Eli keskiviikkona testailtiin Ardbegiä ja Glenmorangieta hyvin perinteisellä kattauksella:
Glenmorangie Original 10yo 40%
Glenmorangie Tusail 46%
Ardbeg TEN 46%
Ardbeg Perpetuum 47,4%
Ardbeg Uigeadail 54,2%
Ardbeg Corryvreckan 57,1%
Glenmorangie Original toimi oivana aloituksena kattauksella. Suu on kiva kalibroida tutulla ja hyväksi havaitulla. Heti perään tykiteltiinkin kattauksen ainoa itselleni tuntematon viski. Glenmorangie Tusail on kuudes inkarnaatioa Glenmorangien Private Edition -sarjasta. Tällä kertaa ei Glenmorangielle tyypilliseen tapaan ole lähdetty tynnyriviimeistelyillä leikkimään vaan juttu löytyy ohrasta. Ale-tyyppisiin oluisiin yleensä yhdistetty maris otter -ohralajike on Tusailin villakoiran ydin. Tastingin vetänyt Nikkanen heitti ilmoille myös vahvan huhun Tusailin iästä: kuulema vuonna 2004 saapui tislaamolle maris otteria lavallinen. Nohevimmat voivat tästä päätellä ainakin jotain tämän nasun iästä.
Glenmorangie Tusail 46%
Tuoksu: Vaniljajäätelöä, tuntia mallasta, mausteita ja omenoita.
Maku: Todella mukava ja tuhti suutuntuma. Omeinoiden kaveriksi hiipii hiukan banaania, jotka yhdessä vaniljajäätelön kanssa tuova mieleen Banana Splitin ripauksessa pippuria.
Hienon Tusailin jälkeen suunnattiin Arttujen kimppuun. Kärkeen vedetty kymppi maistui todella hyvältä. L-koodit jäi tyypittämättä, koska St. Michaelin valaistus estää salapoliisityöskentelyn. Hienoa oli myös päästä maistamaan vihdoin kymppi ja Perpetuum vierekkäin. Vierekkäin maistettuna kympin hienous ja Perpetuumin "huonous" nousivat paremmin esille. Yksin maistettuna Perpetuum on maistunut minusta pitkälti peruskympiltä. Vierekkäin Perpetuumin likaisemmat ja happamammat sävyt nousivat häiritsevästi pintaan ja toivat mieleen jopa Lapparin PX:ään verrattavia painajaiskuvia. Todettakoon silti, että Perpetuum ei ole huono viski. Se oli vain tällä kertaa huonoin paikalla olija.
Ardbegin hieno perusrange oli kiva kahlailla loppuun. Uige ja Corry ovat hienoja viskejä joista Corry on vielä piirun verran Uikutusta parempi. Viskien loppuessa ihmiset alkoivat jo hapuilemaan takkejaan, mutta Jarkko ohjeisti vielä takaisin pöytiin. "Viimeisen" Ardbeg-tastingin kunniaksi pöytään vedettiin todellinen herkku ja harvinaisuus. Ardbeg tynnyrisample vuodelta 1975, tynnyristä numero 4194, joka käsitykseni mukaan oli lyöty pulloon 2013.
Viskin paikka ei ollut helpoin. Corryn ja Uigen tappovolttien ja äärimmäisten makujen jälkeen tällaisesta vähemmän jyrästä viskistä oli hankala saada kiinni. Pienellä lasiajalla ja parilla siemauksella vettä homma alkoi kuitenkin toimimaan. Joka tapauksessa ällistyttävän hienolla nenällä varustettu Ardbeg, jonka pitkän ja herkän makukaaren muodostivat ruusuveden tyylinen parfyymisyys, mesimäinen makeus sekä ripaus salmiakkia että tuhkaa. Todella hienoa tavaraa.
Näin hienon viskin jälkeen oli pakko käydä läpi St. Michaelin hanaoluita ja ryyppäämiseksihän se meni. Seuraava etappi olikin puhallella itsensä aamulla Norskin koneeseen ja suuntailla kohti Helsinkiä.
Lämmittelin Olut Expoja varten perjantain kirjamessuilla ja ruoka- ja viinimessuilla. Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa uuden Sahti - Elävä muinaisuolut julkaisun kunniaksi järjestettyä tekijöiden haastattelua. Hannu Nikulainen, Johannes Silvennoinen ja Mika Laitinen olivatkin hauskaa seurattavaa. Erityismaininnan sai minun kirjoissani vastaus haastattelijan kysymys "Mikä sahdin maussa teitä viehättää", johon Silvennoinen viiksiään sivellen totesi: "Kaiken maailman hipsteripanimot yrittävät tehdä toinen toistaan humalaisempia ipoja, mutta minulle oluessa tärkeintä on sen perusraaka-aine mallastettu ohra, joka on sahdin maun peruselementti." En voinut olla nauramatta ääneen.
Kirjamessuilta pääsi kätevästi samalla Viini- ja ruokamessujen puolelle. Viineissä keskityin lähinnä itselleni ennestään tuttuihin jälkiruokaviineihin, joita olikin ihan kivasti tarjolla. Royalin Tokaji Late Harvest jäi päällimmäisenä mieleen todella tykkinä jälkiruokaviininä, jonka makeus ei silti lipsahda tippaakaan ällöttävän sokerin puolelle. Huippua kamaa. Muuten messut meni lähinnä tuskaillessa mihin ylimääräiset juomaliput saa tuhlattua.
Lauantaina päästiin sitten itse asiaan. Seurueemme pyöri suoraan sushi-buffetista Kaapelitehtaalle vartin tilaisuuden avautumisen jälkeen. Tällöin oli vielä kivasti väljää. Aperatiivina sai toimia Red Breastin 21yo, joka toimittikin tätä virkaa loistavasti. Hieno irkku! Alkulämmittelyiden jälkeen suuntasimme Valamon tiskille ottamaan maistamattomia Suomi-tisleitä haltuun.
Valamolta otimme alkuun lasiin numerot III ja IV, eli 40%:iin lantratun börbbähogissa vuoden kypsyneen version sekä niin ikään börbbähogissa vuoden kypsytellyn peated CS:än. Aikamoista paloviinaahan nämä vielä olivat, ja erityisesti turpeistettuun tynnyrivahvaan versioon olisi pitänyt vedellä jotain tehdä. Valitettavasti olin laiska enkä vettä hakenut. Versionumerot VI ja VII olivat sen sijaan aivan eri maata. Kolme vuotta sherrykypsytelty VI toi mieleen liuottimet, nallekarkit, parfyymit ja saippuat, mutta positiivisessa mielessä. VII puolestaan tarjosi pienessä n. 30-litran tynnyrissä kolme vuotta kypsytellyn börbbä-elämyksen, josta ei Weetabixiä saati digestivejä puuttunut. Todella mielenkiintoisia ja hyviä viskejä. Odotan innolla näiden ikääntymistä!
 |
| Sahtia. |
 |
| Kenen idea tämä oli? |
 |
| HDC:n herkut. |
Toisessa parivaljakossa oli sama idea, mutta tällä kertaa kyseessä ns. puhdasverinen viskitisle. Mallastettua ohraa, pannutislausta ja muuta salatiedettä. Nämäkin oli vatattu 60,5%:iin ja vuoden kypsytystä osakseen saanut puolikas oli saanut marinoitua samanlaisessa tynnyrissä kuin aiempi ruistisle. Tästä sai siis kivasti vertailukohtaa.
Ponu oli taas ponua. Tai no ehkä sen maltaan osuuden hoksasi erotella tuohon ruispohjaiseen new makeen verrattuna. Vuoden kypsytys oli tehnyt tästäkin juotavaa kamaa, vaikkakin täytyy sanoa, että ruis-ohra -tisleessä oli mielestäni enemmän nyansseja vuoden kypsytyksen jälkeen. Lakritsainen ja maltainen meininki. Potentiaalia tässäkin oli ja täytyy HDC:n meiningille hattua nostaa. Molemmat olivat mielestäni parempia kuin Valamon tarjolla olleet vuoden kypsyneet tekeleet. Kai paljasti myös että tulevaisuudessa on luvassa ainakin savustetusta maltaasta väännettyä keittoa. Minä ainakin odotan innolla.
8cl pontikkaa teki tehtävänsä ja festivaalialue alkoi näyttäytyä aikamoisena helvetiltä maan päällä. Toisin sanoen ihmisiä oli ilmestynyt aikamoinen määrä tunnin aikana nauttimaan jaloista juomista. Päätimme lähteä metsästämään lisää hyvää olutta, mutta törmäsimme takinkääntäjä-Nikkaseen vihollisen tiskin takana. Tilasimme hyvää hyvyyttämme kaikki viskit, itse Macallanin Rare Caskin. Oli muuten aika nannaa. Festivaalialueen hälinä ja "kiire" olivat ehkä hiukan väärä paikka näinkin hienolle juomalle. Olisi pitänyt jaksaa kiikuttaa juoma yläkertaan rauhassa nautittavaksi.
Festivaalien mielenkiintoisin uusi tuttavuus oli minulle Radbrew. Panimon post-apocalyptistä ulkoasua ja Fallout/scifi-viittauksia sisältävä brändi oli kaltaiselleni nörtille liikaa. Alone in the Dark milk stout oli muuten mielestäni maistamistani festarioluista paras. Todella maittava kaveri. Tämän jälkeen lasissa kävi vielä muutama olut niin Ruosniemeltä, Brooklyniltä ja pitihän se maailman paras GT käydä tilaamassa Kyrön kavereilta. Ei ole tuokaan litku turhaan palkintoja kerännyt.
Yhteenvetona todettakoon, että yksi päivä oli liian vähän. Yllätyin hiukan maistettavien viskien määrästä ja oluen juonti jäi suunniteltua vähäisemmäksi. Loppui yksinkertaisesti pää kesken. Loppuilta menikin haahuillessa ratikalla keskustaan, jääden 2km liian aikaisin pois ja unohtaen Kai Kilpisen ja Mushimaltin antamat ravintolasuositukset. Fafasin falafelit rinnuksilla siis hotelliin nukkumaan. Hieno reissu, hienoja juomia, hienoja ihmisiä. Tulen ensi vuonnakin!
