Yleisesti hyväksytyn kaanonin mukaan suomalaiset
viskiharrastajat rakastavat savua. Savusauna, nuotiot, tervaleijonat blaa blaa
blaa.
Ja kyllä, myös minun viskimatkani on alkanut savuviskeistä.
Pitkään pidin sitä myös viskin tärkeimpänä ominaisuutena. Muistan vieläkin kun
ostin viskiharrastukseni alkutaipaleella Lagavulinin 12-vuotiaan CS:n. Pullo
oli itselleni suuri pettymys, sillä viski ei ollut mielestäni tarpeeksi savuinen.
Nykyään tällainen ajatus tuntuu hölmöltä.
Olen myös sitä mieltä, että savuviskit ovat loistavia ”aloittelijan
viskejä”. Savu ja turve ovat makuja, jotka on helppo erottaa ja jotka peittävät
alkoholin maun alleen. Tällöin viskistä saa helposti kiinni ja alkoholi ei
häiritse makuelämystä. Kiitos kulttuuriperintömme, myös ne savuterva-aromit liittyvät
meillä yleensä positiivisiin asioihin.
Pidän edelleen savusta ja turpeesta. Ne ovat usein
elementtejä, joilla varsinkin hintahaitarin alapäässä voi peittää nuoren
tisleen ominaisuuksia. Nuori tisle tuntuu noin yleisestikin sopivan turvesavun
rinnalle.
Jouluna sain kuitenkin jälleen opetuksen siitä, että savu ei
aina ole hyvästä. Joulun myötä nimittäin someni täyttyi erään savuisen
alkoholituotteen hehkutuksesta, joka tuntuu olevan jo osa suomalaista
jouluperinnettä – Aecht Schlenkerla Rauchbier Urbock.
Kyseinen olut minulle pullotettua oksennusta. Täysin
juomakelvoton tuote, jonka rasvainen ja likaisen savuinen makumaailma muuttaa
parhaimmatkin bileet laskuhumalankatkuiseksi ankeudeksi. Joka joulu yritän ”hyväksyä”
tämän oluen maun, mutta vielä en ole siinä onnistunut. Myös tänä vuonna puolen
litran pullosta päätyi 4,5 desiä lavuaariin.
Tänä jouluna jäin olutta hävittäessäni miettimään, miksi
sama makuelementti saa oluessa aikaan spontaania yökkäämistä ja viskissä
puolestaan tyytyväistä hyminää?
Omaan suuhuni viskin savuisuuden tärkein erottava tekijä
olueen verrattuna on sen kuivuus. Savuoluet, ja oluet yleensäkin, ovat viskiä
makeampia. Tämä kääntää vaakakupin viskin puoleen.
Korkea alkoholiprosentti
auttaa sietämään myös oluessa inhoamiani öljyisiä ja likaisia savuaromeja. Esimerkiksi
Longrowit ovat parhaimmillaan kuin huoltamon lattialta kaavittua jäteöljyä.
Sama makumaailma oluessa ei taas omaan suuhuni toimi.
Myös viskeissä savuisuus vaihtelee runsaasti. Turpeen määrän
lisäksi tärkeässä osassa on turpeen alkuperä. Aiheesta kannattaa käydä
lukemassa lisää sen vakavammin otettavan oululaisbloggarin blogista – Whisky Science:Peat.
Loppuun vielä maistelunootit hiukan erilaisemmasta
savuviskistä. Tobermoryn tislaamo valmistaa savuista tislettä nimeltä Ledaig.
Sen makumaailma miellyttää minua suuresti, vaikka kuvailisin sen makua pitkälti
samoilla adjektiiveilla kuin haukkumaani Schlenkerlaa.
 |
| Ledaig 13 yo, Amontillado Cask Finish, 59,2 % |
Ledaig 13 yo, Amontillado Cask Finish, 59,2 %
Tuoksu: Makea, savuinen. Palvikinkkua, BBQ-kastiketta,
vaniljaa ja runsaasti suolaa.
Maku: Käristettyä pekonia, likaista nuotionpohjaa. Suolan
kaveriksi tulee myös mustapippuria. Makea ja rasvainen.
Hyvä viski, joka saa haluamaan lisää Ledaigeja lasiin.
Täysin erilainen savuturvekokemus kuin Islayn viskeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti