Meriharakkaviskiä

Viime perjantaina maisteltiin porukalla Inchgoweria. Jälleen yksi Speysiden työhevonen, joka tekee valtavat määrät viskiä ja kukaan ei ole koskaan kuullutkaan tislaamosta. Vajaan kolmen miljoonan kapasiteetista menee suurin osa Bellsin ja Johnnie Walkerin blendeihin. Lähteideni mukaan vain prosentti tuotannosta pääsee yksimaltaisena markkinoille. Flora&Fauna -pullotteen lisäksi viime aikoina ei ole OB pullotteita Inchgowerilta tullut vastaan. Helpoin tapa tutustua tislaamoon ovat siis indiepullotteet.

Perjantain kattauksen perusteella Inchgowerin indiepullotteet eivät ole samanlainen arpa kuin monen muun tislaamon kohdalla. Ainakin kaikista illan viskeistä nimittäin löytyi se mystinen "distillery character". Rinnakkain maisteltuna oli helppoa sanoa juomien tulevan samasta tislaamosta.
Koko kattaus oli seuraavan näköinen:

- Inchgower 14yo "Flora & Fauna", 43%
- Inchgower 12yo 43%
- Inchgower 1985/2013  28yo "The Whisky Agency", 53,8%
- Inchgower 1980/2005 24yo, 46%

Se on sitten meriharakka.

Inchgower 14yo "Flora & Fauna", 43%

Tuoksu: Yrttinen, jopa parfyminen. ananasta, kookosta ja hentoa mausteisuutta.

Maku: Maltainen, yrttinen. Keltaisia hedelmiä. Suutuntuma jopa hieman kermaisen oloinen. Loppumaussa ripaus salmiakkia ja mausteita.

Ei pöllömpi aloitus. Yrttisyys on viskissä aina poikaa ja olennaisen osa Inchgowerin ominaismakua. Tätä saa muuten Euroopasta vielä hyvinkin edullisesti.

Inchgower 12yo, 43%

Tuoksu: Todella tumma, mahonkinen. Yrttejä ja keksejä. Kahvia, suklaata ja ylikypsiä hedelmiä.

Maku: Tumma, tyylikäs, alleviivaavan yrttinen. Luumua, palanutta sokeria ja rommikeksejä.

Herkku! Ministi yksioikoinen jyrä, josta puuttuu tietty syvyys, mutta palaset ovat niin hienoja ja laadukkaita, että ei paljoa haittaa. Tykkään, ostaisin ja joisin. Tässäkin Inchgowereille nähtävästi tyypillinen yrttisyys hienosti läsnä. Pullohan on OB pullote menneiltä vuosikymmeniltä. Whiskybase löytää pullon, mutta tarkempaa ajoitusta pullolle en pikaisella googlettelulla löytänyt. 1970-1980 -lukujen taite lienee suht valistunut arvaus.

Inchgower 1985/2013  28yo "The Whisky Agency", 53,8%

Tuoksu: Keksejä, yrttejä, kukkia, mallasta. Hiukan tukossa. Vaatisi aikaa ja vettä.

Maku: Maussa jälleen ripaus jotain mokkamaista. Yrttejä ja salmiakkia. Yllätävän vähän mitään hedelmiin viittaavaa, enemmänkin maltaisen yrttinen ja mausteinen.

Alkoholi toi tähän kivasti runkoa, mutta tällä kertaa tämä jäi minun suussani kattauksen heikoimmaksi viskiksi. Ja ei tämäkään huono ole. Vaatisi vain aikaa ja huomiota enemmän osakseen. Ja sitähän ei ollut nyt tarjota, koska tastingin jälkeen oli luvassa viskidrinkkejä.

Inchgower 1980/2005 24yo, 46%

Tuoksu: Ruutia, pähkinöitä ja mahonkia. Korillinen happamia hedelmiä. Jopa chiliin viittaavaa tulisuutta.

Maku: Mahonki muuttuu luumuiksi ja rusinoiksi. Maitosuklaata, tammea ja tanniineja. Ottaa poskeen ja täyttää suun. Paksu, iso ja hieno viski. Ja jossain kaiken takana lymyilee vielä se Inchgowerin yrttinen sivuvivahde.

Tästä sai eniten kaivaa "inchgoweria" esille, mutta kyllä se siellä oli. Ja olihan tämä uskomaton viski. Todellinen sherrymörkö, mutta ei silti lähelläkään kananmunahommia. Tämän jälkeen oli hyvä laskeutua takaisin tähän maailmaan ja tehdä muutama Whiskey Sour ja jutella mukavia. Ja juotiin sitä vielä muutama viskikin, josta yhdestä haluan pari sanaa sanoa.

Tämä, minun ymmärrykseni mukaan kasarilla, pullotettu Dufftown tarjosi sellaisen makuelämyksen, joka on itselleni tuttu olutmaailmasta. Tämä nimittäin maistui aivan sour alelta. Niin hapan, että irvistys tuli naamalle. Vierustoveri totesi, että viski maistui leikatun ruohon ja lehtiroskiksen yhdistelmältä. Hauska kokemus, vaikka en nyt ole ihan varma, onko tämä nyt kovin hyvää.

Hieno ilta ja jälleen osoitus siitä, että viski ei koskaan lakkaa yllättämästä makukirjollaan.

Bruichladdichia St. Michaelissa

Bruichladdich. Tislaamo, joka on jollain tavalla kulkenut minun tutkani alapuolella. Tähän tunteeseen toki voi vaikuttaa kymmenet ja kymmenet pullotteet, jotka tislaamo on vuosien saatossa markkinoille puskenut. Toinen asiaan vaikuttava seikka on se, että Octomore ei ole koskaan herättänyt minussa erityistä kiimaa.

Virallinen totuus pullotteiden hurjasta määrästä on se, että kädestä suuhun elänyt tislaamo tarvitsi kassavirtaa. Nyt kun tislaamo on myyty ja täten taloudellinen puoli saatu kuntoon, voidaan keskittyä oikeasti kolmen (Bruichladdich, Port Charlotte, Octomore) perusrangen ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Niin sanotusti järki ja maku, ei talous, edellä. Tämä ja paljon muita totuuksia saatiin kuulla St. Michaelissa keskiviikkona, kun Timo Laurila oli kertomassa Bruichladdichista Oulun janoisemmalle kansanosalle.

Olin ensin skippaamassa koko tapahtuman, koska Bruichladdich, mutta tastingilmoituksessa oli eräs taikasana, joka nosti odotukset tappiin: "tarjolla myös tynnyrinäytteitä". Tynnyrinäytteet on jotain, jonka vuoksi paikalle kannattaa raahautua vaikka väkisin. Yleensä nämä ovat asioita, joita ei aina edes rahalla saa nenänsä eteen. Tilaisuus aloitettiinkin maistelemalla Bruichladdichin new makea. Hieno aloitus kattaukselle! Kokonaisuudessaan kattaus näytti seuraavalta:

-Bruichladdich Classic Laddie, 50%
-Bruichladdich Islay Barley, 50%
-Port Charlotte Scottish Barley, 50%
-Port Charlotte 12, 58,7%
-Octomore 7.1, 59,5%

Bruichladdich Classic Laddie, 50%

Tuoksu: Puhdaspiirteinen, maltainen. Vaniljaa ja muita makeita ajatuksia tuovia mausteita.

Maku: Mallasrungon reunoilla leikkii leivontamausteita ja merellisiä nootteja. Hedelmäistä makeutta, mutta makukaareltaan ikävän lyhyt.

Bruichladdich Islay Barley (Rockside Farm 2007), 50%

Tuoksu: Mallasta, marjoja, keksiä, suolaa. Ryhdikäs, mutta silti puhdas.

Maku: Alkuun maltaisen makea, loppuun merellisen suolainen. Suutuntumaltaan Laddieta paksumman oloinen.

Aloituskaksikko oli sitä itseään: laadukasta skottilaista mallasviskiä. Sinänsä en näistä mitään wau-efektiä saanut, mutta molempien puhdaspiirteisyydelle pitää nostaa hattua. Hetken ihmeteltyämme aloituskaksikkoa pääsimme tynnynäytteiden pariin.

Laurilan ajatuksena oli tutkailla eri tynnyreiden ja iän vaikutusta viskiin. Koska tavaraa oli rajoitetusti, saatiin pöytäseuruetta kohden yksi yhteinen lasi ihmeteltäväksi. Tästä johtuen en laatinut näytteistä mitään tarkempia nootteja.

Ensin näytteistä kaivettiin esille kolme kappaletta 1st fill bourbontynnyreissä kypsyneitä Bruichladdicheja. 7-, 9- ja 10-vuotias erosivatkin toisistaan melkoisesti, vaikka kaikkien makuprofiili leikkikin samoilla komponenteilla. 7-vuotias oli täyttä vaniljapuuroa, 9-vuotiaan antaessa puuroon myös tymäkän pippurin töräytyksen. 10-vuotias oli taas pyöreämpi, rauhallisempi ja selkeästi iäkkäämmän oloinen. Näistä 9-vuotias maittoi itselleni parhaiten. Pitää joskus koettaa ohrapuuroa mustapippurilla.

Tämän jälkeen kokeiltiin eri tynnyreiden vaikutusta viskiin. Tarjolla oli 8-vuotias burgundiviinitynnyrissä kypsynyt näyte ja viinitynnyrissä kypsynyt, mutta bourbontynnyrissä viimeistelty, niin ikään 8-vuotias tuotos. Näistä molemmat olisivat sellaisenaan myytynä varmoja hittejä. Burdundiversio tarjosi hämmentävän happamia hedelmiä ja mahtavan öljyistä tekstuuria kun taas viinitynnyrihässäkkä toi mieleen hedelmätoffeen, vaniljan ja suklaan. Todella kovaa kamaa molemmat. Näitä olisi ilo päästä maistamaan ajan kanssa ja omasta lasista, mutta en valita .

Kun tynnyrinäytteet oli nautittu, oli aika siirtyä turruttamaan maku- ja hajuaisti savuviskeillä.

Port Charlotte Scottish Barley, 50%

Tuoksu: Savukalaa, suolaa, nuotion pohjia ja maltaista makeutta.

Maku: Tuhkaa, suolaa, nuotiota, pippuria. Vedellä jopa ripaus tervaa.

Port Charlotte 12 "Oileanach Furachail", 58,7%

Tuoksu: Popcornia, voita, kumia, mallasta, ylikypsiä hedelmiä. Todella monipuolinen ja hieno!

Maku: Lihaa, kumia, ruutia, mausteita. Erittäin hapan. Tanniinit jäävät leikkimään ikeniin.

PC Scottish Barley kuullostaa noottien perusteella huippuviskiltä, mutta jokin nuoruuden ja tietyn yksioikoisuuden aura jäi häiritsemään. Ei jatkoon. PC12 yllätti taas aivan puun takaa. Miksei minulle ole kerrottu tämmöisestä herkusta? Aivan huippu kamaa! Vieruskaveri kertoi, että laivalta on joskus saanut pullon noin 80 eurolla. Tämän hetkinen hollanninserkun hinta huitelee 120:ssa eurossa, mutta sekään ei kuullosta ihan mahdottomalta nykymarkkinoilla. Taidan kirjoittaa joulupukille asiasta. Tämän jälkeen oli hankala asennoitus viimeiseksi jätettyyn Octomoreen.

Octomore 7.1, 59,5%

Tuoksu: Lihaisa, makea, enemmän savuinen kuin turpeinen. Itseasiassa nenään yllättävän mieto.

Maku: Toi mieleen muurinpohjapannun muikkufestivaalien jälkeisenä aamuna. Nuotionpohjaa, palaneita asioita, grillattua kalaa. Vedellä tuhkaisuus oikein puskee naamalle ja antaa ripauksen suolaista salmiakkia makuun.

Ei se nyt oikein. Varsinkin loistavan PC12:en jälkeen. Onneksi Laurilalla oli vielä jotain tumman ja herkullisen näköistä lasissa meitä varten. Vielä yksi tynnyrinäyte! Tumma viski ei alkuun antanut mitään ihmeellisyyksiä nenään ja onneksi en kerennyt alkaa mitään analyysejä tästä heittämään, sillä virne Timon naamalla paljasti, että nyt ei ollut enää puhtaat jauhot pussissa. Kyllä, karamellivärillä värjättyä Classic Laddieta. Hauska jekku, hauska tilaisuus, hauska vetäjä, hauskaa seuraa ja hauskat viskit. Ensi viikolla samassa paikassa muuten Glenmorangieta. Menkää sinne.

Loppuun vielä vakavampaa asiaa. Leonard Cohen on tänään siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Cohenin musiikki on täydellistä meditaatiohälyä vaikkapa hyvän viskin kaveriksi. Kun tänään täytän lasini, olkoon se kunnianosoitus suurelle mestarille.

Tullamore DEW ja Oulun Irkkufestivaalit

Viime viikolla vietettiin Oulussa Irkkufestareita. Jo muutamana vuonna peräkkäin festivaaleihin on kuulunut myös tastingtoimintaa St. Michaelissa. Viime vuonna saatiin nauttia Tullamore DEWiä ja tänä vuonna vuorossa oli, Tullamore DEW! Paikalle oli saatu arvovaltaisia vieraita, sillä brand ambassador Kevin Piggot oli saapunut oululaisia viskinystäviä läsnäolollaan ilahduttamaan.

Tullamore DEW ei viskinörteissä hirveitä riemunkiljahduksia aiheuta, mutta kun näin kattauksen, oli paikalle pakko päästä. Tilaisuus oli jaettu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä "Deconstruction" osuudessa käytiin läpi Tullamoren DEWin Original valmistuskomponentit. Kattauksessa siis Originalin lisäksi 4-vuotias bourbonkypsytetty single malt, single grain ja hieman myös oloroso-tynskää osakseen saanut pot still.

Ensimmäinen yllätys oli viskien nenät. Kun tasting-alustassa luki isolla, että "omenaa ja mausteita", niin jopa DEWin Original niitä minulle antoi. Kieli oli kuitenkin lahjomaton ja itse Irkkukahvissa käyttämäni iloliemi sai sille tutumpia piirteitä, kuten paloviinamaisuuden. Tällekin on aikansa ja paikkansa.

4-vuotias single malt oli jo parempi viritys. 63% alkoholia pitivät huolen siitä, että vedellä sai läträtä huolella. Nuori ja ärhäkkä single malt, jonka tynnyreistä ei jäänyt epäselvyyttä. Vaniljaa, mausteita ja omenoita oli viljalti. Seuraavana maisteltu single grain (68%) vaati vettä sitten ämpärikaupalla, että suusta katosi makean paloviinan maku. Ja lähinnä siihen se tuntui jäävän myös vedellä: makea, viljainen, viinainen. Viimeiseksi jätetty pot still oli puolestaan herkkua ja mielestäni ensimmäisen kattauksen selkeä voittaja. Pot stilleistä tulee minulle aina mieleen marsipaani ja niin myös tästä. Jouluisia mausteita, kuten kanelia ja kardemumma löytyi myös nenään. Miellyttävä ja mielenkiintoinen tapaus.

Tällainen blendien osiin hajottaminen on aina mielenkiintoista. Original avautui aivan erillä tavalla kun sai vertailla sitä valmistuskomponentteihin. Valitettavasti valmiissa tuotteesta huomaa kyllä jyväviskin osuuden turhan selvästi. Tässä vaiheessa iltaa oli aika jaloitella ja antaa henkilökunnan vaihtaa lasit tastingin toista osuutta varten.

Dew&Brew on konsepti, jota brändi on sosiaalisessa mediassa yrittänyt saada lentoon. Ideana on yhdistää Tullamoren tuotteita olueen. Piggotin mukaan juuri näin viskiä on Irlannissa aikoinaan juotu: työmiehet ovat suunnanneet tauolla / työpäivän jälkeen baariin ja ottaneet oluen ja kylkeen talon viskin. Tällä kertaa viskeinä toimivat Original, 12-vuotias ja vain lentokentiltä saatavan 55-prosenttinen Phoenix. Oluita lasiin kaadettiin kolmea sorttia: Karhun kolmosta, Maistilan Kairaa ja Guinnesia.

Ensimmäisenä viskit käytiin läpi Karhun perusgepardin kanssa. Kahden ensimmäisen kanssa Karhu toimi itseasiassa yllättävän hyvin: olut leikkasi viskien alkoholista potkua ja toisaalta häivytti bulkkilagerin huonoja ominaisuuksia taka-alalle. Olin tästä positiivisesti yllättynyt. Phoenixin voimakkaampi makumaailma puolestaan jyräsi Karhun. Maistilan Kaira toimi myös Originalin ja 12-vuotiaan seurana. Viskit veivät lopun katkerolta hiukan terää pois ja toivat tilalle mahtavan maltaisen ja tammisen vivahteen. Itse pidän ipastani brittityyliin hiukan maltaisempana, ja viski loihti Kairaan juuri näitä elementtejä lisää. Illan paras kombinaatio. Phoenix ei oikein tämänkään kanssa synkannut. Sekametelisoppa.

Viimeisenä maisteltiin kolmen viskin setti läpi Guinnesin kera. Tällä kertaa paras kombinaatio löytyy Phoenixin kanssa, jota en edellisillä oluilla saanut omaan suuhuni toimimaan. Guinnesin "vetinen" jälkimaku sai Phoenixin mausteisesta tykityksestä hyvin lisäpontta. Tykkäsin. Itseasiassa olut ja viski sopivat yhteen paljon paremmin kuin pelkäsin. Näitä parejahan pitää alkaa etsimään. Irkkuviskien hiukan kevyempi profiili voi olla oluen kanssa toimivampi, mutta kait näitä kunnon skoteillakin voisi kokeilla. Itse aion ainakin antaa idealla mahdollisuuden.

Kiitokset St. Michaelille järkkäilyistä ja Kevin Piggotille tastingin vetämisestä. Harvoin on saanut nauraa näin paljon tastingissa. Loppuun maksamattomia mainoksia: ensi keskiviikkona edellä mainitussa ravintolassa Laphroaig vs. Highland Park -kattaus ja heti perään torstaina VYS-only Macallan-setti, josta tarkemmat infot on jäsenille tupsahtaneet sähköpostiin. Molemmissa vetäjänä Jarkko Nikkanen. Menkää sinne, sillä itse en valitettavasti pääse.

Glenfarclas viskiharrastuksen peilinä

Olen pitkään seurannut sosiaalisessa mediassa viskikeskusteluja ja silmääni on osunut erilaisia listauksia yli- ja aliarvostetuimmista tislaamoista. Yksi hyvin hämmentävä nimi pyörii aliarvostetuimpien tislaamojen listauksissa liian usein: Glenfarclas. Pohdin Glenfarclasin brändiä hyvien opponenttien seurassa pari viikkoa sitten, ja nyt on aika kirjata keskustelun herättämiä ajatuksia ylös.

Esimerkiksi Malt Maniacs & Friends -facebookyhteisössä saa hyvän kuvan siitä, mitä viskiharrastajat ympäri maailman haluavat. Enemmistö (tai äänekäs vähemmistö) on sitä mieltä, että kymmenet erilaiset NAS-viskit ärsyttävät. Ikämerkityt viskit ovat "rehellisempiä" ja haluttavampia. Samoin single cask -pullotteet saavat kiinnostusta osakseen ja ob single caskeja pidetään todella kovassa huudossa.

Toinen arvostuksen kohde liittyy perinteisiin. Vanhoja suosikkisarjoja ei saisi muuttaa ja tietty pysyvyys nähdään toivottavana. Esimerkiksi Macallanan sekoilut Fine Oakkien ja 1824-sarjan kanssa saavat osakseen jatkuvaa paheksuntaa. Kolmas pointti on viskien hinta. Erikoisempien pullotteiden kova kysyntä on johtanut siihen, että tislaamot ovat nostaneet pullotteiden hintoja, koska mieluummin rahat ottaa itselleen kuin antaa trokareiden taskuun. Esimerkkinä vaikkapa uusi OB Ardbeg 21yo, jonka tislaamohinta oli lähemmäs 400€. Jälkimarkkinoilla tämäkään ei näytä riittävän vaan tällä hetkellä on Whisky Auctionissa pullon hinta jo 490€ ja huutokauppa päättyy kuun lopussa. Ihmiset haikailevat edullisten ja laadukkaiden ikämerkittyjen OB pullotteiden perään.

Glenfarclas on kaikkea sitä, mitä viskiharrastajien pitäisi puheiden mukaan haluta. Edullinen ja laadukas OB sarja maustettuna mielenkiintoisilla Family Cask -sarjalaisilla. Harvassa ovat ne tislaamot, jotka pystyvät tarjoamaan 21-vuotiaan OB:n alle satasella. 25-vuotias taitaa nykyään olla euron pari päälle satkun. Unohtamatta tietysti sitä järjetöntä seikkaa, että tislaamo pystyy pitämään 40-vuotias OB:ta pysyvänä osana perusrangea. Tähän pitkät perinteet muun muassa 105 prooffin kanssa ja perheomisteinen yritys takaavat sen, että koko viskimaailman pitäisi liputtaa Glenfarclasin puolesta.

Suuri kysymys onkin, miksi Glenfarclas ei kiinnosta niin paljon kuin sen paperilla pitäisi? Miksi suurin osa tislaamoista ei tee kuten Glenfarclas? Osa syy on se, että aniharva pystyisi samaan. Mutta miksi minua ja niin montaa muuta harrastajaa kiinnostaa enemmän Bruikan viljakokeilut ja Glenfiddichin oluttynnyri koomailut? Miksi minä tiedän Ardbegin uudesta OB 21:stä hirvittävästi, vaikka minulla ei tule olemaan varaa sitä hankkia?

Osaltaan Glenfarclasin ongelma on hinta. Viski on luksustuote. Oikeasti viskinörteille ei ole väliä, maksaako pullo 80€ vai 110€. Luksustuotteissa hinnalla kilpaileminen on aina riski ja Glenfarclas kärsii tästä. Vaikka jokainen Glenfarclasia maistanut tietää, että näin ei ole, hiipii edullisen 25-vuotiaan OB:n kohdalla takaraivoon ajatus: mikä tässä on vikana? Glenfarclas ei näyttäydy tarpeeksi luksuksena, ekslusiivisena superherkkuna, jota on pakko saada. Se on sitä "tylsää massaa".

Yksi seikka jonka haluan sanoa ääneen, on se, että me harrastajat valehtelemme itsellemme. Viskiharrastuksen eetokseen kuuluu vihata nasuja, suosia perinteitä ja paheksua keräilijöiden/sijoittajien osaltaan luomaa "hintakuplaa" (lainausmerkit, koska en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että mitään kuplaa on olemassa). Totuus on kuitenkin se, että meitä kiinnostaa enemmän päätön kokemuksesta kokemukseen juokseminen. Uusi XYZ nostattaa meissä heti kiinnostusta, jota vanhat "suosikit" eivät saa osakseen. Paljon kehumani ja oikeasti arvostamani Glenfarclasin 105 Proof ei ole löytänyt moneen vuoteen ostoskoriini, kun tarjolla on ollut "vielä maistamattomia uutuuksia".

Viskiharrastajat ovat elämys-shoppailijoita. Ainakin itseltäni puuttuu kyky palata vanhojen klassikoiden äärelle ja yksinkertaisesti nauttia hyvästä viskistä. Olen kiinnostuneempi juomaan mieluummin minulle uutta viskiä. Tätä loputonta uutuuden viehätystä 95% viskiteollisuudesta ruokkii ja osaltaan on osasyy myös sen syntyyn ja ylläpitämiseen. Se on bisnestä. Mielikuvien luontia. Ja ainakin henkilökohtaisesti myönnän olevani sen vietävissä. Edes asian tiedostaminen ei auta. Vaikka en haluaisi sitä myöntää, menen mieluummin 5 maistamattoman nassin tastingiin kuin juon kotona vaikkapa rivin Glenfarclasin ikämerkittyjä OB:tä. Tämä siitä huolimatta, että jälkimäinen setti tarjoaisi paremman makuiset viskit. Ja kotona bloggausta kirjoittaessani muistan haukkua nas-trendiä, koska niin kuuluu tehdä.

Iso kysymys on se, että ovatko viskiharrastajat teollisuuden ja mainonnan talutusnuorassa? Tyhmää, ohjailtavaa massaa, jotka kuolaavat kellon soidessa. Vai olisiko kuitenkin niin, että viskiteollisuus on viskikulttuurin peili, joka reflektoi puheiden sijaan meidän todellisia halujamme.

Teerenpeliä oululaisittain

Suomalaisilla viskinharrastajilla alkaa olla kissanpäivät. Uusia tislaamoita on putkahdellut mukavaa tahtia ja vanhatkin rikkovat virstapylväitä. Niin, nykyään voi tosiaan sanoa "vanhat suomalaiset tislaamot". Yksi näistä "vanhoista" on Teerenpeli, joka tunkenut ulos ensimmäisen 10-vuotiaan suomalaisen viskin. Kuten nykyään on tapana todeta: ei voi muuta sanoa kuin että hattua nostaa!

10-vuotiaan lisäksi keväällä putkahti ulos Teerenpeliltä myös muuta jännää. Viskin Ystävien Seuralle pullotettu 4-vuotias tynnyrivahva Teerenpeli on jälleen hieno palanen suomalaisen viskin historian mosaiikkiin. Ja näitähän piti päästä maistamaan. Ensimmäiselle yrityksellä Alko ei saanut tuotteita tarpeeksi nopeasti tänne Pohjois-Pohjanmaalle toimitettua, mutta nyt oli koko kattaus kasassa ja makunystyrät viritetty ottamaan vastaan pientä teerenpeliä.

Teerenpeli 10yo 43%

Tuoksu: Viljainen ja makea. Häivähdys trooppisia hedelmiä. Tasapainoisen ja puhtaan oloinen.

Maku: Lähtee liikkeelle lupaavalla maltaisen trooppisten hedelmien tykityksellä, mutta loppuu valitettavasti kuin seinään. Loppumaku jättää toivomisen varaa: pohjaan palanut ja tuhkainen tulivat adjektiiveina ensimmäisenä mieleen.

On hienoa sanoa, että suomalaiselta tislaamolta saa "peruskymppiä", mutta valitettavasti illan viidestä Teerenpelistä tämä jäi koko raadin mielestä heikoimmaksi esitykseksi. Hyvä muistutus siitä, että ikä ei todellakaan tee kesää, saati viskiä.


Teerenpeli Aura 43%

Tuoksu: Äkkiseltään en erottanut tätä kympistä nenän perusteella ollenkaan. Lasiaika tuo esiin hiukan kymppiä mausteisemman ja vaniljaisemman ensivaikutelman.

Maku: Kuin kymppi, mutta jaksaa paremmin loppuun asti. Makea, trooppisia hedelmiä, ripaus pippuria ja mukavan viljaisia sävyjä. Pieni häiritsevä märän sanomalehden vivahde pääsi oman kielen päällä kääntymään, mutta kokonaisuutena kymppiä parempi.

Aura on kypsytelty Teerenpelin portteritynnyreissä, mutta raati ei löytänyt kyllä porterin sävyjä tästä. Lähinnä mieleen nousivat useamman käyttökerran börbbähogissa lojuneet viskit. Ja se ei tarkoita, että viski olisi välttämättä huono, päin vastoin. Seuraavaksi oli vuorossa börbbää ja rommitynnyriä osakseen saanut Äes.

Teerenpeli Äes 43%

Tuoksu: Makea, jopa sokerinen. Sikaria ja vaniljajäätelöä.

Maku: Suutuntumaltaan tähän mennessä paras. Vaniljaa, trooppisia hedelmiä ja hiukan palanutta sokeria.

Rommiviimeistelyt eivät ole yleensä olleet minun mieleeni, mutta tässä tynnyri ei ollut jyrännyt vaan viskissä oli vielä paljon bourbontynnyreiden tuomia vaniljaisia ja hedelmäisiä nootteja, joihin rommitynnyrin sokerisuus toi kivan pienen lisän. Tykkäsin.

Teerenpeli Kaski 43%

Tuoksu: Rusinaa, huonekalulakkaa, yhtäaikaa äitelän makea ja hapan. Tupakkaa, kahvia ja maitosuklaata.

Maku: Alkuun jopa esanssisen makea, mutta alkoholi leikkaa kauniisti makeuden jättäen suuhun rusinoiden ja jouluisten mausteiden nootteja.

Kaski on kerännyt kehuja ja onpa itsekin tullut joskus positiivisia sanoja juomasta lausuttua. Ja lausun uudelleen. Minun suuhuni loistavasti sopiva sherryjyrä, joka sai jopa Alkon hinnoilla harkitsemaan kauppareissua. 70 euroa tämän tason sherryjyrästä ei nykymarkkinoilla ole yhtään penniä liikaa.

Teerenpeli Distiller's Choice VYS 61,7%

Tuoksu: Kotitekoista kinuskia. Vahvat alkoholit huutavat reilua vesilisää. Parin pillillisen jälkeen esiin nousee mausteita, hapanta makeutta ja tammea.

Maku: Hedelmätoffeeta, mausteita, ripaus jotain likaista (tuhka, tupakka tms.). Monitahoinen ja ajalla ja vedellä eripuolia itsestään antava viski.

4-vuotias VYSsille pullotettu Teerenpeli on ensin virunut bourbon quarter caskeissa (uskallan laittaa tähän monikon, vaikka pullon kyljessä lukee "matured first in bourbon quarter cask"), jonka jälkeen liemi on lyöty vanhaan madeiratynnyriin. Hieno ja monitahoinen viski, joka nousi päivän kattauksessa Kasken jälkeen kakkoseksi. Maisteluporukalla vitsailtiin, että kyseessä oli vajaan 110€:n hintalapulla kattauksen halvin viski, sillä tämä kesti vettä aivan tolkuttomia määriä. Todellista viskitiivistettä siis.

Ensimmäinen kotioloissa suoritettu pelkästään suomalaisia viskejä sisältävä tasting oli kansallismieltä nostattava. Mikään kattauksen viskeistä ei oikeasti ollut huono ja olen juonut lukuisia skottilaisia yksimaltaisia, jotka olisivat jääneet tässä kattauksessa jalkoihin. Toivottavasti Teerenpeli ei jää ainoaksi tällaisia kattauksia tarjoavaksi suomitislaamoksi vaan uudet yrittäjät jaksavat vääntää ainakin sen kymmenen vuotta kasaan.

Loppuilta menikin sitten kaavalla "kaapit auki ja känni päälle". Alla kuvareportaasi.Bonustehtävä: Etsi kirjoitusvirhe etiketeistä.

Lagavulin 8yo 48%

Maanantaina saatiin Suomeen viskiherkkua kun Lagavulinin 8-vuotias lennähti Alkon hyllyille ihmisten ihmeteltäväksi. Niin, Diageon Islay-tislaamohan täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 200 vuotta ja tislaamolta putkahti ensimmäinen juhlapullote jo loppukeväästä, joka nyt sitten muutaman kuukauden viiveellä saatiin myös tänne pohjolaan.

200 vuotta. Hattu pois päästä.

Lagalle täytyy nostaa 8-vuotiaasta hattua. Olen antanut itseni ymmärtää, että 8-vuotiasta haluttiin markkinoille niin paljon, että jokainen Lagavulinin juhlavuotta juhliva saisi pullon järkihintaan hankittua. Ihmeellistä kyllä, tislaamo onnistui. Useita kuukausia julkistamisen jälkeen pulloa saa esimerkiksi Whiskysiteltä alle 50 euron. Tämä siis viskistä, jolle Serge takoi pisteitä pöytään 90. Alkon 68,90€ on toki enemmän kuin nettikaupoilla, mutta Alkon hinnaksi se tuntuu jopa edulliselta.

Esimerkiksi itse päädyin ostamaan kyseisen viskin kalliimmalla kuin Alko sitä tarjoaa. Viskin ilmestyessä hype sen ympärillä oli valtava. Olimme keränneet pienen porukan, että tilaamme hiukan enemmän juomaa kun sitä tulee saataville. Paikaksi valikoitui Whiskysite, koska sieltä oli muutakin tilattavaa. Hollannin ketkut ottivatkin huolella tyhmiltä rahat pois ja tiputtelivat pulloja katalogiin pikkuhiljaa koko ajan hintoja nostaen. Oma tilaukseni lähti tilanteessa, jossa hintaa pullolle oli 69,90€. Tuota kalliimmalla pulloa on tuskin saanut mistään ostettua. Mutta saatiinpahan pullo jakoon ja maistoon!

Lagavulin 8yo 48%

Tuoksu: Taikinaa, turvetta, suolaa, sitruksia ja salmiakkia

Maku: Suolainen, mausteinen, jopa ministi yrttinen. Sitrusta ja mallasta. Jälkimaku ei mikään maailman pisin, mutta selkeäpiirteinen ja puhdas viski kyseessä.

Lagavulinin 8-vuotias juhlapullote on hyvä viski. Tuoksu ja maku ovat linjassa toistensa kanssa. Selkeys ja puhtaus tuo äkkiseltään mieleen uuden polven börbbä-Ardbegit. Myös 12-vuotias CS Laga tulee mieleen, vaikka voltteja tässä reilusti vähemmän onkin. Nuoruuden maistaa, mutta se ei erityisesti turveviskien kohdalla ole mikään haukku. Euroopasta tilattuna hintaluokassaan erinomainen ja Alkonkin hinnoilla aevan hyvä diili.

Alkoholimatkailua Suomessa

Hetkessä eläminen ja heittäyminen on ihmiselämän parhaita mausteita. Kesällä tempaukset on kiva yhdistää matkustamiseen. Pari viikkoa sitten, kun katseltiin vaimokkeen kanssa lauantaina telkkaria, käytiin seuraava keskustelu.

Vaimoke: Lähetäänkö kesälomareissulle? Autoilemaan pitkin Suomea?

Minä: Mmm, mennään vaan.

Vaimoke: Lähetäänkö huomenna?

Minä: Käy. Pitäiskö käydä vaikka viinitiloilla ja tislaamoilla?

Vaimoke: Hyvä idea!

Tästä alkoikin ankara googlettelu. Minne mennä ja mitä tehdä? Pääsisikö suomalaisiin alkoholintuotantolaitoksiin oikeasti tutustumaan näin lyhyellä varoitusajalla? Päätimme olla ottamatta asiasta paineita ja mennä minne nenä näyttää. Tällä kertaa se näytti Ilomantsiin ja Hermannin viinitilalle. Laitoimme viinitilan infoon sähköpostia ja painuimme nukkumaan.

Aamulla ajelimme hissukseen kohti Ilomantsia. Paikkakunta on oikeasti aika kaukana kaikesta sivistyksestä. Saavuimme iltapäivästä Hermannin Viinitilalle ja astelimme myymälään kyselemään mahdollisuudesta käydä katsastamassa tiloja ja viinin tekoa. Ja ehkä jopa päästä näkemään se kuuluisa hedelmäviinapannu! Valitettavasti näin extempore touria ei pystytty järjestämään. Kuulema vähintään 10 hengen ryhmille 8€ per nenu saa arkena kierroksia varattua. Voi toki myös maksaa 80€ ihan yksinkin jos haluaa takahuoneeseen kurkkimaan. Ei kiva.

Maisemat miellyttivät silmää. 

Valamo III ja VI

Muutaman tuliaispullo kainalossamme lähdimme viereiselle Viinitornille nauttimaan kesästä ja punomaan uusia suunnitelmia. Hermannin Viinitilan ravinteli sijaitsee päheästi vanhan vesitornin huipulla, josta avautui aika mellevät maisemat. Herkullinen kiivihillolla ja vuohenjuustolla täytetty croisantti maistui mainiolta Valamon III ja VI -tisleitä nauttiessa. Ja siitähän se idea syntyi. Tästähän ei olisi pitkä matka Valamoon? Soitto Valamon respaan ja yöpaikka Valamon hotellista oli varattu.

Valamolla pitäisi tietysti päästä näkemään pannuja. Heti luostariin saavuttuamme juoksin viinimyymälään kyselemään mahdollisuuksista vierailla tislaamolla. Vastaus oli linjassa Hermannin Viinitilan kanssa: vain etukäteen varattuna ja vain ryhmille. Onneksi maailmassa asioiden on tapana järjestyä ja näpsyttelin kännykällä sähköpostia arkkimandriitta Sergeille. Aamupalan jälkeen soikin puhelin iloisesti ja arkkimandriitta ilmoitti, että munkki Andreas tulee näyttämään meille tislaamoa. Näin!

Lähdimme siis munkki Andreaksen opastuksella kohti kaikkein pyhintä. Andreas esitteli laitteet ja tuotantoprosessin asiantuntemuksella. Valamossa on käytössä tällä hetkellä vain yksi tislauspannu, jossa viski tislataan kahteen kertaan. Systeemi, jota en ole muualla nähnyt. Tällä hetkellä tislaamo tuottaa tislettä sekä savustetusta että savustamattomasta maltaasta. 26 000 litran vuosikapasiteettia on tarkoitus nostaa lähivuosina 40 000:een. Ensimmäisen luostariviskin pitäisi ilmestyä kauppoihin 2018 tai 2019, riippuen kypsytysprosessin etenemisestä. Vanhoihin kirkkoviinitynnyreihin sullottu tisle ei ainakaan sitä kaikkein tavallisinta viskiä tule olemaan. Festareilla ja anniskeluravintoloissa pyörineitä bloodtub-kokeiluja ei kuulema aiota vähittäiskauppaan lanseerata. Ytimekkään kierroksen jälkeen oli aika kiittään Andreasta ja suunnata auton nokka kohti Lahtea.

Pannun muodot tuovat mieleen viereiset kirkontornit.

Tisleen sydän, eli "potti".

Savutisle odottaa tynnyröintiä.

Lahteen ajatellessa alkoi tehdä mieli sahtia. Tämä ei sinänsä sattumaa ollut, sillä matkalukemisena toimi Sahti - elävä muinaisolut. Google Maps osasi kertoa, että Pihamaan viinitila on lähes matkan varrella ja tarjoaa sekä sahtia että tilaviinejä. Kalkkinen ja Pihamaan Viinitila oli kyllä maaseutumatkailua parhaimmillaan. Kiemurteleva sivutie toi idylliseen maalaismaisemaan, josta löytyvältä viinitilalta sai viinien lisäksi omia oluita, vihanneksia, marjoja ja kaikkea sympaattista ja herkullista. Sahtia ei ollut ulosmyyntiin, mutta iso tuopponen meni hymyssä suin terassilla istuskellen ja miljööstä nauttien. Ei voi kuin suositella! Ja sahtikin oli mainiota.

Kesä ja sahti. Lyömätön pari.

Lahdessa alkoholimatkailu jäi sukuloinnin jalkoihin, mutta pari mukavaa juttua tuli testattua. Sahtikirjan innoittamana soittelin Lammin Sahdin Pekka Kääriäiselle ja tiedustelin, mistä sitä sahtia nyt saa ja pääseekö pääkallopaikalla vierailemaan. Pekka oli Suuret Oluet - Pienet Panimot -limbossa ja neuvoi käymään hakemassa sahtitonkan Tuuloksen kauppakeskuksesta. Kyselin samalla myös Lammin tislattujen tuotteiden, kuten Sahdin Hengen perään, mutta niiden saatavuudesta ei Kääriäisellä valitettavasti ajankohtaista tietoa ollut tarjota.

Tuuloksen kauppakeskuken Lammin myymälä oli kaukana maalaisromantiikasta. Kotipizzan myyjä löi minulle 3 litraa sahtia kouraan ja toivotti hyvää päivänjatkoa. En itseasiassa tiennyt, että yli 4,7%:sta sahtia saa myydä. Pikaisella googlettelulla se ilmeisesti rinnastetaan tilaviineihin ja niitä voidaan sen vuoksi myydä myös mukaan. Finlex kertoo, että "myyntipaikan tulee sijaita tilaviinin tai sahdin valmistuspaikan välittömässä tai läheisessä yhteydessä." Ilmeisesti Tuulos on tarpeeksi lähellä Lammia, että sahtia sieltä mukaan saa. Tykkään. Samalla reissulla tuli tutustuttua myös itselle uuteen suomalaiseen pienpanimoon, sillä Vääksyn kanavan baarista löyty paikallista Kanavan panimon Sulku-olutta.

Vääksyn kanavan paikallista.

Lahdesta matka jatkui Tampereelle. Tarkoituksena oli nuuskia kaupungin tunnelmaa ilman sen kummempia suunnitelmia. Juomiseksihan se meni. Panimoravintola Plevna tarjosi herkkujaan Suomen mittakaavassa uniikissa ympäristössä. Valtava oluthalli tarjosi hienoja juomia, joista erityisesti jäi mieleen Plevnan Sima, joka sopi hellepäivään loistavasti. Aikoinaan kehumani 67 minutes IPA oli näin rauhassa maisteltuna pettymys. Alkuperäinen suunnitelma oli myös syödä Plevnassa, mutta ruokalista ei aiheuttanut suuria kiiman tunteita, joten suuntasimme muualle. 

Internet osasi kertoa hyviä juttuja Gastropub Tuulensuusta, joten suuntasimme sinne nälkäämme tyydyttämään. Ja voi pojat, mikä paikka. Olen oikeasti aika tyytyväinen Oulun baaritarjontaan, mutta tästä paikasta olen kateellinen tamperelaisille. Aivan käsittämätön belgiolutvalikoima, hyvää ruokaa ja todella osaava ja avulias henkilökunta. Tämä paikka on kaiken hypensä ansainnut. Erityisesti digestiiviksi kaivetut puolalaiset simat olivat jotain ennen kokematonta. Mistähän noita saisi tilailtua?

Ruokajuomat vol 1.

Ruokajuomat vol 2.

Aina löytyy jotain uutta.

Turkulaista olutta Tampereella.

Tuulensuusta suuntasimme Kaksiin kasvoihin tarkastamaan olutvalikoimaa. Lasiin eksyi Finlandia Sahtia, Radbrewn mainio Teapot IPA ja muutama muu olut. Paikassa oli kuitenkin yksi perustavanlaatuinen vika: musiikki. Paikallista musiikkiosaamista sisältävä soittolista tarjosi noin miljoona kappaletta Dave Lindholmia ja vaikka salaa vähän Ukkometsosta tykkäänkin, oli tämä liikaa. Tamperelaisen mielenlaadun summasi ulkopuolen torikaraokesta kaikuva kännisen pariskunnan esittämä Popedan Erotomania: "Pillua saan! Mua ei estä kukaaaaanhh!".

Aamulla oli aika lähteä kohti Oulua. Välietapiksi oli valikoitunut itseoikeutetusti Kyrö Distillery. Pari päivää aiemmin olin tislaamon kanssa vaihdellut mailia ja oli selvinnyt, että tislaamolla on avoin kierros perjantaina klo 16:30. Sinne siis. Välissä tuli nälkä, joten kävimme nauttimassa ruokaa Mallaskosken panimobaarissa. Hieno paikka. Erityismaininta leipäjuustoburgerille.

Mallaskoskella.

Mallaskosken maistelulautanen.

Leipäjuustolla et epäonnistu.

Kyröllä on kyllä brändääminen hallussa ja tämä näkyi myös tislaamolla. Tuotteistaminen on viety osin pidemmälle kuin Skotlannissa, ja näin sen pitää ollakin. Olen vuoden sisällä päässyt vierailemaan Valamolla, Teerenpelillä ja Kyröllä ja Kyrö on ainoa, jossa suomalaisten innostus väkijuomiin on oikeasti osattu laittaa rahoiksi myös matkailun kannalta.

Tältä tislaamon pitää näyttää.

Isokyrö, keskellä ei mitään, oli vetänyt lähes 40 ihmistä tislaamokierrokselle. Missään Skotlannissa en ole moiseen väestöryntäykseen törmännyt. Obanilla taisi olla aikoinaan reilu 10 henkeä, mutta muuten on vierailijamäärät olleet maltillisia. Ja nyt puhutaan suomalaisesta tislaamosta, jossa tislaamokierrokseen ei kuulu edes mitään juotavaa. Baarista sai kierroksen jälkeen ostaa juomia ja niinkin yksinkertainen asia, mutta esim. Valamolta puuttuva asia,  kuin tislaamon logolla varustettu glencairn löytyi kaupasta. Moni kierroksella ollut osti myös t-paitoja ja muuta sälää. Melkein liikutuin ihmisten mielenkiinnosta tislaamoa kohtaan.

Uudet pannut olivat asennuksessa.

Vanha pannu on nyt olennainen osa ginin valmistusta.

Itse kierros oli perushyvä tietopaketti tislaamon lyhyestä historiasta, eri juomista ja valmistustavoista. Pienet tilat ja väkipaljous vaikeuttivat hiukan kierroksesta nauttimista, mutta se ei menoa haitannut. Hienosti kierroksella ei myöskään peitelty faktoja vaan esimerkiksi Napouen tekemisestä Viron Rakverestä tulevaan pirtuun puhuttiin avoimesti ja häpeilemättä. Peukutin. Kierroksen jälkeen maistelin Academy Ginin ja yllätyksekseni löysin baarista myös itseltäni väliin jääneen Valamo pullotteen, sillä pullossa komeili numero IX. Sekä Valamon luostari että Viinitorni tarjosivat vain versioita III ja VI, jotka olin jo ennestään maistanut. Reissun viimeinen alkoholiannos maistui makealta ja kotimatka taittui kuskin vaihdon jälkeen mukavasti Kalevan kisoja radiosta nauttien.

Erikoisherkku.

Mitä sitten kotimaan alkoholimatkailusta pitäisi tämän reissun perusteella sanoa? Ainakin siinä on paljon käyttämätöntä potentiaalia, kuten Kyrön väestönryntäys osoitti. Ihmisiä kiinnostaa, miten asioita valmistetaan ja valmistusprosessien seuraaminen pitäisi olla helpompaa. Tähän auttaa varmasti se, että ottaa haluamiinsa tahoihin ajoissa yhteyttä. Toinen seikka on yhteydenotot oikeisiin henkilöihin. Tästä esimerkkinä Valamon respa, josta ajatus tislaamovierailusta tyrmättiin, mutta oikeille ihmisille mailia laittamalla hommat onnistuivatkin. Samanlainen tarina kävi viime vuoden vierailulla Teerenpelille. Tai täällä Oulussa vierailu Maistilalle onnistui mukavasti mailia laittamalla. Asiat selviävät ihmisten kesken puhumalla, pitää vain päästä puhumaan oikeille ihmisille.

Kolmantena pisti vihaksi alkoholipolitiikka. Toin reissusta laatikollisen tilaviinejä, mutta miksi en saa Plevnalta Siperiaa mukaan tai miksi Pihamaan oluet olivat kaikki 4,6 prosenttisia? Miksi huikeaa kotimaista giniä ei voi ostaa tislaamolta kotiin tai Valamon hienosta luostaritislaamosta ei saa kotiin omia tisleitä? Miksi en saa ostaa pullollista puolalaista hunajasimaa Tuulensuusta yömyssyksi? Kaikki nämä vaikeuttavat suomalaista pienyrittäjää ja vievät paikkalliselta osaamiselta kilpailuvaltteja verrattuna isoihin toimijoihin. Erittäin työvoimaintensiivisillä tislaamo-, panimo-, ja viiniteollisuuden haaroilla tämä on sulaa hulluutta. Se ei suomalaisten alkoholikuolemia lisää, että minun saunaolueni tulisivat postin sijaan naapurin panimolta.