Pikanootti: Kyrö Rye Single Malt No 5

Kyrö potkaisi markkinoille uuden viskin. No 5 on täysverinen ruismallasviski, voltteja on 47,2 ja siinä on innovatiivinen pakkaus. Viski myydään nimittäin desin pullossa.

Pakkaus on minusta koko julkaisun mielenkiintoisin osio. Tätä ennen suomalaiset tislaamot eivät ole kokeilleet pullotuskoon pienentämistä. 

Käydään ensin läpi positiiviset asiat:

1. Desin pullossa tavaraa riittää kaikille halukkaille eikä tarvitse roikkua yömyöhään Alkon verkkokaupassa.
2. Koko mahdollistaa pullon alhaisen hinnan. Nyt Kyröä saa kotiin Alkosta sinisellä setelillä (18,98 €).
3. Pullo on aika söpö.
4. Tyhjästä pullosta saa kätevän samplepullon tulevia jakopulloja varten.

Sitten ne huonot puolet:

1. Onhan tämä litrahinnaltaan aivan perkelellis-helvetillisen kallis!
2. Pullon juo illassa.

Joku voisi sanoa, että eihän se liian kallis ollut kun minäkin ostin sen. Tavaran litrahinta on 189 euroa. Tiedän, että vertailu on epäreilu, mutta esimerkiksi Ardbegin Uigeadailin litrahinta Alkossa on 132 euroa, ja se on sentään kaikilla mittareilla parempi viski.

Ymmärrän, että kyseessä on pieni erä, harvinainen tuote ja että sitä on haluttu saada mahdollisimman monen käsiin ja Kyröä ei voi verrata mitenkään Ardbegiin. Silti uskon, että tätä blogia lukee sellaisetkin ihmiset, joille viskissä tärkeintä on maku, eikä se, että pääsee maistamaan Suomi-tislaamon uutuuden. Heille tätä ei voi suositella.

Kyrö Rye Single Malt No 5, 47,2 %

Kyrö Rye Single Malt No 5, 47,2 %

Tuoksu: Toffeeta, runsaasti puuta, pistävä rukiinen mausteisuus. Appelsiinimarmeladia ja rommirusinakeksiä

Maku: Ohut, paloviinamainen. Puukäsityöluokkaa. Alkoholisuus taittuu vedellä kivasti pois.

Hurjan hyvä nenä, hiukan tiukka ja nuorehko suutuntuma. Ei ole onneksi liian makea vaan rukiin mausteisuus taittaa pahimman ällömakeuden pois. Tästä on hyvä jatkaa.

Paras Kyrö tähän mennessä? Ehkä. Viskielämys? Kyllä. Tyhjiössä hintansa väärti? Ei missään nimessä?

Pikanootti: Kyrö Distillery Suomi 100 Ruisviski

Suomi 100 -tuotteita tuli juhlavuonna markkinoille jos jonkinlaista. Myös Alkon valikoimiin tupsahti useampi juoma Suomi 100 -tuotemerkki etiketissään. Ja saatiinpaa aiheen ympärille myös kohu, kun juhlavuoden likööri tuli Virosta.

Juhlajallujen ja muun tilpehöörin seassa oli suomalaiselle viskinharrastajalle mielenkiintoisia tuotteita. Kotimainen Kyrö Distillery julkaisi oman 100 prosenttisen ruisviskinsä kuluttajia ihastuttamaan. Sain aikoinaan tuotetta desin verran lunastettua ja nyt oli aika maistaa.

Viskistä oli yllättävän vaikea löytää tarkempia tietoja kun pulloa ei ollut saatavilla ja samplepullossa luki harakanvarpailla "Kyrö S100". Laitoin emoalukseen kyselyä tynnyripolitiikasta ja sain markkinointipäällikkö Sanna Dooleyltä seuraavanlaisen vastauksen:

– Suomi 100 -viskiin valittiin neljä alkutaipaleen pienempää tynnyriä, jotka loppukypsymisen ajaksi yhdistettiin entisiin oloroso- ja bourbontynnyreihin.

Eli ensimmäisen viskin kaltaista marsalasekoilua ei pitäisi olla luvassa.

Vuosi sitten tislaamon pihalla näytti tältä.

Kyrö Distillery Suomi 100 Ruisviski, 50 %

Tuoksu: Kuusenkerkkää, mäntysuopaa, todella voikamasta ruista. Hämmentävästi tulee jokin marmeladi mieleen. Makea.

Maku: Lämmintä pippurisuutta, leipää, ruista, mattolaituria. Makeus taittaa kivasti aika tiukkaa alkoholisuutta siedettävämpään suuntaan.

Aika alkoholinen tapaus, mutta olen positiivisesti yllättynyt. Paljon parempaa kuin ensimmäinen myyntiin päässyt kokeilu. Sanna paljasti sähköpostissaan, että 2020 pitäisi olla Kyrön herkkuja hiukan laajemmalti tarjolla, kun uusien pannujen jurnuttamat tisleet pääsevät miehen ikään.

Odottavan aika on janoinen.

Lisälukemista:
Kyrön ensimmäinen ruisviski
Vierailu Kyröllä

RAIRAI - Kyrö Single Malt Rye Whisky

Tänään se tapahtui. Nimittäin Kyrön ensimmäinen viski päätyi ravintolamyyntiin. Kyseessä on Suomessa ainutlaatuisesta tapahtumasta, sillä mistään muusta viskiin liittyvästä asiasta en ole näin laajaa uutisointia päässyt todistamaan. Tässä muutamat poiminnat viime viikkojen uutisvirrasta:

Kauppalehti
YLE
Pohjankyrö
Ilta-Sanomat

Tarinan voi kiteyttää seuraavasti: Kyrön ensimmäinen ruisviski on ulkona, se viivästyi Napuen suosion vuoksi ja sitä on merkittävän vähän. Merkittävän vähän tarkoitaa 60 pulloa Alkoon ja 80 ravintolamyyntiin. Tämän lisäksi reilu 100 pulloa suuntasi ulkomaille. Tänne Ouluun rantautui kaksi pulloa, molemmat Oluthuone Leskiseen, josta par'aikaa naputtelen myös tätä juttua. Ilman ei voinut jäädä, joten sama tulla kahdeksitoista baariin. Kovaan tahtiin tuntuvat ihmiset lientä tiskiltä tilaavan, joten kannattaa olla nopea!

Itse viski on 47,8 prosenttinen ja tehty ymmärrykseni mukaan 100% mallastetusta rukiista. Tynnyreitä tämä nuorikko on saanut osakseen useita erilaisia ja tisleen tie on kulkenut pienten valkotammitynnyreiden, bourbon- ja marsalatynnyreiden kautta kuluttajien lasiin. Näin aggressiivinen tynnyröinti, varsinkin näin nuoren tisleen kohdalla nostaa esiin epäilyt, että tisleessä on ollut jotain vikaa. Emme kuitenkaan heitä pilkkakirveitä vaan maistetaan itse tuote.

Kyrö Single Malt Rye Whisky, 47,8%

Tuoksu: Vahvan rukiinen ja mausteinen. Ripaus vaniljaa ja chilisuklaata.

Maku: Ruista, vaniljaa, mustapippuria. Jopa muskottipähkinään vivahtavia sävyjä. Vesitilkalla alkoholin purevuus taittuu mukavasti ja tästä kuoriutuu todellinen ruisfanfaari. Vesi tuo myös tisleen öljyisyyden esille ja suutuntuma on jopa voinen.

Jos jotain, tämä on kunnianosoitus tisleen pääraaka-aineelle, rukiille. Se maistuu ja se dominoi makumaailmaa, tynnyröinnin lähinnä tukiessa tätä. Tämä on yleensä hyvä merkki. Tisle itsessään on pääosassa. En ole hirveä ruisviskien ystävä, mutta ei tämä maistamieni ruisviskien rinnalla kalpene. Ruis luo yleensä aika äärimmäisen makumaailman, jota joka vihaa tai rakastaa. Ehkä tässä siis sellainen suomalainen porttiviski maailman parhaan harrastuksen pariin? Ryerye!

Alkoholimatkailua Suomessa

Hetkessä eläminen ja heittäyminen on ihmiselämän parhaita mausteita. Kesällä tempaukset on kiva yhdistää matkustamiseen. Pari viikkoa sitten, kun katseltiin vaimokkeen kanssa lauantaina telkkaria, käytiin seuraava keskustelu.

Vaimoke: Lähetäänkö kesälomareissulle? Autoilemaan pitkin Suomea?

Minä: Mmm, mennään vaan.

Vaimoke: Lähetäänkö huomenna?

Minä: Käy. Pitäiskö käydä vaikka viinitiloilla ja tislaamoilla?

Vaimoke: Hyvä idea!

Tästä alkoikin ankara googlettelu. Minne mennä ja mitä tehdä? Pääsisikö suomalaisiin alkoholintuotantolaitoksiin oikeasti tutustumaan näin lyhyellä varoitusajalla? Päätimme olla ottamatta asiasta paineita ja mennä minne nenä näyttää. Tällä kertaa se näytti Ilomantsiin ja Hermannin viinitilalle. Laitoimme viinitilan infoon sähköpostia ja painuimme nukkumaan.

Aamulla ajelimme hissukseen kohti Ilomantsia. Paikkakunta on oikeasti aika kaukana kaikesta sivistyksestä. Saavuimme iltapäivästä Hermannin Viinitilalle ja astelimme myymälään kyselemään mahdollisuudesta käydä katsastamassa tiloja ja viinin tekoa. Ja ehkä jopa päästä näkemään se kuuluisa hedelmäviinapannu! Valitettavasti näin extempore touria ei pystytty järjestämään. Kuulema vähintään 10 hengen ryhmille 8€ per nenu saa arkena kierroksia varattua. Voi toki myös maksaa 80€ ihan yksinkin jos haluaa takahuoneeseen kurkkimaan. Ei kiva.

Maisemat miellyttivät silmää. 

Valamo III ja VI

Muutaman tuliaispullo kainalossamme lähdimme viereiselle Viinitornille nauttimaan kesästä ja punomaan uusia suunnitelmia. Hermannin Viinitilan ravinteli sijaitsee päheästi vanhan vesitornin huipulla, josta avautui aika mellevät maisemat. Herkullinen kiivihillolla ja vuohenjuustolla täytetty croisantti maistui mainiolta Valamon III ja VI -tisleitä nauttiessa. Ja siitähän se idea syntyi. Tästähän ei olisi pitkä matka Valamoon? Soitto Valamon respaan ja yöpaikka Valamon hotellista oli varattu.

Valamolla pitäisi tietysti päästä näkemään pannuja. Heti luostariin saavuttuamme juoksin viinimyymälään kyselemään mahdollisuuksista vierailla tislaamolla. Vastaus oli linjassa Hermannin Viinitilan kanssa: vain etukäteen varattuna ja vain ryhmille. Onneksi maailmassa asioiden on tapana järjestyä ja näpsyttelin kännykällä sähköpostia arkkimandriitta Sergeille. Aamupalan jälkeen soikin puhelin iloisesti ja arkkimandriitta ilmoitti, että munkki Andreas tulee näyttämään meille tislaamoa. Näin!

Lähdimme siis munkki Andreaksen opastuksella kohti kaikkein pyhintä. Andreas esitteli laitteet ja tuotantoprosessin asiantuntemuksella. Valamossa on käytössä tällä hetkellä vain yksi tislauspannu, jossa viski tislataan kahteen kertaan. Systeemi, jota en ole muualla nähnyt. Tällä hetkellä tislaamo tuottaa tislettä sekä savustetusta että savustamattomasta maltaasta. 26 000 litran vuosikapasiteettia on tarkoitus nostaa lähivuosina 40 000:een. Ensimmäisen luostariviskin pitäisi ilmestyä kauppoihin 2018 tai 2019, riippuen kypsytysprosessin etenemisestä. Vanhoihin kirkkoviinitynnyreihin sullottu tisle ei ainakaan sitä kaikkein tavallisinta viskiä tule olemaan. Festareilla ja anniskeluravintoloissa pyörineitä bloodtub-kokeiluja ei kuulema aiota vähittäiskauppaan lanseerata. Ytimekkään kierroksen jälkeen oli aika kiittään Andreasta ja suunnata auton nokka kohti Lahtea.

Pannun muodot tuovat mieleen viereiset kirkontornit.

Tisleen sydän, eli "potti".

Savutisle odottaa tynnyröintiä.

Lahteen ajatellessa alkoi tehdä mieli sahtia. Tämä ei sinänsä sattumaa ollut, sillä matkalukemisena toimi Sahti - elävä muinaisolut. Google Maps osasi kertoa, että Pihamaan viinitila on lähes matkan varrella ja tarjoaa sekä sahtia että tilaviinejä. Kalkkinen ja Pihamaan Viinitila oli kyllä maaseutumatkailua parhaimmillaan. Kiemurteleva sivutie toi idylliseen maalaismaisemaan, josta löytyvältä viinitilalta sai viinien lisäksi omia oluita, vihanneksia, marjoja ja kaikkea sympaattista ja herkullista. Sahtia ei ollut ulosmyyntiin, mutta iso tuopponen meni hymyssä suin terassilla istuskellen ja miljööstä nauttien. Ei voi kuin suositella! Ja sahtikin oli mainiota.

Kesä ja sahti. Lyömätön pari.

Lahdessa alkoholimatkailu jäi sukuloinnin jalkoihin, mutta pari mukavaa juttua tuli testattua. Sahtikirjan innoittamana soittelin Lammin Sahdin Pekka Kääriäiselle ja tiedustelin, mistä sitä sahtia nyt saa ja pääseekö pääkallopaikalla vierailemaan. Pekka oli Suuret Oluet - Pienet Panimot -limbossa ja neuvoi käymään hakemassa sahtitonkan Tuuloksen kauppakeskuksesta. Kyselin samalla myös Lammin tislattujen tuotteiden, kuten Sahdin Hengen perään, mutta niiden saatavuudesta ei Kääriäisellä valitettavasti ajankohtaista tietoa ollut tarjota.

Tuuloksen kauppakeskuken Lammin myymälä oli kaukana maalaisromantiikasta. Kotipizzan myyjä löi minulle 3 litraa sahtia kouraan ja toivotti hyvää päivänjatkoa. En itseasiassa tiennyt, että yli 4,7%:sta sahtia saa myydä. Pikaisella googlettelulla se ilmeisesti rinnastetaan tilaviineihin ja niitä voidaan sen vuoksi myydä myös mukaan. Finlex kertoo, että "myyntipaikan tulee sijaita tilaviinin tai sahdin valmistuspaikan välittömässä tai läheisessä yhteydessä." Ilmeisesti Tuulos on tarpeeksi lähellä Lammia, että sahtia sieltä mukaan saa. Tykkään. Samalla reissulla tuli tutustuttua myös itselle uuteen suomalaiseen pienpanimoon, sillä Vääksyn kanavan baarista löyty paikallista Kanavan panimon Sulku-olutta.

Vääksyn kanavan paikallista.

Lahdesta matka jatkui Tampereelle. Tarkoituksena oli nuuskia kaupungin tunnelmaa ilman sen kummempia suunnitelmia. Juomiseksihan se meni. Panimoravintola Plevna tarjosi herkkujaan Suomen mittakaavassa uniikissa ympäristössä. Valtava oluthalli tarjosi hienoja juomia, joista erityisesti jäi mieleen Plevnan Sima, joka sopi hellepäivään loistavasti. Aikoinaan kehumani 67 minutes IPA oli näin rauhassa maisteltuna pettymys. Alkuperäinen suunnitelma oli myös syödä Plevnassa, mutta ruokalista ei aiheuttanut suuria kiiman tunteita, joten suuntasimme muualle. 

Internet osasi kertoa hyviä juttuja Gastropub Tuulensuusta, joten suuntasimme sinne nälkäämme tyydyttämään. Ja voi pojat, mikä paikka. Olen oikeasti aika tyytyväinen Oulun baaritarjontaan, mutta tästä paikasta olen kateellinen tamperelaisille. Aivan käsittämätön belgiolutvalikoima, hyvää ruokaa ja todella osaava ja avulias henkilökunta. Tämä paikka on kaiken hypensä ansainnut. Erityisesti digestiiviksi kaivetut puolalaiset simat olivat jotain ennen kokematonta. Mistähän noita saisi tilailtua?

Ruokajuomat vol 1.

Ruokajuomat vol 2.

Aina löytyy jotain uutta.

Turkulaista olutta Tampereella.

Tuulensuusta suuntasimme Kaksiin kasvoihin tarkastamaan olutvalikoimaa. Lasiin eksyi Finlandia Sahtia, Radbrewn mainio Teapot IPA ja muutama muu olut. Paikassa oli kuitenkin yksi perustavanlaatuinen vika: musiikki. Paikallista musiikkiosaamista sisältävä soittolista tarjosi noin miljoona kappaletta Dave Lindholmia ja vaikka salaa vähän Ukkometsosta tykkäänkin, oli tämä liikaa. Tamperelaisen mielenlaadun summasi ulkopuolen torikaraokesta kaikuva kännisen pariskunnan esittämä Popedan Erotomania: "Pillua saan! Mua ei estä kukaaaaanhh!".

Aamulla oli aika lähteä kohti Oulua. Välietapiksi oli valikoitunut itseoikeutetusti Kyrö Distillery. Pari päivää aiemmin olin tislaamon kanssa vaihdellut mailia ja oli selvinnyt, että tislaamolla on avoin kierros perjantaina klo 16:30. Sinne siis. Välissä tuli nälkä, joten kävimme nauttimassa ruokaa Mallaskosken panimobaarissa. Hieno paikka. Erityismaininta leipäjuustoburgerille.

Mallaskoskella.

Mallaskosken maistelulautanen.

Leipäjuustolla et epäonnistu.

Kyröllä on kyllä brändääminen hallussa ja tämä näkyi myös tislaamolla. Tuotteistaminen on viety osin pidemmälle kuin Skotlannissa, ja näin sen pitää ollakin. Olen vuoden sisällä päässyt vierailemaan Valamolla, Teerenpelillä ja Kyröllä ja Kyrö on ainoa, jossa suomalaisten innostus väkijuomiin on oikeasti osattu laittaa rahoiksi myös matkailun kannalta.

Tältä tislaamon pitää näyttää.

Isokyrö, keskellä ei mitään, oli vetänyt lähes 40 ihmistä tislaamokierrokselle. Missään Skotlannissa en ole moiseen väestöryntäykseen törmännyt. Obanilla taisi olla aikoinaan reilu 10 henkeä, mutta muuten on vierailijamäärät olleet maltillisia. Ja nyt puhutaan suomalaisesta tislaamosta, jossa tislaamokierrokseen ei kuulu edes mitään juotavaa. Baarista sai kierroksen jälkeen ostaa juomia ja niinkin yksinkertainen asia, mutta esim. Valamolta puuttuva asia,  kuin tislaamon logolla varustettu glencairn löytyi kaupasta. Moni kierroksella ollut osti myös t-paitoja ja muuta sälää. Melkein liikutuin ihmisten mielenkiinnosta tislaamoa kohtaan.

Uudet pannut olivat asennuksessa.

Vanha pannu on nyt olennainen osa ginin valmistusta.

Itse kierros oli perushyvä tietopaketti tislaamon lyhyestä historiasta, eri juomista ja valmistustavoista. Pienet tilat ja väkipaljous vaikeuttivat hiukan kierroksesta nauttimista, mutta se ei menoa haitannut. Hienosti kierroksella ei myöskään peitelty faktoja vaan esimerkiksi Napouen tekemisestä Viron Rakverestä tulevaan pirtuun puhuttiin avoimesti ja häpeilemättä. Peukutin. Kierroksen jälkeen maistelin Academy Ginin ja yllätyksekseni löysin baarista myös itseltäni väliin jääneen Valamo pullotteen, sillä pullossa komeili numero IX. Sekä Valamon luostari että Viinitorni tarjosivat vain versioita III ja VI, jotka olin jo ennestään maistanut. Reissun viimeinen alkoholiannos maistui makealta ja kotimatka taittui kuskin vaihdon jälkeen mukavasti Kalevan kisoja radiosta nauttien.

Erikoisherkku.

Mitä sitten kotimaan alkoholimatkailusta pitäisi tämän reissun perusteella sanoa? Ainakin siinä on paljon käyttämätöntä potentiaalia, kuten Kyrön väestönryntäys osoitti. Ihmisiä kiinnostaa, miten asioita valmistetaan ja valmistusprosessien seuraaminen pitäisi olla helpompaa. Tähän auttaa varmasti se, että ottaa haluamiinsa tahoihin ajoissa yhteyttä. Toinen seikka on yhteydenotot oikeisiin henkilöihin. Tästä esimerkkinä Valamon respa, josta ajatus tislaamovierailusta tyrmättiin, mutta oikeille ihmisille mailia laittamalla hommat onnistuivatkin. Samanlainen tarina kävi viime vuoden vierailulla Teerenpelille. Tai täällä Oulussa vierailu Maistilalle onnistui mukavasti mailia laittamalla. Asiat selviävät ihmisten kesken puhumalla, pitää vain päästä puhumaan oikeille ihmisille.

Kolmantena pisti vihaksi alkoholipolitiikka. Toin reissusta laatikollisen tilaviinejä, mutta miksi en saa Plevnalta Siperiaa mukaan tai miksi Pihamaan oluet olivat kaikki 4,6 prosenttisia? Miksi huikeaa kotimaista giniä ei voi ostaa tislaamolta kotiin tai Valamon hienosta luostaritislaamosta ei saa kotiin omia tisleitä? Miksi en saa ostaa pullollista puolalaista hunajasimaa Tuulensuusta yömyssyksi? Kaikki nämä vaikeuttavat suomalaista pienyrittäjää ja vievät paikkalliselta osaamiselta kilpailuvaltteja verrattuna isoihin toimijoihin. Erittäin työvoimaintensiivisillä tislaamo-, panimo-, ja viiniteollisuuden haaroilla tämä on sulaa hulluutta. Se ei suomalaisten alkoholikuolemia lisää, että minun saunaolueni tulisivat postin sijaan naapurin panimolta. 

Viskihullun päiväkirjat, viikko 43 - Ardbegillä Olut Expoille

Takana on aikamoinen viskiviikko. Keskiviikkona laitettiin Jarkko Nikkasen Ardbeg-ura ainakin väliaikaisesti pakettiin St. Michaelissa ja torstaina suunnattiin pääkaupunkiseudulle messuilemaan. Lauantaina siis otettiin Olut Expo haltuun. Suurimman vapinan laannuttua on hyvä kertailla viikon tapahtumia.

Eli keskiviikkona testailtiin Ardbegiä ja Glenmorangieta hyvin perinteisellä kattauksella:

Glenmorangie Original 10yo 40%
Glenmorangie Tusail 46%
Ardbeg TEN 46%
Ardbeg Perpetuum 47,4%
Ardbeg Uigeadail 54,2%
Ardbeg Corryvreckan 57,1%

Glenmorangie Original toimi oivana aloituksena kattauksella. Suu on kiva kalibroida tutulla ja hyväksi havaitulla. Heti perään tykiteltiinkin kattauksen ainoa itselleni tuntematon viski. Glenmorangie Tusail on kuudes inkarnaatioa Glenmorangien Private Edition -sarjasta. Tällä kertaa ei Glenmorangielle tyypilliseen tapaan ole lähdetty tynnyriviimeistelyillä leikkimään vaan juttu löytyy ohrasta. Ale-tyyppisiin oluisiin yleensä yhdistetty maris otter -ohralajike on Tusailin villakoiran ydin. Tastingin vetänyt Nikkanen heitti ilmoille myös vahvan huhun Tusailin iästä: kuulema vuonna 2004 saapui tislaamolle maris otteria lavallinen. Nohevimmat voivat tästä päätellä ainakin jotain tämän nasun iästä.

Glenmorangie Tusail 46%

Tuoksu: Vaniljajäätelöä, tuntia mallasta, mausteita ja omenoita.

Maku: Todella mukava ja tuhti suutuntuma. Omeinoiden kaveriksi hiipii hiukan banaania, jotka yhdessä vaniljajäätelön kanssa tuova mieleen Banana Splitin ripauksessa pippuria.

Hienon Tusailin jälkeen suunnattiin Arttujen kimppuun. Kärkeen vedetty kymppi maistui todella hyvältä. L-koodit jäi tyypittämättä, koska St. Michaelin valaistus estää salapoliisityöskentelyn. Hienoa oli myös päästä maistamaan vihdoin kymppi ja Perpetuum vierekkäin. Vierekkäin maistettuna kympin hienous ja Perpetuumin "huonous" nousivat paremmin esille. Yksin maistettuna Perpetuum on maistunut minusta pitkälti peruskympiltä. Vierekkäin Perpetuumin likaisemmat ja happamammat sävyt nousivat häiritsevästi pintaan ja toivat mieleen jopa Lapparin PX:ään verrattavia painajaiskuvia. Todettakoon silti, että Perpetuum ei ole huono viski. Se oli vain tällä kertaa huonoin paikalla olija.

Ardbegin hieno perusrange oli kiva kahlailla loppuun. Uige ja Corry ovat hienoja viskejä joista Corry on vielä piirun verran Uikutusta parempi. Viskien loppuessa ihmiset alkoivat jo hapuilemaan takkejaan, mutta Jarkko ohjeisti vielä takaisin pöytiin. "Viimeisen" Ardbeg-tastingin kunniaksi pöytään vedettiin todellinen herkku ja harvinaisuus. Ardbeg tynnyrisample vuodelta 1975, tynnyristä numero 4194, joka käsitykseni mukaan oli lyöty pulloon 2013.

Viskin paikka ei ollut helpoin. Corryn ja Uigen tappovolttien ja äärimmäisten makujen jälkeen tällaisesta vähemmän jyrästä viskistä oli hankala saada kiinni. Pienellä lasiajalla ja parilla siemauksella vettä homma alkoi kuitenkin toimimaan. Joka tapauksessa ällistyttävän hienolla nenällä varustettu Ardbeg, jonka pitkän ja herkän makukaaren muodostivat ruusuveden tyylinen parfyymisyys, mesimäinen makeus sekä ripaus salmiakkia että tuhkaa. Todella hienoa tavaraa.

Näin hienon viskin jälkeen oli pakko käydä läpi St. Michaelin hanaoluita ja ryyppäämiseksihän se meni. Seuraava etappi olikin puhallella itsensä aamulla Norskin koneeseen ja suuntailla kohti Helsinkiä.

Lämmittelin Olut Expoja varten perjantain kirjamessuilla ja ruoka- ja viinimessuilla. Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa uuden Sahti - Elävä muinaisuolut julkaisun kunniaksi järjestettyä tekijöiden haastattelua. Hannu Nikulainen, Johannes Silvennoinen ja Mika Laitinen olivatkin hauskaa seurattavaa. Erityismaininnan sai minun kirjoissani vastaus haastattelijan kysymys "Mikä sahdin maussa teitä viehättää", johon Silvennoinen viiksiään sivellen totesi: "Kaiken maailman hipsteripanimot yrittävät tehdä toinen toistaan humalaisempia ipoja, mutta minulle oluessa tärkeintä on sen perusraaka-aine mallastettu ohra, joka on sahdin maun peruselementti." En voinut olla nauramatta ääneen.

Kirjamessuilta pääsi kätevästi samalla Viini- ja ruokamessujen puolelle. Viineissä keskityin lähinnä itselleni ennestään tuttuihin jälkiruokaviineihin, joita olikin ihan kivasti tarjolla. Royalin Tokaji Late Harvest jäi päällimmäisenä mieleen todella tykkinä jälkiruokaviininä, jonka makeus ei silti lipsahda tippaakaan ällöttävän sokerin puolelle. Huippua kamaa. Muuten messut meni lähinnä tuskaillessa mihin ylimääräiset juomaliput saa tuhlattua.

Lauantaina päästiin sitten itse asiaan. Seurueemme pyöri suoraan sushi-buffetista Kaapelitehtaalle vartin tilaisuuden avautumisen jälkeen. Tällöin oli vielä kivasti väljää. Aperatiivina sai toimia Red Breastin 21yo, joka toimittikin tätä virkaa loistavasti. Hieno irkku! Alkulämmittelyiden jälkeen suuntasimme Valamon tiskille ottamaan maistamattomia Suomi-tisleitä haltuun.

Valamolta otimme alkuun lasiin numerot III ja IV, eli 40%:iin lantratun börbbähogissa vuoden kypsyneen version sekä niin ikään börbbähogissa vuoden kypsytellyn peated CS:än. Aikamoista paloviinaahan nämä vielä olivat, ja erityisesti turpeistettuun tynnyrivahvaan versioon olisi pitänyt vedellä jotain tehdä. Valitettavasti olin laiska enkä vettä hakenut. Versionumerot VI ja VII olivat sen sijaan aivan eri maata. Kolme vuotta sherrykypsytelty VI toi mieleen liuottimet, nallekarkit, parfyymit ja saippuat, mutta positiivisessa mielessä. VII puolestaan tarjosi pienessä n. 30-litran tynnyrissä kolme vuotta kypsytellyn börbbä-elämyksen, josta ei Weetabixiä saati digestivejä puuttunut. Todella mielenkiintoisia ja hyviä viskejä. Odotan innolla näiden ikääntymistä!

Sahtia.

Seuraavaksi syöksyin muutaman oluen kimppuun. Lasiin tarttui Kirjamessujen innoittamana Rekolan Sahtia, Pyynikin Sessio Wheattia, Donut Island Frisco Disco ja Hiisin Kyyttö. Olutta oli kiva maistellessa törmäsimme pyytämättä ja yllättäen Bob Barleyn tiskiin. Sitten homma menikin holtittomaksi, sillä lasissa käväisi ensin Glenfiddich 26 ja 21 vuotiaat ja tottakai myös viskidrinkit piti testailla. Hebridian Sour ja Smokey and the Bandit, johon tungettiin Port Charlottea ja portviiniä, olivat vänkää juotavaa. Hieno mesta ja hienoja juomia. Tässä vaiheessa kello läheni jo uhkaavasti tastingia ja oli aika siirtyä ihmettelemään Helsinki Distilling Companyn tuotteita.

Kenen idea tämä oli?

HDC:n pojat, tai siis poika, laittoivat aikamoisen privaattiesityksen pystyyn. Meitä oli paikalla yhteensä viisi ihmistä sisältäen meidän kolmen hengen iskujoukon. Tastingin veti Kai Kilpinen ja lasiin sai neljä tislaamon tislettä ihmeteltäväksi. Ensimmäinen parivaljakko oli 70 prosenttisesti rukiista ja 30 prosenttisesti ohrasta kolonnilla jyskytetty tisle, joista toinen oli lyöty suoraan lasiin ja toinen kypsytelty vuoden verran 28 litraisessa ranskalaisesta tammesta valmistetussa toasted oak -tynnyrissä. Molemmat oli vatattu "maltilliseen"  60,5 prosenttiin. Linnunmaitoa meille ammattilaisille.

HDC:n herkut.

En mielestäni oikein osaa näitä new makeja maistella. HDC:n ruis-ohra -tisle maistui ponulta siinä missä kaikki muutkin. Sen sijaan vuoden kypsyttely toi hienosti tisleen laadun esille. Hedelmäinen, jopa hapokas ja mausteinen tisle toi mieleen paljon positiivisia mielikuvia mesiangervosta, greipistä ja jopa aniksesta. Vierekkäin maisteltuna new make sai myös uuden merkityksen. Oli mukava etsiä niitä yhtäläisyyksiä tisleiden väliltä, mitä vuoden tynnyröinti on koittanut hävittää. Opettavainen tapahtuma.

Toisessa parivaljakossa oli sama idea, mutta tällä kertaa kyseessä ns. puhdasverinen viskitisle. Mallastettua ohraa, pannutislausta ja muuta salatiedettä. Nämäkin oli vatattu 60,5%:iin ja vuoden kypsytystä osakseen saanut puolikas oli saanut marinoitua samanlaisessa tynnyrissä kuin aiempi ruistisle. Tästä sai siis kivasti vertailukohtaa.

Ponu oli taas ponua. Tai no ehkä sen maltaan osuuden hoksasi erotella tuohon ruispohjaiseen new makeen verrattuna. Vuoden kypsytys oli tehnyt tästäkin juotavaa kamaa, vaikkakin täytyy sanoa, että ruis-ohra -tisleessä oli mielestäni enemmän nyansseja vuoden kypsytyksen jälkeen. Lakritsainen ja maltainen meininki. Potentiaalia tässäkin oli ja täytyy HDC:n meiningille hattua nostaa. Molemmat olivat mielestäni parempia kuin Valamon tarjolla olleet vuoden kypsyneet tekeleet. Kai paljasti myös että tulevaisuudessa on luvassa ainakin savustetusta maltaasta väännettyä keittoa. Minä ainakin odotan innolla.

8cl pontikkaa teki tehtävänsä ja festivaalialue alkoi näyttäytyä aikamoisena helvetiltä maan päällä. Toisin sanoen ihmisiä oli ilmestynyt aikamoinen määrä tunnin aikana nauttimaan jaloista juomista. Päätimme lähteä metsästämään lisää hyvää olutta, mutta törmäsimme takinkääntäjä-Nikkaseen vihollisen tiskin takana. Tilasimme hyvää hyvyyttämme kaikki viskit, itse Macallanin Rare Caskin. Oli muuten aika nannaa. Festivaalialueen hälinä ja "kiire" olivat ehkä hiukan väärä paikka näinkin hienolle juomalle. Olisi pitänyt jaksaa kiikuttaa juoma yläkertaan rauhassa nautittavaksi.

Festivaalien mielenkiintoisin uusi tuttavuus oli minulle Radbrew. Panimon post-apocalyptistä ulkoasua ja Fallout/scifi-viittauksia sisältävä brändi oli kaltaiselleni nörtille liikaa. Alone in the Dark milk stout oli muuten mielestäni maistamistani festarioluista paras. Todella maittava kaveri. Tämän jälkeen lasissa kävi vielä muutama olut niin Ruosniemeltä, Brooklyniltä ja pitihän se maailman paras GT käydä tilaamassa Kyrön kavereilta. Ei ole tuokaan litku turhaan palkintoja kerännyt.

Yhteenvetona todettakoon, että yksi päivä oli liian vähän. Yllätyin hiukan maistettavien viskien määrästä ja oluen juonti jäi suunniteltua vähäisemmäksi. Loppui yksinkertaisesti pää kesken. Loppuilta menikin haahuillessa ratikalla keskustaan, jääden 2km liian aikaisin pois ja unohtaen Kai Kilpisen ja Mushimaltin antamat ravintolasuositukset. Fafasin falafelit rinnuksilla siis hotelliin nukkumaan. Hieno reissu, hienoja juomia, hienoja ihmisiä. Tulen ensi vuonnakin!