Onko viskin harrastaminen kallista?

On. Mallasviskiä ei kanneta Alkosta ulos juuri alle 40 euron pullohinnan. Tällä panostuksella pääsee maistamaan lähinnä muutamaa peruspullotetta. Osa näistä on toki hyviä viskejä, mutta viskiharrastuksessa laatu ja vaihtelu ovat määrää merkittävämpiä tekijöitä. Uuden elämyksen saamiseksi pitää jälleen kantaa rahaa kauppaan.

Viskin hintaa tärkeämpi seikka harrastuksen kalleudelle on sen kulutusorientoituneisuus. Eräs samoissa pöydissä viskiä juova ystäväni tapaa sanailla, että ”ostaminen on ihmisen parasta aikaa”.

Lause on piinaavan rehellinen. Viskien hankinta on minulle vähintään yhtä tärkeää kuin niiden juominen. Uutuuksien seuraaminen ja kauppojen selailu hyvien tarjousten ja löytöjen perässä on parasta ajanvietettä. Huutokauppaillat ovat monelle viskinystävälle juhlapäiviä, joina läppärin ja viskimukin äärellä luottokortti huutaa armoa.

Viskiostokset luovat harrastajaidentiteettiä. Monelle oman lempitislaamon uutuudet pitää saada hyllyyn, oli niiden makuprofiili tai hinta mikä tahansa. Bowikkamieheltä pitää löytyä kaapista uusin Bowikka. Asiaa voisi verrata urheiluseurojen kannattamiseen: itse olen katsonut parin viime vuoden aikana Tottenham Hotspurin ja Seattle Seahawksin kaikki pelit. Seurojen kannattaminen on osa identiteettiäni. Erästä suomalaista jalkapalloaiheista keskustelufoorumia mukaillen – myös viskiä voi mieshuorata.

Viskiä harrastavat keski-ikäiset miehet. Ja kyllä, myös Oulussa tastingeissa pyörii naisia, eläkeläisiä ja ihmisiä, joita ei vielä kehtaa keski-ikäisiksi kutsua. Nämä seikat eivät muuta keskimääräisen harrastajan profiilia.

Tältä näyttää kallis viski.

Viime vuoden heinäkuussa Tuomas Rajala kirjoitti kolumnin otsikolla ”Mihin katoaa järki, kun keski-ikäinen aloittaa harrastuksen?”. Laajalti somessa levinnyt teksti osui, upposi ja toi mieleen monet viskiharrastajat. Rahaa palaa, google laulaa ja kaapit täyttyvät viskistä sitä vauhtia, että aina ei kerkeä hankkia säilytystilaa samaa tahtia. Ja tämä on hieno asia.

Asian summaa hyvin eräs betoniviidakon sananlasku: ”Jos harrastus ei vie kaikkia rahoja, hanki uusi”. Haluan painottaa sana ”harrastus”. Viski ei ole kulutushyödyke. 50 euroa seitsemästä desistä etanolia on liikaa, mutta harrastusvälineestä se ei ole mitään.

Itselle viskiharrastuksen kalleus on viime vuosina iskenyt silmille kovaa. Parempi puoliskoni muutti Puolaan ja leijonanosa viskibudjetistani on kulunut elämänveden sijasta lentolippuihin. Tämä on vaikuttanut yllättävän paljon viskiharrastukseeni. Uutuuksia ei kiinnosta seurata, koska kokonaisia pulloja ei pysty hankkimaan enää hetken mielijohteesta. Myös Uisge jäi välistä, koska rahalla oli nyt muutakin käyttöä. Harrastajaidentiteetin ylläpito on vaikeampaa ilman pinkkaa ja pelimerkkejä. Tämä syö puolestaan harrastuksen mielekkyyttä.

Itkut sikseen. Olen eräälle olutta harrastavalle ystävälleni todennut leikkisästi, että oluen harrastaminen on paljon kalliimpaa kuin viskin harrastaminen. Seison edelleen argumentin takana. Jos verrataan oluen perusyksikköä (0,33l) viskin perusyksikköön (4cl), on viskin hinta yleensä erittäin kilpailukykyinen. Esimerkiksi Taliskerin kymppiä saa Alkon hinnoilla 4 senttiä hintaan 3,1 euroa. Aika moni olut jää noilla hinnoilla Alkon hyllylle pölyttymään. Ja usein harrastajat juovat paljon pienempiä annoksia kerralla. Rehellisyyden nimissä pitää todeta, että tämä pätee myös oluen juomiseen harrastemielessä.

Edullisen viskiharrastuksen villakoiranydin on senttilitrapohjaisessa ajattelussa. Kun viskin hankalasta myyntiyksiköstä, 0,7 litran pullosta, pääsee eroon, ei viski ole enää kallista.

Senttilitrapohjaiseen harrastamiseen on muutama pesunkestävä neuvo. Yksi tapa kiertää ongelmaa on käydä juomassa baarissa. Vaikka litrahinta nousee tällöin isommaksi, saa samalla rahalla useampia makuelämyksiä. Suurelle osalle harrastajia uudet makuelämykset ovat ne harrastuksen tärkein osa-alue.

Toinen neuvo on hankkia viskistä hullaantuneita kavereita. Kimppapullot ovat mahtava keksintö. Desin osuus kallistaakin uutuudesta on hinnaltaan siedettävissä rajoissa. Tästä seuraava askel on samplejen ostaminen ja vaihtaminen netin kautta tai kavereiden kanssa, joka toimii myös mainiosti. Samplejen voimin taitaa pyöriä minun ymmärrykseni mukaan myös suurin osa suomalaisista viskiblogeista. Ja bloggarit ovat aina oikeassa.

Kolmas tapa kiertää pinkkaongelmat on liittyä harrastejärjestöihin. Viskin ystävien seura ja Suomen mallaswhiskyseura ovat ne ilmeisimmät vaihtoehdot, mutta myös pienempi paikallisklubeja löytyy ympäri Suomen. Google on tässä ystävä.

Viski on hieno harrastus – pankkitilin saldosta riippumatta.

Maisteluraportti: Kymmenen Mortlachia

” Ystävänpäivä on mahdollisesti saanut alkunsa antiikin Rooman Lupercalia-juhlasta, jota vietettiin 15. helmikuuta. Juhlalla kunnioitettiin Junoa, roomalaista naisten ja avioliitonjumalatarta, sekä Pania, luonnon jumalaa. Nuoret miehet kokoontuivat Palatinus-kukkulalla olevaan luolaan ja uhrasivat vuohia ja koiran. Juhlan jälkeen nuoret miehet kulkivat ympäriinsä vuohennahkoihin pukeutuneina ja läiskivät vastaantulijoita vuohennahkaisilla remmeillä. Sen uskottiin lisäävän hedelmällisyyttä.”

Näin kertoo ystävänpäivästä Wikipedia. Koska vuohien ja koirien uhraaminen olisi turhan arkista, kerron tarinan ystävyksistä, jotka joivat 10 Mortlachia.

Mortlach on Dufftownin vanhin tislaamo. Vuonna 1823 perustettu tislaamo on jäänyt isossa kuvassa kaupungin todellisten jättiläisten, Glenfiddichin ja Balvenien, varjoon. Lähes 3 miljoonaa litraa vuodessa tuottava tislaamo oli pitkään tuntematon työhevonen, jonka ainoa tehtävä oli puskea viinaa sekoiteviskien tarpeisiin.

Suuren ja mahtavan Diageon siipien suojasta on Mortlachia valunut kuluttajien laseihin myös single malttina. Tarina on monelle viskinharrastajalle tuttu. Vinkkinä kerrottakoon, että siihen liittyy kasveja ja eläimiä. Ja se nimi ei muuten ole Diageon keksintö vaan erään viskikirjailijan, jolla sattuu olemaan sama nimi kuin yhdysvaltalaisella pop-laulajalle, jonka hitistä tämän blogin nimi on väännetty.

Flora ja Fauna -sarjan historiaan voi tutustua alta löytyvän erinomaisen videon avustuksella.

Mortlach on tislaamo, jonka maine on pitkälti erinomaisen Flora ja Fauna -sarjan pullotteen ansiota. Siksi oikeaoppinen Mortlach-tasting potkaistaan käyntiin tällä pullotteella.

Mortlach Flora and Fauna, 43 %

Mortlach 16 yo, Flora & Fauna, 43 % (2012)

Tuoksu: Lämmintä puuta, suklaakeksejä, pähkinöitä, nutellaa ja ripaus mentholia. Melkoisen hieno nenä!

Maku: Öljyisen raskas suutuntuma. Kivasti puuta ja tanniinia. Kielellä leikkivät samat elementit kuin nenässä, mutta jälkimaku on yllättävän lyhyt. Onneksi viskiä voi ottaa aina lisää.

Klassikko on klassikko. Vähän olin pettynyt jälkimaun pituuteen, mutta erinomainen viski joka tapauksessa.

Seuraavat kaksi viskiä edustivat taas sitä kaikkea pahaa, mitä viskimaailma nykyään on. Pari vuotta sitten julkaistut Mortlachin OB-pullotteet muistuttavat lähinnä konjakki- tai hajuvesipulloja. Kaiken lisäksi niistä on vaikea ottaa kännykällä hyvää kuvaa. Kyllä pullot pitäisi suunnitella Instagram edellä! Nimetkin tuovat mieleen lähinnä Alkon alahyllyn brändyt.

Ei siitä saa edes kuvaa!

Mortlach Rare Old, 43,4 %

Tuoksu: Viinainen. Tulee mieleen kossulla jatkettu rusinavelli.

Maku: Mallas kutittelee kivasti kielenpäällä. Ohut, hämmentävän ”blendimäinen”. Yksinkertaisesti surkea.

Maistelupaikka ei tällä viskillä ollut paras mahdollinen, mutta tuossa hetkessä oma subjektiivinen näkemykseni viskistä oli hyvin negatiivinen. En osta, en suosittele.

Mortlach Special Strenght, 49 %

Tuoksu: Edelliseen verrattuna jykevämpi. Rusinaa, pippuria, mukavia suklaavivahteita.

Maku: Tuoksu lupasi jo enemmän, mutta heikoksi jää makuelämys. Ohut on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen. Sinänsä makumaailma tuo miellyttävällä tavalla mieleen liköörikonvehdit.

Tässä oli jo paremmin yritystä, mutta jos näitä kolmea OB-pullotetta keskenään vertailee, niin tulee taas paha mieli. Mainitsinko jo, että nämä uudet pullot näyttävät ihan kauheilta? Jos asiasta etsii positiivisia puolia, niin Diageokin oli samaa mieltä ja lopetti näiden tekemisen ja löi uusien Mortlachien kylkeen takaisin rehelliset ikämerkinnät.

Uusia OB-pulloja voikäydä ihailemassa täältä.

Sitten siirryttiin tastingin hämmentävään osioon. Mortlach on profiloitunut sherryviskiksi. Mielikuva on lähes yhtä vahva kuin Macallanin tai GlenDronachin tapauksissa. Tästä huolimatta tastingiin oli isäntä kaivanut pöytään kolme kappaletta bourbontynnyrissä kypsyneitä Mortlacheja.

Mortlach 14 yo, 1998/2013, The Maltman, 46 %.

Mortlach 14 yo, 1998/2013, The Maltman, C.No 10998, 46 %

Tuoksu: Raikas tuoksu, jossa todella paljon päärynää. Vaniljanoottien kanssa tuo mieleen Ville Vallaton -jäätelön. 

Ripaus karamellista makeutta. Olisiko se sitten toffeeta?

Maku: Öljyinen suutuntuma. Jäätelömielikuvaan sekoittuu vahva maltaan maku. Päärynä-vanilja -jäätelö ja keksinmuruja!

Mortlach 18 yo, Sansibar, 51,2 %

Tuoksu: Suorastaan hyökkää nenään. Salmiakkia ja vihreitä hedelmiä. Ajan ja veden kanssa muuttuu trooppiseksi hedelmäsalaatiksi: kookosta, ananasta ja vaniljaa.

Maku: Vaatii ärhäkkyydessään vettä, mutta maku lunastaa nenän odotukset kiitettävästi. Trooppinen hedelmäcocktail pienellä likaisella rosoisuudella.

Mortlach 16 yo, 1994/2011, Cadenhead’s, 54,2 %

Tuoksu: Yrttisempi kuin kaksi edeltävää. Silti löytyy ananasta, mutta tällä kertaa käynyttä sellaista. Syksynlehtiä ja muuta käynyttä ja imelää (hyvässä mielessä). Muskottipähkinää.

Maku: Iso viski. Jälleen maun maltaisuus muuttaa hiukan mielikuvaa leivonnaisten suuntaan: syksyisen haravointiurakan jälkeen nautittu ylihaudutettu kuppi musta teetä kera ananaspullan.

Mielenkiintoinen kolmikko. Tynnyrit toki dominoivat makumaailmaa, mutta väitän että bourbonkypsytyksen seasta on helpompi poimia tislaamolle tyypillisiä makuelementtejä. Mortlachin tapauksessa yksi tällainen on tisleen öljyisyys, joka tuntui löytyvän kaikista kolmesta bourbonkypsytetystä kokelaasta.

Sitten niiden sherrymörköjen kimppuun. Loppuun oli säästety neljä IB-Mortlachia. Jo viskien väri toi veden kielelle.

Mortlach 1990/2012, van Wees, 46 %

Tuoksu: Lakritsia, toffeeta, ananasta, tiettyä taikinamaisuutta. Pölyinen.

Maku: Öljyinen suutuntuma, joka toi mieleen kastikkeet. Ettei olisi Maizenaa tipahtanut pulloon? Kuin lapsuuden irtokarkkihylly.

Hämmentävä viski siinä mielessä, että makukuvauksen perusteella viski kuuluisi bourbonkypsyteltyjen joukkoon. Ei huono viski, mutta odotin hiukan erilaista tykittelyä.

Mortlach 1990/1998, The Vintage Malt Whisky Co, 50 %.

Mortlach 1990/1998, The Vintage Malt Whisky Co, 50 %

Tuoksu: Pyörän sisäkumia, tammea, venelakkaa, kuolleita lehtiä, lakritsia. Ylikypsiä hedelmiä, jotka tuovat mieleen kotiviinimäskin.

Maku: Todella kovat tanniinit. Ottaa poskeen lähes väkivaltaisesti, #metooviski, mutta ei se haittaa. Kypsän hedelmäinen, jota tasoittaa raikas mentholi.

Mitenkäs tämän nyt kuvailisi. Kahdeksan vuotta tynnyrissä ja lasiin on saatu aivan saatanan hyvä viski. Iso, vahva ja monitahoinen.

SWMS:n etikettejä ei voi kuin rakastaa.

Mortlach 18 yo, 1995/2014, SMWS, 76.119, 56,7 %

Tuoksu: Tasapainoinen nenä, jossa hedelmäsalaattia ja joulumausteita. Yleisilme hiukan imelän käynyt. Vedellä avautuu ja esiin tulee omenoita, pähkinöitä ja manteleita.

Maku: Jälleen öljyinen ja paksu suutuntuma. Etiketin lupaamaan jouluaamun fiiliksiin tällä ei pääse, mutta tasapainoinen esitys, jota juo mielellään.

Jälleen hämmentävä sherrybutt, jota voisi luulla helposti bourbonkypsytetyksi viskiksi. Silti makoisa tapaus.

Mortlach 1989/2012, MacKillop’s Choice, 54,9 %

Tuoksu: Keltaista luumua (kyllä, semmoisia on olemassa), maltaisen lämmin. Hyppysellinen palanutta sokeria/toffeeta. Tuoksu on yksinkertainen, mutta jotenkin syvä. Tykkään.

Maku: Syvän maltainen ja pitkä. Toffee ja keltainen luumu pysyy myös maussa mukana. Kesäinen piknik-retki puistoon (ei pidä sekoittaa brunssiviskiin, joka on ihan eri asia).

Lopussa olo oli hämmentynyt. Sherrykypsytykset tarjosivat tällä kertaa normaalista poikkeavia makuelämyksiä ja ero bourbonkypsytykseen oli merkillisin pieni. Mahdollisesti velttoja tynnyreitä? Samapa tuo, kaikki neljä viimeistä olivat hyviä viskejä.

Rikkoutuneen korkin ansiosta viskiä tarjoiltiin myös elegantista dekantterista.

Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. I’m a Simple Man: överisherryt ovat minun suuhuni taivaallista herkkua.