Sitten maisteltiinkin hiukan perinteisempää Bruichladdichia.

Bruichladdich 11yo, The Whisky Broker 46%

Tuoksu: Kumia, todella happamia hedelmiä, ripaus savua, mausteita ja punaisia marjoja. Hieno nenä!

Maku: Hapan, suolainen, voinen ja toi mieleen jopa hedelmätoffeen. Lopussa mukavaa mausteisuutta.

Bruichladdich 9yo, The Whisky Broker, 55,2%

Tuoksu: Puukäsityöluokkaa, keksiä, pippureita, suolaa. Silti yllättävän hento. Liekö kovat voltit tukkineet nenän?

Maku: Pippurin ja suolan lisäksi makupalettiin eksyy omenoita ja vaniljaa.

Bruichladdich 7yo, Private Cask Bottling, 2001/2009, cask no. 772, 46%

Tuoksu: Huh huh! Nyt on kumia. Ja on hilloa. Itseasiassa vähän ylikäynyttä mansikkahilloa. Hurjasti tammea ja ripaus lakritsia.

Maku: Ylihautunutta mustaa teetä, tanniineja, hilloa ja kaikkea muuta äärimmäista. Hurja viski!

Siinä missä sherry- ja börbbätynnyröinnit pysyivät niin sanotusti ruodussa, oli tämä 7-vuotias blood tub -elämys kyllä jotain ihan muuta. Eräs kanssamaistelija totesi viskin ottavan poskeen. Kukin tietysti peilaa makukokemuksia omaan elämysmaailmaansa, mutta itselleni tuli mieleen lähinnä pyöränkumin ja tammilastujen imeminen. Nyt oltiin siinä rajoilla, oliko tynnyri vienyt voiton viskistä. Äärimmäisyyksien miehenä tietysti peukuttelin, koska mitään kananmunaällötystä tästä ei oltu taiottu. Tarkkaa tietoa blood tubin materiaalista ei ollut tarjolla. mutta arvelimme sherrytynnyriksi.

Blood tubin jälkeen ihmeteltiin isännän viinakaappia, auottiin pulloja ja maisteltiin huikean hyvää brandyä. Alla kuvakollaasi.

Oudompaa viinaa. Oikeanpuoleinen todellista herkkua.

Vaisuhko Springeri. Pitää maistaa selvinpäin uudestaan.

Ratebeer: 99. Itse olen ilmeisesti vielä IPA-vaiheessa.

Islayn matkakirja - kuvabonus

Glengoyne.

Yleisnäkymä tislaushuoneesta.

Lautalla maistui paikallinen.

Bunnan Warehouse.

Paps of Jura, eli tissit.

Paikallinen betonilähiö.

Herkku.

Hippi töissä.

Bowmoren Mashtun.

Bowmoren käymisastiat.

Ja saman tislaamon pannut.

Aamuinen Lagavulin.

Kielimuuri @ Kilchoman

Ei kylmä- vaan ihan perusfiltteri.

Keskellä ensimmäinen Octomore.

Insinööripornoa.

Aamukahvimaisemat.

Känniturismin huipentuma.

"Nehän on kuin lonkeroita."

Lapparilla oli savuiset tunnelmat.

Maker's Mark tynnyreiden kokoontumisajot.

Perintömailla.

Ongittiin juotavaa.

Artulla.

Reissun paras viski.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Islayn matkakirja - osa 3

Aamu valkeni hiukan hiljaisissa tunnelmissa. Skotlanti tarjosi parastaan ja maa oli valkeana. Lämmintä noin +1, jonka internetin säätiedote tiesi korjata muotoon "tuntuu kuin -4". Kun ulkona sataa vaakatasossa räntää, ajatus viskin juomisesta ei tunnukaan niin huonolta. Niinpä auton nokka kohti Lagavulinia, jossa odotti Iain McArthur ja Warehouse Demonstration.

Jos ihminen on ollut tislaamolla töissä 45-vuotta voi olettaa, että tietotaidon taso on valtava. Tämä tuli myös hyvin esille, kun Iain veti tourinsa läpi. Viskiä käytettiin estämään hiustenlähtö ja jokaisesta tynnyristä oli oma tarinansa kerrottavana. Kattaus oli huikea: 2004 sherry, 2002 stock cask, 1998 börbbä, 1993 sherry ja 1982 sherry. Omat suosikki oli ehkäpä nuorin sherrytynnyri, jonka intensiivinen suolaisuus ja makeat sherrynootit olivat tappavan hyvä yhdistelmä. Useista nerokkaista yrityksistä huolimatta legendaarinen Ladys dram, Lagavulin 1966, jäi saamatta. Onneksi pikkulinnut lauloivat, että ehkä se ei niin hyvä ole. Uskoo ken tahtoo.

Lagan jälkeen tykiteltiin Kilchomanille. Rajallisen ajan takia kysyimme pikatouria, johon tislaamon puolelta myös suostuttiin. Kilchoman on Islayn tislaamojen joukossa miellyttävä poikkeus. Toiminta on oikeasti pienimuotoista ja näimme koko prosessin aina pullotukseen asti. Hienointa oli kuskin pullojen kanssa värkkäys, jossa päästiin seuraamaan pullotuskonetta toiminnassa. Insinööripornoa parhaimmillaan.

Kilchomanin touri tietysti venyi ja meinasi tulla kiire päästä Bruikalle maistamaan herkkuja. Onneksi kuskimme veti Sebastian Loebin tasoisella suorituksella uuden ennätyksen erikoiskokeelle Kilchoman - Bruichladdich. Aikaa jäi sopivasti kaksi minuuttia.

Bruikalla olimme varanneet Warehouse Experience tourin Mary McGregorin johdolla. Stand up -komiikkaa muistuttava tasting oli verbaalista tykistystä alusta loppuun. Kun viskitkin olivat loistavia, ei paljon valittamisen varaa jäänyt. Erityisesti 2002 tynnyriin lyöty Octomore oli pala historiaa. Chateau d'Yquem -viinitynskässä kypsytettyä ilolientä ei ole enää maailmassa jäljellä kuin tynnyrinpohjat ja voi pojat, se oli niin hyvää. Tällaisten asioiden vuoksi näitä reissuja tehdään. Pala viskihistoriaa työllistää tällä hetkellä maksaani. Parasta!

Huomenna on ehkäpä se reissun odotetuin päivä. Taksilla Lapparille, sieltä kävellen Artulle ja taksilla kotiin. Eiköhän sitä yhden päivän jaksa vielä ryypätä.

Bruichladdich Black Art ja ajan henki

Viskimaailma on muuttumassa. Single Malt -viskien saatua blendeiltä hiukan jalansijaa maailmanmarkkinoilla, on tislaamoilla yhä suurempi hätä täyttää viskiä himoitsevan maailman vaatimuksia. Enää single malt -viskit eivät ole pelkkä skottien tarkoin varjeltu salaisuus ja maailmanmarkkinoita hallitsevien blendien raaka-aine. Viski on yksi himotuimpia juomateollisuuden luksustuotteita, jota kerätään ja juodaan enemmän kuin koskaan sen historiassa.

Tislaamoiden strategiat muuttuneilla kuumentuneilla markkinoilla vaihtelevat. Ikämerkitsemättömien viskien lanseeraaminen on yksi näistä. Esimerkiksi  Highland Park on tuonut markkinoille "travel retail exclusive" -sarjansa Orkneyn saarella asuneiden viikinkien mukaan nimettynä. Sama sarja käyttää hyväkseen myös toista nousevaa trendiä: vahvaa brändäystä. Viikingit ja erilaiset gaelinkieliset väännökset tislaamojen historiasta/maantieteestä ovat erittäin suosittuja. Enää ei haluta ostaa viskiä,, vaan mukaan pitää saada myös tarina viskin takaa - tosi tai keksitty.

Kolmas tapa reagoida maailmanmarkkinatilanteeseen on erilaiset erikoispullotteet, joita valmistetaan vain rajoitettu erä. Tämän alan pioneerina voidaan pitää Bruichladdichia, jonka erilaisten OB-pullotteiden määrästä olen ainakin minä tippunut laskuista. Bruichladdichin hurjalle pullotemäärälle on toki myös ns. "oikeita" syitä: 2001 uudelleen toimintansa aloittaneen tislaamon piti saada rahaa myös sisäänpäin, jotta tislaamo selviäisi taloudellisesti hankalista ensimmäisistä vuosista. Tästä huolimatta pullotteiden määrä ei mielestäni palvele enää tarkoitusta. Onneksi tislaamolta on tullut selkeä viesti, että tarjonta yhdenmukaistetaan ja erilaisten pullotteiden määrä ei tule olemaan alkuvuosien tasolla. Hyvä näin.

Otin Bruichladdichin esimerkiksi, koska ajattelin esitellä aiheeseen sopivan viskin. Bruichladdich Black Art on NASsutusta vaille kaikkea sitä, mihin viskimaailma näyttää olevan menossa: erikoispullote, jonka brändäyksessä ei mielikuvitusta ole säästelty. Tarinan mukaan tislaamomestari Jim McEwan on yön pimeydessä tehnyt taikojaan tynnyreiden kanssa ja loihtinut Black Artin maailmaa ihastuttamaan.

  "A Work of alchemy. The Dark secrets of which Jim will not reveal"

Jim, ja vain Jim, tietää mikä viskistä tekee niin erikoisen, että se ansaitsee nimen "Black Art".

Black Artin brändäys on kuin tehty minua varten. Voin rehellisesti sanoa, että ostin viskin täysin sokkona sen hienon tarinan ja pakkauksen vuoksi. Bruichladdich - Sampo 1-0. Pakkauksen mustan eri sävyt, latinankieliset kirjoitukset ja koristeltu kuusikanta herättävät mielikuvituksen. Ainoa asia, joka häiritsee on se, että  kuusikannan sijaa ei uskallettu käyttää pentagrammia. Se kun on nyt kuitenkin perinteisesti se noituuden ja taikuuden merkki, jota on ollut käytössä niin Wiccoilla kuin Vapaamuurareillakin. Liekö kristityn asiakaskunnan vihat pelottaneet liikaa?

Mielenkiintoinen sivujuonne tässä kehityksessä The Glenlivetin uusi Alpha-pullote, josta kerrottiin vain tislaamo, nimi ja alkoholiprosentti. Näin pääosaan jää tislaamon mukaan pelkkä viski, vaikka todellisuudessa tämä ovela markkinointitemppu verhoaa viskin täysin samanlaisella salaperäisyydellä kuin Black Art. The Glenlivet tekee sen vain hienostuneemmin.

Bruichladdich Black Art 03.1 OB 22yo 48.7% (1989/2011)

Tuoksu: Ruusunmarja, luumua, hiukan suolaa. Mausteinen, ripaus vaniljaa. Vahvan ja monitahoisen oloinen.

Maku: Tammea,marjoja, mausteita. Hiukan palaneita tulitikkuja. Ei kuivu suuhun kuten sherryviskit. Maun rakenne tuo mieleen bourbonkypsytyksen. Monitahoinen ja haastava viski.

Black Art muistuttaa erään kilpailevan tislaamon tuotetta. Macallanin 21yo Fine Oak on minun muistikuvieni mukaan erittäin lähellä Black Artia. Näitä pitäisi ehdottomasti päästä maistamaan vierekkäin, sillä niin vahva mielikuva on. Saatan toki tapojeni mukaan olla aivan hakoteillä, mutta tämä antaisi myös vinkkejä McEwanin taikatempuista. Mainittakoon, että eräs viskiä maistanut ystäväni oli valmis laittamaan päänsä pantiksi punaviiniviimeistelyn puolesta. 

Itse pidän Black Artin tyylisistä viskeistä. Ilman tarinoita ja salamyhkäisyyttä maailma, myös viskimaailma, olisi tylsempi paikka. Ehkä yleensä miehiset viskimarkkinat vierastavat tällaista rationalismista irrottautumista.

Black Art on siis ennenkaikkea ajankuva. Viskimaailman kaksinaamaisuudesta kertoo oman Black Artini kanssa samana vuonna lanseerattu The Laddie Ten, jonka Mark Reynier Suuren Viskikirjan (Readme 2012) mukaan lanseerasi seuraavilla sanoilla:

"Pakkauksessa ei ole lippuja, ei vaakunoita, ei pieniä piirroskuvia Ylämaan laaksoista tai tammitynnyreistä, ei viktoriaanisia kaiverruksia, eikä gaelisia kirjasimia. Ei minkäänlaista keinotekoista perinnettä, jonka taakse piiloutua, vain meidän viskiämme, ja oma edistyksellinen, nykyainen typografia."

Loppuun vielä Black Artin siemailuun sopivaa tunnelmamusaa.