Suomalaiset rakastavat savuviskiä. Ardbeg, Laphroaig ja muut Islayn tuotteet tuntuvat löytyvän pienemmänkin baarin hyllyiltä ja jopa Alko saa näitä kansalle myytyä. Useammassa tastingissa on tätä savutisleiden maistumista suomalaisille ihmetelty ihan porukalla. Nimittäin lähes jokainen kanssaharrastaja on juuri savuisten tuotteiden kautta päätynyt viskiä juomaan.
Se helpoin selitys tälle on suomalaisen kulttuurin läheinen suhde tuleen ja savuun. Saunat, savustetut ruoat, kokot ja muut juhlatulet. Lista on pitkä, mutta yksi asia on ilmiselvä: tuli ja savu ovat meille positiivinen mielleyhtymä. Kaikissa kulttuureissa näin ei ole. Voisi sanoa, että olemme teollistuneet niin myöhään, että kovimmillakin cityhipsterillä on olemassa vielä selkeä luontainen suhte savuun ja tuleen. Vähintään sen mökin rantasaunan kautta, jossa tuoksuu terva, savu ja puu.
Edellä olevaa ajatusta on minuun istuttanut moni tasting-isäntä että kanssamaistelija. En sinänsä ole edellisen kappaleen väittäiden kanssa erimieltä, mutta väitän, että taustalla on myös jotain muuta. Savuviskeissä on myös toinen seikka joka on minua askarruttanut: miksi lähes kaikki harrastajat Suomessa kertovat innostuneensa viskeistä juuri savuviskien kautta? Yleisen konsensuksen mukaan näin ei pitäisi olla.
"Mieluummin överit ku vajarit"
Markkinamiehet ovat iskostuttaneet viskinjuojan päähän, että portti single malttien maailmaan on toisentyyppisissä viskeissä. Selkeät ja puhtaat highlanderit ja suunmyötäisiksi hiotut speysiderit ovat viskikirjojen ja -ammattilaisten mielestä juuri niitä "aloittelijoiden" viskejä, joista matka maailman hienoimman alkoholijuoman maailmaan tulisi aloittaa. Miksi minun kokemusmaailmani on näin pahasti ristiriidassa näiden väitteiden kanssa? Löytyisikö suomalaisesta sielunmaisemasta, historiasta tai perinteistä jotain, joka selittäisi tätä ilmiötä vielä syvemmin?
Yksi mietojen viskien aloittelijaystävällisyyden perusajatus on siinä, että ne eivät ole makumaailmaltaan liian voimakkaita, mutta mallas ja tynnyröinti peittävät halpisviskien pahimmat puolet. Suomeksi: ne eivät maistu alkoholilta. Maailmassa on varmasti tuhansia ihmisiä, jotka ovat aloittaneet viskin juomisen Glenfiddichin ja Glenlivetin peruspullotteilla, koska niiden makumaailma ei muistuta Alkon/Tescon alahyllyn paloviinoja, joissa lukee kyljessä "deluxe blended whisky". Väitän, että nämä viskit eivät kuitenkaan ole helpoin tie viskiharrastukseen. Vahvoihin makuihin on helpompi ihastua kuin mietoihin.
Mietoja makuja on helppo juoda, mutta vaikea rakastaa. Tämä ei tarkoita, etteikö miedot maut ole hyviä, päin vastoin. Niiden nyanssien huomaamiseen ja arvostamiseen vain tarvitsee enemmän juotuja drameja kuin vahvojen. Toki haluan tässä vaiheessa ravistella elitismin verhoa edellisestä lauseesta ja todeta, että en tarkoita, että olisi jotenkin väärin pitää viskistä sen takia että se ei maistu viinalta. Minusta se on erittäin hyväksyttävä syy. Ja on hyvinkin mahdollista, että juuri tämä ajatus markkinointiosastoilla onkin takana: näitä viskejä juovat hiukan paremman päälle ymmärtävät massat. Ja se on täysin ok, kosher ja halal.
Suuri ajattelija ja sukupolveni ääni, Mira Luoti, on sanonut aikoinaan "mieluummin överit ku vajarit". Tätä voi soveltaa myös vastuulliseen ja maku edellä toimivaan viskiskeneen. On parempi herättää tunteita kuin olla valju ja harmaa. Vahvat ja yksinkertaiset maut ovat rock ja punk. Niihin on helppo ihastua tai niitä on helppo vihata. Ja juuri näitä vahvoja ja yksinkertaisia makuja löytyy minun tuttavapiirini ensimmäisten viskirakkauksien listalta. Islayn peruspullotteet, Glenfarclasin 105 proof, Aberlour,A´bunadh, Talisker 10. Kaikki juomia, jotka eivät minun mielestäni hurmaa monimuotoisuudella vaan sillä, että vievät muutaman perusmakuelementin äärimmäisyyksiin. Makukoukkuja on näissä viskeissä enemmän kuin Rapalassa. Ne joko vetävät sinut viskimaailman syvyyksiin tai ovat hyvä muistijälki, jotta muistat kyseisiä juomia tulevaisuudessa välttää. Kylmäksi ne eivät jätä ketään.
Se että vahvat maut ovat helpommin lähestyttäviä ei ole kuitenkin jutun pihvi saati villakoiranydin. Mielenkiintoisempi kysymys on se, onko meillä suomalaisilla jotain mikä saa meidät pitämään normaalia enemmän vahvoista makumaailmoista? Väitän, että meillä on. Suomalaiset kuluttavat erästä arkista, hyvin vahvan maun omaavaa, kulutushyödykettä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa - kahvia.
Kahvi ja suomalainen ruokakulttuuri
Kahvi on suomalaisille pyhä asia. Sodan nähneelle sukupolvelle kahvi on pula-ajan ja sen loppumisen symboli. Kun kahvia ei ollut saatavilla ja kodeissa juotiin parhaassa tapauksessa Pauligin vuonna 1933 markkinoille tuomaa korviketta, kahviketta, kahvi (tupakan ohella) nousi suomalaisen arjen luksuksen ykköstuotteeksi. Veikkaan, että en ole ainoa, jonka pulajan kokeneet isovanhemmat toivat aina kylässä käydessään paketin Presidenttiä ja Pulmu palasokeria. Se oli luksusta, josta oltiin jouduttu nuoruudessa luopumaan. Isoisäni muistutti minua aina, että on uskomaton etuoikeus, että kaupassa on mitä ostaa. Tällaiset mietteet saavat nöyräksi, mutta toisaalta valottavat hyvin vanhempien sukupolvien ajattelumaailmaa ja suhtautumista syömiseen ja juomiseen.
Kahvin piristävän vaikutuksen lisäksi meitä kiehtoo sen vahva maku. Tämä ei ole niin äärimmäinen väite kuin se voisi olla, sillä suomalaisten kuluttamasta kahvista vain noin kuudennes on tummaa paahtoa. Joka tapauksessa vaalean paahdon makumaailma on merkittävän vahva esimerkiksi toiseen maailmalla suosittuun virkokkeeseen, teehen, verrattuna. Itse juon lähinnä teetä ja suurin vika jonka kahvin juojat tarjoamastani teestä löytävät, on se että se on mietoa. "Ihan hyvä, mutta tämä on kuin jois lämpimää vettä" on lause jonka olen kuullut useita kertoja. Jo määrällisesti suuri kahvin kulutus vie meidät kohti vahvojen makujen arvostamista. Koska se, että kahvista et pidä, ei ole täällä pohjantähden alla vaihtoehto.
Historian taakka
Isovanhempani ovat myös avain toiseen suomalaisen ruoka- ja juomaperinteen asiaan, jonka uskon selittävän vahvojen makujen arvostusta. Karjalasta evakkoon lähteneet ukki ja mummo toivat mukanaan myös karjalaisen ruokaperinteen. Mummon reseptit olivat helppoja. Kaikki alkoivat lauseella: "otetaan kilo voita ja suolaa". Voi, suola ja sokeri ovat minun kokemusmaailmassani suomalaisen keittiön kulmakivet. Ne tuottavat yksinkertaisia, mutta vahvoja makuja, joihin on helppo tarttua.
Jotkut irvileuat väittävät tätä voin, suolan ja sokerin ympärille kietoutunutta ruokakulttuuria köyhäksi. Osittain tämä on varmasti totta, mutta emmepä me voi historiallemme mitään. Suomessa kärsittiin yksi maanosan myöhäisimpiä nälänhätiä 1860-luvulla ja Runebergin "Saarijärven Paavo" on ollut ikävää todellisuutta monelle. "Pistä vaimo puolet petäjäistä" voi kuullostaa nykyisille superfoodien ystäville taivaalliselta ruokavaliolta, mutta veikkaan, että pakon edessä olisi eri ääni kellossa. Edefeltin "Työn raskaan raatajat" antaa hyvän kuvan kontrastista, jossa tavallinen kansa eli Suomessa verrattuna teollistuneeseen Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Vielä viime vuosisadan alussa Ilmari Kianto löysi Kainuun korvesta ryysyköyhälistön arkkityypin, jonka innoittamana kirjoitti teoksensa "Ryysyrannan Joosepin".
Meillä ei ole yksinkertaisesti ollut aikaa leikkiä ruoalla. Ruoka on ollut välttämättömyys, polttoaine jonka avulla on jaksettu seuraavaan päivään. Tällaisessa ympäristössä ruoalla "leikkiminen", jota myös ruokakulttuuriksi kutsutaan, ei pääse syntymään. Ruokakulttuurimme on nuori ja tietyllä tapaa köyhä. Ja tämän kulttuurin peruspilarit ovat olleet vahvat maut: suola, sokeri, voi, kahvi ja tupakka.
Tämän kulttuurisen perinnön kasvatteja suurin osa tämän hetken suomalaisista viskiharrastajista on. Ja tätä kulttuurista painolastia on hankala paeta, enkä näe miksi sitä pitäisikään. Ehkä tulevat sukupolvet pääsevät globaalin yhtenäiskulttuurin hengessä tästä eroon ja kepeät speysiderit ovat tulevaisuudessa myös suomalaisen viskiharrastajan portti kovempiin aineisiin. Sitä odotellessamme nauttikaamme tervasta, savusta ja puhdetöistä päreen kajossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti